keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Martan kanssa Tallipihalla


Martta-kuttu oli taas viime lauantaina Tampereen Tallipihalla suuressa käsityöläistapahtumassa. Ilma oli erittäin kauniin syksyinen ja ihmisiä liikkeellä todella paljon.


Martta on hienosti reipastunut. Ei väistä enää niin paljon ihmisiä ujona minun seläntaakse. Se oli koko ajan korvat pystyssä havannoimassa kaupunkielämää. Ja mikäs siinä havannoidessa, kun Tallipihalla ihmiset osaa hienosti kunnioittaa eläintä. Ei tungeta väkisin silittämään, vaan ymmärretään että eläin on aivan toisenlaisessa ympäristössä, kuin missä se normaalisti aikaansa viettää. Eikä otetan henkilökohtaisena loukkauksena, jos Martta ei anna sille täysin vieraan ihmisen tulla sen tilaan saatikka silittämään. Ja mikä parasta, aikuiset opettavat tätä eläimen kunnioittamista myös lapsilleen.
Ei mene hukkaan meidän kaupunkivierailut! 


Tallipihalla liikkuu paljon koiria. Lähes kaikki ovat jollain tasolla kiinnostuneita Martasta. Ja Martta tietysti koirista. Siinä katsellaan puolin ja toisin, että onko tuo olento ystävä vai vihollinen. Martta saaliseläimenä puolustautuu nostamalla selkäkarvansa pystyyn, ja tuijottamalla tiukasti korvat pystyssä. Jos vieras olento tulee liian lähelle liian innokkaasti, valmistautuu Martta puskemaan.
Kuten teki tuolle kuvassa olevalle ihanalle lapinkoiranpennulle. Pentu haukkui ja ihmetteli Marttaa, ja Martta pentua. Pennun omistajat olivat hyvin kohteliaita, ja opettivat pennulle, miten uuden, omituisen otuksen lähellä kuuluu käyttäytyä. Kun pentu pääsi Martan mielestä liian lähelle, pukkas Martta sitä otsallaan. Ei mitenkään kovasti, mutta muistutti nyt kuitenkin, että älä tule...


Kotona Marttaa odotti tuttu kuttulauma, eli Valpuri, Irmeli ja Neilikka. Mahtaa olla Martalla jännitäviä juttuja tuomisinaan! Terveiset isolta kirkolta.

perjantai 30. syyskuuta 2016

Lampolassa taas elämää

Pässit, etualalla ihana Ami. Keskellä on kuttujen ulkotarha ja taimmaisena uuhet.

Lampaat ja vuohet on siirtyneet takaisin lampolaan, ja paluu "normaali arkeen" voi alkaa.
Sitä aina odottaa, että tulis kesä ja laidunkausi. Hetken on innoissaan, kun pääsee vähän helpommalla ruokkimisen ja muun huollon kanssa. Sitten kesän edetessä alkaa ahistamaan... Viimeistään alkusyksyllä, kun illat alkaa pimentyä, sitä huomaa odottavansa että saa elukat lampolaan.

Uuhet ihmettelee uusia naapureita.

Ensin haettiin laitumilta uuhet. Uuhilla oli laidun jo loppumassa, eikä niillä ole kunnon sääsuojaa. Ahistaa, kun elukat joutuu makoilemaan viilesässä syyssateessa, hyvässä lykyssä kylmän pohjoistuulen puhaltaessa. Onhan niillä montakin metsäsaareketta laitumella, mutta eihän se kunnon sateen osuessa kastumiselta estä.
Niinpä otettiin lampaat lampolaan syyskuun alkupuolella.

Kuttuja ketuttaa, kun joutuvat olemaan lampaiden keskellä...

Sitten oli vuorossa pässit. Pässeillä on ihan hyvä laidunkatos laitumella, mutta niidenkin laitumelta alkoi ruoka loppumaan. Kuskailin sinnekin heinää ja kakaroille kauraa, mutta helpommalla pääsee, kun kuskailee ruuat lampolaan.
Viimeisinä kotiin pääsivät kutut, muutaman päivän pässien jälkeen. Kutuille tehtiin vähän isompi karsina, johon laitettiin monta heinähäkkiä. Meidän 8v matriarkka Valpuri on käynyt vähän äkeäksi ikää saatuaan. Se mielellään pomottaa muita kuttuja, ei anna niiden syödä ja pitää ne muutenkin herran nuhteessa.
Laitettiin kuttujen karsinaan kahden heinähäkin väliin pieni väliseinäke. Semmonen 1/3 karsinan leveydestä, pieni tilanjakaja. Karsinassa on myös kaksi ovea ulkoaitaukseen. Huomasin viime talvena kun oli vain yksi ovi, että Valpuri saatoi usein pomottaa ovella. Ei päästänyt Irmeliä ja Marttaa sisälle...
Tämä uus ratkaisu tuntuu toimivan tosi hyvin. Kaikilla on tilaa syödä, ja pieni väliseinä rajaa tilaa hienosti.
Toivottavasti systeemi toimii talvellakin, muuten joudutaan laittamaan Valpuri omaan yksiöön.

Uuhet on kerääntyneet ihmettelemään sarvipäitä.

On kiva, kun märehtijät ovat taas yhden katon alla. Lampolassa on kiva tunnelma. Saa taas istuskella ja rapsutella eläimiä kaikessa rauhassa.

torstai 15. syyskuuta 2016

Hei hei ankat

Ankka ja ankka. Lisää ankkajuttuja, mutta todennäköisesti ne loppuu tähän, koska ankat kohtasivat päivänsä eilen. Teurastus piti tehdä jo reilu viikko sitten, mutta silloin tuli mutkia matkaan. Mehän ei ite näitä teurasteta, joten ollaan toisten armoilla.
Toissapäivänä meidän "ankkakaivo" ( =meidän matala kakkoskaivo) tyhjeni. Heti vaikeutui ankkojen päivittäinen hoito. Alkoi kauhea pähkäily, että kuka voisi tulla nopealla varoitusajalla teurastamaan ankat. Soitto puhelimella, ja aika oli sovittuna heti seuraavalle päivälle. Mahtavaa!
 
Ja eilen oli tuo päivä. Ankkojen teurastus kävi todella nopeasti ja kivuttomasti. Minä ojentelin ankkoja ja teurastaja otti vastaan. Hän riiputti hetken ankkoja pää alaspäin, jolloin ankat rauhoittuivat. Sitten vain pää pölkylle ja vesurilla kaulat poikki. Hienosti ja ilman ongelmia meni se vaihe. Sisuskalut hoidimme yhdessä pois, ja minä jäin jatkamaan lihojen irrotusta.Oli siinä miehellä ja pojalla ihmettelemistä, kun tulivat kotiin uimakoulusta...

Yhtään ankkaa en siinä tohinassa muistanut punnita. Tai no, olisin muistanut, mutta yhtäkkiä siinä ympärillä oli ihan julmettu polttiaisparvi. Tuli hätä ja kiire, polttiaiset teki hyökkäyksiä ja puri kipeästi. Ja toki oli kiire saada lihat sisälle turvaan, pelkäsin koko ajan että kärpäset huomaa meidät. Ei onneksi huomanneet, yksi sitkeä siinä pörräsi, ei onneksi enempää (muistissa on se kerta, kun teurastettiin kukkopoikia ja ympärillä alkoi ihan tosissaan häärimään kärpäsiä, kauhea pelko että lihat menee pilalle).
Ankat oli kyllä aika rasvaisia. Liha oli hyvän näköistä, ja osin ihan punaista. Yllättävän pienet koipilihakset niillä oli. Koirat pyöri ympärillä ihan innoissaan, ja tietysti nekin sai osansa tästä todellisesta lähiruuasta. 
 
Lihaahan niistä tuli huomattavasti vähemmän, kuin kalkkunoista, mutta ei haittaa. Näin ekan kesän kokemuksella jäi tosi hyvä mieli ankoista. Ei mennyt hermo kertaakaan, toisin kuin kalkkunoiden kanssa... Ankat oli tosi helppohoitoisia ja aika ihania vaapottajia. Nyt sitten vain reseptit esiin, ja pekingin ankkaa kokkailemaan.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Ihan oma postaus ankoille

Pikkuvaakut juuri kotiutuneina, 1.7.
Kuva otettu 3.7.

Ankat. Ihanat ankat.
Olen tyytyväinen näihin pikku vaakkujiin. Olen tyytyväinen, että otettiin ankkoja kalkkunoiden sijaan.
Lihaahan näistä tulee paljon vähemmän, kuin mitä tuli kalkkunoista, mutta totta puhuakseni olen jo kurkkua myöten täynnä kalkkunanlihaa, ja sitä on vieläkin pakastin puolillaan...

Tällaista menoa oli 18.7., kylpemisen riemua.
Pikkuvaakut uudessa ulkotarhassaan, ahkiossa kylpemässä... Pienen kallion päällä näkyy näiden mökki, jonne vaakut laitetaan yöksi ketulta piiloon.

Ankkoja on viisi kappaletta. Äänestä päätellen niin uroksia kuin naaraitakin. Ne on kasvaneet ihan huimasti parin kuukauden aikana. Iltaisin laitan ne mökkiin yöksi, ihan siltä varalta, ettei kettu vie. Ne on usein iltauinnillaan, mutta tulevat pois kylvystä vaakkuen kun näkevät minun tulevan, ja kivassa rivissä vaapottavat mökkiinsä nukkumaan...

Ankat 12.8. iltauinnille menossa.
Vähän aikaa jo mietin, että mitä jos pidettäisiin pari akkaa ja yksi ukko talven yli... Pää kuumana mietin niille tiloja. Mutta on ne niin sottaavia isoine kakkaläjineen ja vesialtaineen, että järki voittaa ja ankat kohtaavat määränpäänsä muutaman viikon kuluttua.

Allas yhden uintikerran jälkeen.
Piti viritellä verkkoa altaan ympärille, koska ankat poistuivat altaasta reunalle nousemalla (vaikka poismenoramppikin oli olemassa). Reuna antoi periksi ja se oli yks hujaus, kun allas tyhjeni. Tuo verkotus toimii hyvin, ja nyt altaassa pysyy vesi.
Yläkuvassa altaan vesi on yhden kylvyn jäljiltä... Vesi vaihdetaan päivittäin. Jos haluaisi, että vesi on kirkasta koko ajan, pitäisi se vaihtaa joka kylvyn jälkeen. Mahdoton homma.

Allas on yllättävän helppohoitoinen. Menen tuonne sisälle, painan reunan alas, harjaan vähän tiskiharjalla ja pian on allas tyhjä. Meillä on vesiletku koko ajan tuossa hollilla, ei tarvi mennä kuin nappia painamaan, niin uutta vettä tulee altaaseen. Tosi helppo homma.


Kyllä tulee ensi kesäksikin meille ankkoja, on ne niin helppohoitoisia ja veiketä otuksia.

perjantai 12. elokuuta 2016

Nopeasti mennyt kesä

Valkoinen Valpuri ja valkoinen Neilikka.

No johan on vierähtänyt aikaa, kun viimeksi olen blogia päivitellyt.
Johtuneekohan tämä siitä, että aloitin työt uudessa paikassa tilan ulkopuolella? Kesäkin mennä hurahti.

Neilikka-muru

Kurkiniemessä on kaikki mallillaan. Uusi laumanjäsen saatiin kesän alussa. Hän on valkoinen sarveton suomenvuohineito Neilikka. Neilikka tuli kaveriltani pohjanmaalta, Mimmin tallilta. Hienosti meni Neilikka laumaan, heti oli kuin olisi siinä aina ollut.
Ajattelin, että nupo Martta tarvii kaverin, kun kaksi iäkkäämpää sarvellista rouvaa meinaa sitä välillä kurmottaa. Ja oikeassa olin. Martta ja Neilikka näyttäis olevan vähän semmonen majakka ja peräväunu-tyyppinen paritsa.
Aluksihan Neilikka seurasi valkoista Valpuria kuin hai laivaa. Neilikan äiti oli valkoinen, johtuu varmaan siitä.

Kutut rakastaa kuumia kesäpäiviä. Makoilevat reporankoina omalla kalliollaan.

Meillä ei ole nyt ollut pukkia tiluksilla laisinkaan, Mute on edelleen riiuureissullaan. Ei ollut mokoma onnistunut saamaan tiineiksi kuttuja. On ollut sen verran helppoa tämä elo ilman karkailevaa pukkeloista, että ei taida ihan hetkeen meille pukkia tulla.
Eikä tullut meillekään omia kilejä tänä vuonna. Mute oli kyllä hommissa meilläkin syksyllä, mutta tulosta ei tullut. Mikä ihmeen tuhkamuna siitä on tullut?

Valpuri viettää siestaa...
Pupuille tuli yhdet poikaset. Isänä oli uusi siitospupumme, luonnonruskea Wilburi. Wilburi ja ruskea Nasti saivat viisi poikasta. Yksi poikanen hävisi (?!), yksi kuoli. Jäljelle jäi siis kolme luonnonruskeaa tyttöä. Kaikki ovat muuttaneet uusiin koteihin. Vielä olisi tarkotus astuttaa yksi punasilmäinen angora, egern väritykseltään Wilburilla, jahka tytöt kotiutuu kesätöistään.

Nasti ja lapset

Meidän kolme naarasangoraa on ollut työpaikkani pihassa kesän. Ne on ilahduttaneet yksityisen hoivakodin asukkaita. Ja kyllä niiden touhuja on seurattukin! Joko sisältä ikkunasta tai sitten terassilta pupuhäkin edestä. Nyt on luvattu viileitä sadekelejä hetkeksi eteenpäin, taitaa olla aika tuoda puput kotiin.
Olen myynyt muutaman aikuisen naarasangoran uusiin koteihin. Tarkoituksena on sovittaa puputkin lampolaan syksyllä. Oli taas tiukka pohtiminen, kuka jää ja kuka lähtee.
Lähtöpassit sai sininen Neita-naaras. Neita oli pienenä tosi kesy ja ihana. Sitten pari aikuista alkoi pomottamaan sitä, suorastaan kiusaamaan. Neitasta tuli säikky ja arka, myös ihmiselle. Harmitti luopua siitä, sen villa oli hyvä ja se oli mukavan kokoinen. Mutta olen varma, että Neita voi paremmin ilman näitä pomottavia naaraita.
Myös Nastin sisko Bella joutui lähtemään. Bella oli se, joka eniten pomotti muita. Bellan kaverina uuteen kotiin muutti luonnonharmaa Malviina. Malviina muutti siksi, kun mulla on jo yksi luonnonharmaa tyttö.

Angorakanit kesätyössään, hoivakodin pihassa vanhuksia ilahduttamassa.

Uusia kesäasukkaitakin meillä on. Viisi kappaletta pekinginankkoja. Aivan ihastuttavia uusia tuttavuuksia! Koen, että tosi paljon vaivattomampia ja helpompia kuin kalkkunat. Ehkä kokonsa ja söpömmän ulkonäkönsä takia?
Uima-allaskin on oletettua helpompi huoltaa. Meillä on käytössä lasten uima-allas, semmonen kovareunainen. Aluksi tuumittiin, että tosi huono idea. Ankat kun kävelivät laitojen yli mennen tullen, ja se oli sen veden loppu. Allas tyhjenee, kun reunan painaa alas...
Hoksin laittaa vihreää puutarhaverkkoa altaan ympärille, jättäen vain ulosmenorampin. Tämä on toiminut, ankat käyttää ramppia kulkemiseen, ja reunat on saaneet pysyä pystyssä.
Vesi vaihdetaan kerran päivässä. Ja siltikin se on ihan mustaa ja mutaista. Sitä sais varmaan olla vaihtamassa joka uintikerran jälkeen, jos tahtoisi pitää veden puhtaana. Mahdoton homma
Kovia ne on kyllä uimaan! Ihana oli katsoa sitä pikkuankkojen riemua, kun pääsivät kylpemään. En laittanut niille häkkiin ammetta, vaan kylvetin ankat päivittäin siihen asti, että alkoivat kasvattamaan kunnon sulkia vaivauntuvien tilalle.
Olen kuullut, että pieninä untuvikkona hukkumismahdollisuus on suuri. En uskaltanut ottaa riskiä.

Pikkuvaakut kylpee. Nythän nämä on jo isoja ankkoja.

Tähän kesään on kuulunut myös kuttukävelyt. Niiden laitumilla ei kasva enään yhtään lehteä sillä korkeudella, että kutut ne saisi napattua suihinsa. Siispä omiin metsiin lenkille. Hienosti ne tulee. Kuljetan ne ensin narussa pihan läpi metsään. Vapaana en pidä, kun kutut kumminkin syöksyisivät syömään luumupuut ja pikkutammen. Siispä narussa herkkujen ohi. Metsässä päästän vapaaksi. Kuljeskelen hitaasti eteenpäin, välillä jäädään johonkin herkkupuskaan pidemmäksi aikaa. Samalla siinä saa koirat metsälenkkiä. 4v poikakin kulkee usein mukana. Oltiinhan me mustikassakin pari kertaa tuolla kokoonpanolla. Oikea sekalainen seurakunta!


Kutut metsäkävelyllä
Joikulla ja Runnella hauskaa

Käytiin myös tietysti pohjoisessa. Poika ja mies meni ensin junalla, minä seurasin koirien kanssa autolla muutaman päivän päästä. Ja pitihän se päästä myös tunturiin. Ajateltiin, että käydään pohjoisessa ollessamme Pyhällä ihan vain makkaraa paistamassa ja pannukahvit keittämässä. Niin että ajetaan autolla laavun lähelle, ei mitään pitkää kävelymatkaa.
No eipä... Tulihan sitä taivallettua melkein 10 km:ä ja aikaa taisi vierähtää lähemmäs 4 tuntia... Käytiin Pyhänkasteenputouksella ja Karhunjuomalammella laitettiin nuotio. Lepäiltiin siinä tovi, kunnes jatkettiin matkaa. Ihan hirveän ylpeä olin tuosta 4v pojasta. Hienosti jaksoi matkan taivaltaa. Loppumatkasta väsyttiin kaikki, mutta kiukuttelemaan ei alettu. Poika sai kunnian etsiä meille punaisia reittimerkkejä, joiden perässä se sitten jaksoi juoksennella autolle asti.
Pari hauskaa sattumusta patikoinnin varrelta. Ensin tuli vastaan isä parin lapsensa kanssa, nuorempi lapsista oli aika lailla samanikäinen poika, kuin meidänkin. Huvitusta herätti niiden reppu. Isällä oli selässään pieni kerhoreppu, jossa oli Salama McQueenin kuva. Lähes samanlainen, kuin minullakin oli selässäni... Eipä tullut kunnon reppuja mukaan, rinkasta puhumattakaan. Vaan oikein hyvin pärjättiin Salama-repunkin kanssa.


Toinen hauska juttu sattui laavulla. Siellä oli perhe tulistelemassa, kun menimme paikalle. Laavuja oli paikalla kaksi, joten hienotunteisesti menimme siihen toiseen, tyhjänä olevaan. Yhtäkkiä tämä perhe tulee luo, hymyilee aurinkoisesti ja nuori neito kysyy, että "oletko sinä Jatta?". Kylläpä hämmästyin!
Hän oli henkilö, jolle olin myynyt angorakanin. Ja myynyt vieläpä niin, etten ole häntä ikinä tavannut. Pupu matkasi pohjoiseen vanhempieni kyydissä, jotka sitten luovuttivat pupun uudelle omistajalleen. Toki oltiin kirjoiteltu pupun ostajan kanssa toisillemme, ja tiesin kyllä, että pupu pääsee hyvään kotiin, vaikken olekaan uutta omistajaa silmästä silmään tavannut.
Vaan nytpä olen. Oli miellyttävä kohtaaminen. Terveisiä vaan Hetalle ja Hilleville ja muulle perheelle!

Näin reippaasti nousee askel, vaikka takana on 9 km taivaltamista.
Talviturkin heitto äidillä. Kalkonniemessä.
Lampaidenkin hoivatyöskentely on alkanut. Siiri, Irja ja Janis on olleet työpaikkani vieressä olevan vanhainkodin pihassa kesän. Ovat olleet hyvin suosittuja, paljon on ihmiset niitä käyneet katsomassa. Minäkin kuljetin meidän hoivakodin asukkaita lampaiden luona lähes päivittäin.


Lampaat vanhainkodin laitumella.

Tehtiin tämä myös toisinpäin, eli vein lampaat hoivakodille. Nämä ovat vanhoja rouvia, tulevat narussa kuin koirat. Helppo niiden kanssa oli kävellä hoivakodille, eivät säikähtäneet edes ohiajavaa autoa. Autosta kyllä ihmeteltiin meidän porukkaa, olihan se varmaan hauska näky, lampaat lenkillä taajamassa.


Hoivakodin asukkaat antoivat lampaille pajunoksia, silittelivät ja paljon muisteltiin omien lampaiden pitoa. Tukutuku lampaitani-laulukin kajahti hienosti.
Vierailu oli mukava vierailu, joka kirvoitti paljon jutunjuurta ja monta mukavaa tarinaa. Toivottavasti pääsemme pian uudelleen vierailemaan ikäihmisten parissa.

Nyt on tytöt jo takaisin kotilaitumilla. Ilmassa on aavistu syksyä. Varjot pitenee ja iltaisin eläinsuojien luukkuja sulkiessani on jo hyvin hämärää. Täytynee alkaa kaivelemaan taskulamppuja esille ja tarkistaa otsalampputilanne. Matotkin vissiin pitäis pestä...?

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Karitsoinnit ohitse

Oikku ja äitinsä Kumma

Karitsoinnit ovat ohitse. Huh. Kyllä täytyy sanoa, että meidän pikkutilalle 10 poikivaa emoa on ihan tarpeeksi. Se huolen määrä... Ja tilat on käyttäneet täydet kapasiteetit, yhtään enempää poikimakarsinaa ei olisi ollut varaa tehdä.
Mutta kaikki meni hienosti. Muutamaa jouduin avustamaan, yhtä enemmän kuin muita, siitä tarkemmin alempana. Nyt ihastelemme Oikku-pässiä. Muistatteko, tuo pikkuinen Oikku, joka hurmas jo silloin. Nyt siitä on tullut iso ja mukavan pyöreä pässimies. Tulee kyselemättä hakemaan rapsutuksia, hyppää ihmistä vasten kuin koira. Kertakaikkisen ihana pässimies!

Oikku-poika <3
Oikku (isompi) ja Oikun siskopuoli...

Kaksi Jumin kolmosista, uuhikaritsat.

Kaksi Jännän kolmosista, uuhikaritoita nämäkin.

Jännä ja Jännän uuhikaritsat, pässipoika huitelee jossain

Viimeisenä poikineen Jännän synnytys olikin sitten todella jännä. Katselin sitä perjantaina, että joku mättää. Se näytti aloittelevan synnytystä, mutta ei sitten kuitenkaan. Mitenkään kauhean kipeältä se ei näyttänyt (ei kuopinut raivokkaasti eikä tehnyt sitä makuulle-ylös-makuulle-jumppaa), mutta hyvin uupuneelta vaikutti.
Lauantaina kokeilin tilannetta, ja paljastui, että synnytys oli todellakin alkanut, mutta Jännän paikat ihan kiinni.  Kohdunsuun aukeamista täytyy siis auttaa mekaanisesti, eli "ruuvaamalla". Ensin yhdellä sormella suurentaa reikää, sitten pikkuhiljaa toista sormea mukaan ja kolmatta jne niin kauan, että saadaan koko käsi sisälle ja karitsat ulos.
Eli ei muuta kuin ruuvaamaan. Oli kertakaikkisen turhauttavaa, kun kohdunsuu oli avoinna vain yhdelle sormelle, mutta heti siinä suun takana tuntui karitsa. Ja se suu ei auennut, ei sitten millään.

Tunnin ruuvaamisen jälkeen ruokin eläimet. Jännä-rukka oli ihan poikki, se oli ponnistanut ja yrittänyt synnyttää koko sen ajan. Ajattelin, että josko se "luonto hoitais" sillä aikaa, kun hoidan muut eläimet. Ei hoitanut. Kohdunsuu oli yhtä tiukassa, kuin aloittaessakin. Ellei jopa tiukemmassa.
Minä siis ruuvasin ja ruuvasin ja ruuvasin. Urakka tuntui ihan toivottomalta. Reilu tunti ruuvaamista, eikä edistymistä. Oma kroppanikin oli jo ihan puhki, ja tuntui ettei sormessakaan ollut tuntoa enää laisinkaan. Mutta ei paljoa auttanut valittaa, uuhi se vasta poikki olikin. Raukka.
1,5 tunnin päästä yhtäkkiä huomasin, että toista sormea oli mennyt sisälle enemmän. Varovainen toive, että josko tämä sittenkin päättyisi onnellisesti (olin ollut ihan siinä rajoilla, etten pyytänyt naapurin isäntää tulemaan ja lopettamaan uuhen).  Sitten yhtäkkiä kohdunsuu lähti avautumaan, ja sain käteni sisälle. Ja siinä tosiaan oli kaksi karitsaa tulossa. Toista vähän lykkäsin takaisin päin, ja toista jouduin varovaisesti kääntämään, oli tulossa vähän virheasennossa.
Voi sitä tunnetta, kun sain ensimmäisen ulos, ja ihan elävänä! Melkein itkuhan siinä tuli.
Karitsoita tuli neljä, joista yksi oli kuollut. Emo ei jaksanut hoitaa aluksi yhtään, makasi vain pää maassa ja keräili voimia.
Minä kuivasin karitsat ja lypsin emältä ternit (makaavalta uuhelta, ei sekään ihan helppo homma :D ). 1,5 tunnin kuluttua emo alkoi itse hoitamaan karitsoita.

Onneksi minulla oli puhelimen päässä apua. Muuten olisin luovuttanut paljon aikaisemmin. En olis jaksanut uskoa hyvään lopputulokseen. Henkinen apu tuommosissa tilanteissa on korvaamaton!


Tiukan synnytyksen jälkeen Jännä oli toipilas kolme vuorokautta. Minä juotin karitsoita pullosta, kun Jännälle ei maistunut väkirehut. Heinää se onneksi söi. Vähän se meinasi karitsoita tuuppia pois (ei ihme sellaisen synnytyksen jälkeen!), mutta onneksi kuitenkin hyväksyi ne omikseen.
Neljäntenä päivänä alkoi väkirehutkin maistumaan, ja Jännä ilmiselvästi alkoi palailemaan "elävien kirjoihin".
Yksi karitsa jäi osittain pullolle, kun oli niin mahdottoman pieni ja reppana, että jäi aina innokkaiden sisarustensa jalkoihin.
Eli tällä tarinalla oli erittäin onnellinen loppu, hyvin synkästä ja huolestuttavasta alusta huolimatta. Jännällä ei tullut edes tulehdusta, ei mitään.

Valtava loikka!

Nyt on tarkoitus vähän pienentää laumaa. Uuhia on ihan pakko vähän karsia. Se sama projekti siis, joka piti tehdä jo syksyllä... Nyt olisi tarkoitus saada pässit ja puput myöskin lampolaan, nythän ne on olleet omissa rakennuksissaan. Eli paikkoja on ollut neljä, joissa juosta elukoita hoitamassa. Hoitamisesta tulee lähinnä kujanjuoksua, ei ehdi kunnolla seurustelemaan ja nauttimaan eläimistä (varsinkin, jos käy tilan ulkopuolella töissä ja haluaisi vähän viettää aikaa perheenkin kanssa).
Kesällä täytyy tehdä pientä pintaremonttia (raivausta, järjestelyä, seinien kaatoa, karsinoita...), että on syksyksi valmiit tilat.

Suomenlammas karitsoita, Tyynen kaksostytöt.

Pullopoika, yksi Liinan etuajassa syntyneistä nelosista. Jäänyt ihan tosi pieneksi, mutta pippuriseksi.

Runne katselee portinraosta paimennettaviaan.



Kevät ja pyöräilykelit! Ison pojanklopin kanssa... <3




perjantai 25. maaliskuuta 2016

Oikku ja yllätysneloset


Kuvissa Kumman päivän ikäinen Oikku-karitsa. Oikku on kasvanut ihan hurjasti, ja se onkin tosi komea pässipoika.Pitää ottaa uusia kuvia tänään. Oikku olisi sääli laittaa teuraaksi, toivottavasti se pääsee siitospässiksi jonnekin ihanalle tilalle ihanien uuhien iloksi. Oikkuhan on linjan 14 suomenlammaspässi. Emä on meidän Kumma, isä Ahvenanmaalta haettu Topi.


Uusia karitsoitakin on tullut. Yllätysneloset yllältysuuhelle.
Tuossa muutama viikko sitten aloin katselemaan joutilaiden uuhien puolella olevaa Jumi-uuhta, että onpa se tuhdissa kunnossa. Sitten huomasin, että hyvänen aika, sen utareet on kasvaneet. Kokeilin vatsasta (siitä utareitten edestä kun vähän nostaa ja kokeilee), ja ihan selkeitä karitsoitahan siellä oli.
Vähän paniikkia. Muut tiineet uuhet olivat saaneet tunnutusruokaa, eli tiineysajan vahvempaa väkirehua (meillä käytetään kauraa, härkäpapua ja vähän melassia) jo viikkoja, Jumi ei muuta kuin heinää.
Sitten kokeilin muut uuhet. Tiineeksi uuheksi laihahkolla Liinalla tuntui myös selkeitä karitsan liikkeitä vatsassa.
Vähän lisää paniikkia (ja samalla helpotuksen huokaus, että muilla ei ollut ylläreitä).
Aloitin siltä seisomalta varovaisen tunnutuksen Jumille ja Liinalle. Lampaallehan ei saa tehdä nopeita ruokintamuutoksia, voi olla kohtalokasta tupata yhtäkkiä eteen uutta ruokaa. Ehkä noin viikko menee, että lampaan pötsi on kunnolla tottunut uuteen ruokaan.


Kun olin ruokkinut yllätysmammoja vajaan viikon väkirehulla, siirsin ne muiden tiineiden kanssa samaan ryhmään. Ja näköjään ihan viime metreillä. Seruraavana aamuna lampolassa oli Liinan puhtaiksi nuollut neloset! Kaksi viikkoa etuajassa lasketusta ajasta (nämä yllärimammat on tulleet tiineiksi Topi-pässin yöllisestä seikkailusta, onneksi laitoin karkureissun kalenteriin ylös).
Laitoin kiireesti poikimakarsinan, ja aloin siirtämään karitsoita sinne. Liina vaikutti huomattavan hämmentyneeltä. Kai sillä oli täysi työ neljän karitsansa kanssa. Hommaa vaikeutti se, että tiineenä oleva Joni-uuhi oli ominut ainakin yhden karitsan itselleen. Huulet punaisina karitsan putsaamisesta se huusi sydäntäsärkevästi, kun otin "sen" karitsan, ja vein Liinan kanssa samaan karsinaan. Koko aamun se huuteli karitsaansa, mutta onneksi iltapäivästä se jo rauhoittui.
Annoin karitsoille varmuuden vuoksi ruiskulla emän terniä, kun en ollut ihan varma, olivatko ne saaneet itse imettyä. Karitsat olivat tosi pieniä ja rääpäleitä.
Annoin emälle väkirehut ja heinät, laitoin kakaroille lämpölampun. Hienosti osasivat mennä lampun alle lämpimään. Liina oli rauhallinen, ja luojan kiitos hyväksyi Jonin nuoleman karitsankin omakseen. Vähän se sitä haisteli ihmeissään, mutta päästi tissille ja piti huolta.
Liina ei yhtään stressaantunut minun läsnäolostani, luottavaisesti se antoi minun touhuta. Ihan selvästi se ymmärsi, että minä olen auttamassa. Erikoislammas <3

Kakarat täyttävät tänään viisi vuorokautta. Hienosti ne ovat saaneet painoa, ja ovat alkaneet jo pienen rallinkin karsinassa. Ensimmäiset kolme vuorokautta ne nukkuivat tosi paljon, kaikki ihanassa kasassa lämpölampun alla. Karitsat punnitaan joka ilta, jotta varmistetaan hyvä kasvu. Ja nähdään, että saako kaikki karitsat maitoa. Yhtä pienintä olen nyt pullottanut, emältä ei tunnu riittävän (vielä ainakaan) tarpeeksi maitoa koko nelikolle.

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Siirin Onni-poika


Siirin Onni-poika on hauska tapaus. Se ei juuri välitä, missä emo menee (ellei sitten tissibaarille ole hinkua). Onni hengailee uuhen kuin uuhen kyljessä, ponnahtaa ketterästi hieromaan nukkuvien mammojen selkiä pienillä sorkillaan. Häätää uuhen kuin uuhen ylös makoilemasta sinnikkäästi sorkallaan takomalla. 


Valvoin viime yönä Kumma-uuhen karitsointia, ja siinä oli hyvää aikaa seurailla Onnin touhuja. Ihan ääneen pisti naurattamaan, kun Onni otti ja haastoi lauman vanhimman uuhen. Korvat vinossa ja silmät hurjasti pyöristyneinä se hyökkäili Iinan edessä. Painoi päätään ja oli puskevinaan. Iinaa selvästi vähän ärsytti, mutta tokihan se tiesi, että tuo pieni junkkari on vasta ihan vauva. Lempeästi mutta päättäväisesti Iina piti mukulan ruodussa.


Onni on käynyt jo ulkoilemassakin. Ei sitä juuri hetkauttanut iso ja avara maailma. Mattosuikaleistakin pujahdettiin tomerasti läpi. Joskus on karitsoja, jotka ei  millään uskalla tulla mattojen lävitse. Ne huutaa hädissään lampolassa, ja emä yrittää  saada niitä tulemaan ulos.
Todella reipas pikkumies tämä Onni.

Ylpeä, uunituore teini-isä, ruskea sarvellinen kainuunharmaspässi Niittymäen Jalo, linjaa T.

Viimeyönä karitsoi ruskea suomenlammas Kumma. Se jätti iltaruualla väkirehut syömättä, josta tiesin että synnytys lähestyy. Laitoin sen omaan yksiöön, ja kävin myöhemmin sitä katsomassa. Synnytys oli alkanut, mutta karitsa niin iso, ettei meinannut tulla ulos. Kumma äänteli karitsalleen, ja yritti ponnistaa sitä ulos. Ulkona oli vain etusorkat ja vähän kuonoa.
Jouduin taas kätilöksi, ja sain tehdä ihan oikeasti hommia, että sain karitsan ulos, niin iso se oli. Pelkäsin ensin, että sieltä on tulossa useita yhtä aikaa, mutta ei siinä ollut kuin yksi pää ja kahdet etujalat.
Rauhallisesti (lujaa) vetämällä karitsa kuitenkin tuli ulos. Valtavan iso ja kauniinruskea valkomerkkinen pässipoika, ihan on äitinsä ja isänsä näköä.

Kumma on aiemmin synnyttänyt kolmoset. Oli outuoa, että nyt tuli vain yksi. Seurailin uutta pikkuperhettä niin kauan, että sieltä tuli jälkeiset, eli ainoaksi karitsaksi jäi. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Nyt on Onnillakin kaveri, jahka uusi tulokas tuosta pikkuisen kasvaa.
Nyt onkin pieni tauko ennen seuraavia synnytyksiä, ensi kuun alussa pitäisi taas tulla karitsoita.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Siirin karitsointi


Ihan nappiin ei lähtenyt tämä karitsointikausi liikkeelle.
Siiri kainuunharmas ohitti iloisesti lasketun aikansa. Siiri on yleensä tehnyt karitsansa kolme päivää lasketun ajan jälkeen, joten en hermoillut. Uuhi oli rauhallinen, söi ja märehti, eli kaikki kunnossa.
Eilen huolestuin. Siirillä oli kipuja, se seisoi nurkassa ja tuijotti tyhjyyteen. Narskutti hampaitaan korvat takana. Välillä makoili. Iltaruualla se jätti heinät ja väkirehut syömättä, ja huomasin sen valuttavan vaaleanpunaista verensekaista limaa. Sitä tuli aika paljon. Aika siis tutkia.

Vatsassa oli kuollut karitsa. Se oli tosi syvällä, ja tuntui ettei Siiri ollut auennut vielä kunnolla. Oli tosi hankalaa päästä karitsaan käsiksi, ja sen lisäksi karitsalla oli etujalat tiukasti koukussa. Olin ihan varma, että vastassa on epämuodostunut karitsa, koska en kertakaikkiaan saanut oikaistuksi jalkoja. Kieltämättä siinä kyllä sydän vähän tykytti, ja kysyinkin Siiriltä, että mikä ihme sieltä on tulossa.
Karitsa oli tosi tiukassa, meinasi jo usko loppua kesken. Mutta niin se vain saatiin ulos, kaunis pieni karitsa. Kovin kauaa se ei ole kuolleena ehtinyt olemaan, muutaman päivän veikkaisin. Se oli ihan valmis, mutta tosi pieni.
Kokeilemalla tunsin, että kohdussa oli vielä yksi karitsa. Olin ihan varma, että sekin olisi kuollut. Vaan eipä mitään, se tunne kun karitsan suu aukesi Siirin kohdussa minun sitä kokeillessani! Tuli kiirus, mutta oli muistettava pysyä rauhallisena.
Tämäkin karitsa oli aika tiukassa, mutta rauhallisesti Siirin polttojen mukaan sain karitsan ulos. Iso ja todella elinvoimainen pässinjötkäle! En ole ikinä nähnyt niin nopeaa tissille pääsyä, kuin mitä tuo pässipoika teki. Ihana, pikimusta poika.
Siiri oli heti hyvä emo, putsasi karitsaa ja antoi imeä. Sitten Siiri söi vähän heinää ja joi vettä, ja putsasi taas.



Hiihtoloman viimeisenä päivänä pääsimme kuin pääsimmekin hiihtämään.  Ihan uskomaton suoritus nelivuotiaalta. Se hiihti hyvin (nelivuotiaaksi), ja jaksoi hiihtää. Ei tullut kuuloonkaan, että olisimme kääntyneet kotiin pikkumutkan jälkeen. Piti hiihtää "kunnon lenkki". Ja tosiaan, mehu ja keksitaukoineen olimme reissussa 1,5 tuntia! Eikä valituksen sanaa pojalta, päinvastoin. Näimme kaikenlaista ihmeellistä, kuten ylitselentävän, yksinäisen joutsenen, näädän pikkuruisen jälkijonon, jonkin eläimen totaalisesti hajottaman muurahaispesän...
Oli tosi mukava hiihtoreissu, ja ihan mahtavaa huomata, että pikkusälli on jo niin iso poika, että sen kanssa voi tehdä tuollaisia hiihtoreissuja.

Valtava onkalo kaivettuna muurahaispesään.
Toinen hajoitettu muurahaispesä, intternetti tiesi kertoa, että palokärki tekisi tällaista. Palokärjen ääntä kyllä on usein kuulunut juuri tuolta suunnalta, että helppo uskoa.

Laitetaan vielä kuva Joikusta ja Joikun tulevasta tyttöystävästä. Olen niin onnellinen, jos Joiku saa jälkikasvua. Joiku on ollut täysin terve koira. Se on luotettava melkeinpä tilanteessa kuin tilanteessa "Melkeinpä" siksi, että se kuitenkin on eläin. Voisin sanoa että Joiku on 99.9% luotettava kaikissa tilanteissa. Se antaa minun ottaa vastuun kaikesta. Se kyllä komppaa ja on mukana heti jos osoitan tarvitsevani sitä, mutta ei ole mikään itsekseen säätävä höyrypää.
Se tottelee hyvin, on nöyrä (välillä tuntuu että liiankin,näin entisenä bokseri-ihmisenä...), ei lähde pihasta enää näin aikuisena (nuorena kloppina lähti muutaman kerran naapureiden lapinkoirien perään). Paimennusviettikin sillä on voimissaan. Joiku on kertakaikkiaan niin uskollinen ja luotettava koira. Oikea kultakimpale.