Olin viikko sitten teurastuskurssilla. Minä. Minä, joka itkeä pillitän jo ajatuksesta, että pitäisi laittaa elukoita pois. No ehken nyt ihan pillitä, mutta ei se kaukana ole.
Teurastuskurssille minut ajoi halu tietää, mitä tehdä, jos jotain sattuu. Jos oikein tiukka paikka tulee, eikä apua lähimaillakaan. Sen lisäksi teurastuskurssilla käytiin läpi lampaan anatomiaa. Opittiin raakapalottelu ja taljan nylkemistä. Ehkä ennen kaikkea opin, että kun henki lähtee, henki myös lähtee. Sen jälkeen eläin on raato. Siltä voi ihan reippaasti alkaa poistelemaan sorkkia ja nylkemään taljaa. Ei se tunne enää.
Pakkohan se on sanoa, että kun ekaa teurastettavaa (viriiliä nuorta pukkia) tuotiin paikalle, otin pari askelta taaksepäin. Kun pulttipyssyä soviteltiin vilkkaan pukin päälaelle, otin vielä pari askelta lisää... Kyllä minua vistottaa se, kun se henki lähtee. Minua vistottaa aukoa puukolla verisuonia. Ennen kaikkea minua vistottaa, kun se eläin sätkii ja potkii. Olkonkin vaikka kuinka refleksit, ja olkoonkin vaikka kuinka taju kankaalla siinä vaiheessa, mutta kun se pieni häntä viputtaa ja ruumis kouristelee niin... Noh, minä hysterisoin ja lietson turhaa tunnetta, siksi minä en varmaan ikinä tule teurastamaan omia lampaitani, ellei ole ihan kauhea pakko.
Eipä sillä, olisi aivan mahtavaa niitä teurastaa. Ei tarvis viedä teurastamolle. Hakisi kaikessa rauhassa eläimen tutusta laumastaan, rapsuttelis vähän, antais kaurakipon nenän eteen. Siihen nopea pulttaus ja verienlasku, ei tarvi eläimen hätäillä eikä kärsiä.
Mutta kun ei niin ei.
Teurastuskurssi oli tervetullut ihan sosiaalisena tapahtumanakin. Oli ihanaa nauraa rätkättää pölhöille jutuille, oli mukavaa jutella lampaista ja eläimistä. Oli mukava tutustua uusiin, samankaltaisiin ihmisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti