torstai 29. kesäkuuta 2017

Luonto- ja maatilapainotteinen päivätoimintakokeilu

Rollaattorit parkissa.

Ikäihmisten viriketoiminta.
Sisältöä päiviin. Sisältöä elämään. Syy nousta ylös, ja jaksaa seuraavaan kertaan.
Ennaltaehkäisy.
Toiminnallisuuden säilyminen. Uskoa omiin kykyihin, pystyvyyden tunne.
Yksinäisyyden tunteen vähentäminen. Mahdollisuus sosiaaliseen elämään.

Jokaiselle vastat kotiinviemisiksi. Osa ei saa vastoa saunassa (ettei tule roskia...?!), mutta tuoksutella voi.

Olin mukana kokeilussa, joka tarjosi luonto- ja maatilapainotteista päivätoimintaa ikäihmisille. Hankkeen takana oli Green Care Lab ja Hämeen Ammattikorkeakoulu.
Toimintapaikkana oli Ilolan Maatila Valkeakoskella, ohjaajana toimin minä.

Yksi toteutuneista toiveista, hevosajelu!

Voi että oli antoisa kokeilu! Niin minulle kuin asiakkaillekin. Toimintaa oli kerran viikossa. Jokaiselle kerralle laadittiin väljästi aikataulu. Tiukkaa aikataulua ei ollut, tarkoitus ei ollut uuvuttaa ihmisiä ryntäämällä ohjelmasta toiseen. Muutama teema päivälle oli riittävästi, lepoa ja rauhallisuutta kuului olennaisesti päiviin. Ja luonnollisesti päivää rytmitti ruokailut.
Jokaisena kertana nautimme aamiaisen yhdessä, rupattelimme tulevasta päivästä, edellisistä kerroista. Kuulostelimme kuulumisia, luimme lehtiä. Aamiaisen jälkeen lähdimme ulos. Kiersimme eläinsuojat, tervehdimme eläimet. Liikuntaa ja aktiivisuutta tuli ihan itsestään, kun menimme eläinryhmän luota toiseen.
Sitten oli vuorossa suunniteltua aktiviteettiä. Teimme kielokimppuja, kuuntelimme gramofonia ulkona ja teimme samalla pientä jumppaa, sidoimme jokaiselle omat vastat (joita kaikki eivät saaneet viedä palvelutalonsa saunaan, koska siitä tulee roskia?! Kuulostaa ihan uskomattomalta omaan korvaan, jos näin on. Vasta on tälle sukupolvelle kuitenkin aika tärkeä, tulee oikeasti surullinen (ja vihainen?) olo, ettei sitä nautintoa enää elämän ehtoopuolella anneta saunaan tulevien roskien takia?!).

Hevonen tuo monille muistoja.

Saimme myös silitellä niin hevosta kuin poniakin, pääsipä eräs osallistuja jopa toivomalleen hevosajelulle. Myös traktoriajelu jäejestettiin, johon pääsivät kaikki. Paistoimme makkaraa ja lättyjä. Kävimme pienellä maisema-ajelulla ja Metsäkansan vanhassa kirkossa. Bongasimme lintuja ja katselimme eläimiä.
Ennen kaikkea vietimme aikaa yhdessä, luonnossa. Pois kaupungin hälystä.
Eräs osallistuja tiivisti hyvin sanoessaan, että onpa ihana päästä ulos, kun ei hän  kotona pääse kuin betonikuutionsa parvekkeelle ampiaisten kiusaamaksi.

Traktoriajelullekin päästiin!

Ensimmäisellä kerralla kaikkia jännitti. Usko omiin kykyihin ja pärjäämiseen maatilaolosuhteissa oli horjuva. Liikkuminen koettiin vaikeaksi, koska ei ollut asfalttia ulkona eikä ramppeja vanhoissa taloissa. Paitsi yksi, joka oli vähän jyrkkä ja jossa oli pieni kynnys. Se koettiin haastavaksi ja vaikeaksi. Matka vessaan oli sokkeloinen ja hankala.
Mutta ulkona oleminen oli ihanaa, yhdessä tekeminen oli ihanaa, eläimet olivat ihania ja luonnon rauha oli ihanaa, "kun ei kuulu sitä autojen surinaa". 

Myön poni kävi tervehtimässä osallistujia.

Toisella kertaa ulkona liikkumien ei ollutkaan enää niin hankalaa. Ramppi ei tuntunutkaan enää niin haastavalta. Vessakin tuntui olevan lähempänä ja mutkat suorempia. Jännittäminen väheni ja usko omaan pärjäämiseen vahvistui. Ryhmä alkoi ryhmääntyä, kaikki saivat suunvuoron ja kaikkien asiaa kuunneltiin. Ja mikä parasta, aurinko jatkoi paistamistaan.

Kävelyllä maatilan ympäristössä, eläimiä katsellen.

Viimeisellä kerralla mikään ei ollut hankalaa. Kynnykset ylitettiin mennen tullen, ramppia lasketeltiin kuin vanhat tekijät, vessa tuntui "tulleen lähemmäksi". Pihalla viipotettiin niin, että meinasi olla hankaluuksia saada pidettyä ryhmä kasassa...

Kertakaikkisen hyvä kokeilu, olen kiitollinen mahdollisuudestani saada olla mukana. Toivoisin sydämestäni, että tällainen päivätoiminta yleistyisi. Ihmiset olivat silminnähden virkistyneet, he liikkuivat paremmin ja olivat rentoja. Juttu luisti ja silmät loisti.
Ennen kaikkea se usko omiin kykyihin vahvistui. Saattoipa olla, että se usko oli ekalla kerralla hyvinkin koetuksella. Miten ihana onkaan se "minä pärjäsin!" tunne! Sen tunteen voimalla ehkä jaksaa lähteä arjessakin herkemmin ulos, tapaamaan muita ihmisiä sinne kotiinjämähtämisen vastapainoksi. Elämä saattaa joillain olla muuten aika yksinäistä ja virikkeetöntä, tällaisen toiminnan myötä tulee jotain mitä odottaa.

Viimeisellä kerralla annoimme jokaiselle valokuvia muistoksi. Toivon, että osallistujat saavat hyvänolon tunteen, ja ilon onnistumisestaan niitä kuvia katselemalla. Että se tunne kestäisi ja olisi voimavarana arkeen.

Pipsa-koira oli kaikkien suosikki.

Vanhusten kohtaloista ja kohteluista saa nykyään lukea mitä kauhistuttavimpia juttuja. Väistämättä tulee mieleen omat läheiset ja sukulaiset. Kiduttava ajatus, että toisten armoilla elävät ihmiset joutuisivat kokemaan ala-arvoista kohtelua. Eikä sen kohtelun tarvitse olla mitenkään räikeää ollakseen ala-arvoista. Se, mitä toisesta ihmisestä ajattelet, merkitsee. Onko se ihminen sulle pelkkä  ohjattava rollaattori tai työnnettävä pyörätuoli.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Kesä


Kesän alku. Lämmin ja ihana, mitä ei olisi heti uskonut. Toukokuun lopulla vielä tuli yhtäkkiä lunta ja räntää, oli kylmä ja tuntui että kesä on ihan varmasti peruttu.
No onneksi ei kuitenkaan ollut. Ihan yhtäkkiä tulikin kesä, saatiin aurinkoa ja lämpöä.
Meillä on pieni uimaranta ihan lähellä. Siellä polskittiin lähes joka ilta.

Oma poika ja pikkuserkkunsa läheisellä uimarannalla.

Ihana Hangon aurinko ja ihana ranta.

Sitten tuli taas kylmää, mutta onneksi ei enää lunta. Me pakattiin tukilapset (kaksi poikaa, 4 ja 6 vuotiaat) ja oma porukka koirineen kaikkineen autoon, ja suunnistettiin Hankoon. Autossa oli tiivis tunnelma... Onneksi saatiin hienot lomakelit, sateisiin tuli aukko ja lämpötila kohosi.
Kaksi yötä oltiin paikallisella leirintäalueella. Tarkoituksena oli stressitön ja aikatauluton loma, ihan vain biitsillä hengaamista ja kaupungilla pyörimistä. Luontoa, merta, rauhaa, yhdessäoloa. Ei mitään härveliä, hilavitkutinta, paikasta toiseen juoksemista tai ylivirittynyttä kaahailua.
Onnistuttiin.

Siellä jossain minä ja koirat.

Oli tosi mukava loma.
Aamuisin pojat säntäsivät leirintäalueen pomppulinnoihin (niitä oli ruhtinaalliset kolme kappaletta!). Siitä sitten rantsuun. Meressä likoamisen jälkeen vähän lepoa ja taas rantsuun tai pompulinnoihin. Yhtenä päivänä käytiin Hangon keskustassa kävelemässä. Siellä oli kiva leikkipuisto, jossa jätkät viihtyi.
Ja tulihan todettua, että jos ei anna valmiita leluja, pääsee mielikuvitus valloilleen. Meillä ei ollut ulkoleluja mukana (vesilelut oli, ei muuta), mutta ei se haitannut. Pojat keksi itse lelut mm. kaarnoista, kepeistä ja kannonjämästä... Myöskään mitään digivehkeitä ei ollut mukana.

Mökkivahdit.

Reissun jälkeen saatiin uus vahvistus pupupporukkaan. Viimeinkin sain suurihopeanaaraan. Tarkoitus on poi'ittaa se keväällä. Josko saataisiin parempaa kasvua lihapupuihin.

Suurihopeatyttö Villaverstaan Ratkiriemu eli Riemu

Meidän ihana Pörröturkki-angoraoika muutti uuteen kotiin. Juuri ennen muuttoa laitoin yhden angoraneidin Pörröturkin kanssa heilastelemaan. Haaveissa oli saada yks Pörröturkin värinen naaraspupu... Ja näyttäisi, että haave jopa toteutuu. Poikasia tuli kaksi, joista toinen on aivan Pörröturkin värinen, ja mitä ilmeisimmin tyttö!

Pörröturkin toivottu jälkeläinen.

Juhannusta vietettiin kaupungissa. Ilma oli kuten juhannuksena kuuluukin. Rakeita ei sentään tullut kuten edellispäivinä, mutta sopivan viileää kuitenkin oli (+12). Oli oikein mukava ja erilainen juhannus. Kylillä hengailun jälkeen käytiin parissa tapahtumassa, oli makkaranpaistoa, vohveleita, pihapelejä, ihmisiä, tuttuja. Poika osallistui ihailtavasti erilaisiin aktiviteetteihin, reipas jätkä.


Eläväämusiikkia ihmettelemässä.

Juhannuskokko.

Joikun leikkauksesta tuli jo 7 viikkoa, huomenna on kontrolliröntgen. Vielähän se seistessään keventää paljonkin, mutta käyttää jalkaansa tosi hyvin. Pieniä matkoja ollaan jo ravattukin, pihassa tehdään pujottelua ja kahdeksikkoa, paljon ollaan kävelty metsissä ja pelloilla. Käydään päivittäin pari 30-40 min lenkkiä, ja sen lisäksi pikkukävelyjä omassa metsässä. Joiku liikkuu 8 metrin flexissä, vapaaksi en vielä ole sitä uskaltanut päästää, mitä nyt pihassa valvotusti vähän.
Mieli koiralla on erittäin iloinen ja aktiivinen, poika leikkisi ja peuhaisi oikein mielellään.

Joiku ja Runne peltolenkillä.

Pitkästä aikaa myös kanaparveen on tullut lisäystä. Ostin brahmakukon. Aivan ihanan uljaan ja kesyn Kukkelin (meidän 5v nimeämä...). Kukkeli saa olla nuorten patakukkojen ja -kanojen kanssa nyt hetken aikaa. Nuoriso saa paremmin syötyä, kun ei ole aikuiset päsmäröimässä. Laitettiin teurasporukalle hyvät tilat entiseen pässilään, on tilaa niin sisällä kuin ulkonakin. Tästä porukasta on tarkoitus jättää muutama kananeito kotiin, Kukkelille tyttöystäväksi.

Etualalla Kukkeli, taustalla brahma- ja jättikochinnuorisoa.



perjantai 9. kesäkuuta 2017

5 viikkoa leikkauksesta


Kylläpä aika vierii! Leikkauksen jälkeen tuntui, että kesä on pilalla ja kaikki on pilalla ja voi kauhea... Nyt on enää muutama viikko, ja saadaan alkaa varovaisesti irrottamaan hihnasta.


Jalka on parantunut hyvin. Kävellessä Joiku käyttää sitä jo hyvin (toki keventäen), mutta paikallaan seistessä ei varaa jalalle juri yhtään. Selkeästi nojaa vasemmalle puolen. Nyt jumpataan, jotta saadaan painoa pikkuhiljaa taakse ja oikeallekin.


Ollaan alettu käymään myös metsässä! Voi että oli koirapoika onnellinen, kun pääsi omaan lempimetsään. Vielä illallakin metsän vaikutus näkyi niin, että Joiku tuli koko ajan uusi lelu suussaan minun eteen, häntä heilui vimmatusti ja silmät loisti iloa. Siinä se tarjosi mulle lelua leikittäväksi. Aika ihana.


Kesän alku on ollut tosi kylmä, kuten kuvasta näkyy. Nahkahanska kädessä lenkillä. Onneksi nyt tällä viikolla lämpeni, poikakin heitti toissapäivänä talviturkkinsa lampeen... Itse en todellakaan uskaltanut.


Lampaat on laitumilla, tosin laitumet kasvaa todella hitaasti kylmien kelien ja sateettomuuden takia. Lampaita on tällä hetkellä kuusi aikuista uuhta ja kaksi kotiin jäävää karitsaa. Pässejä on kolme (päivittämättä on se, kun meidän ensimmäiset pässit Ville ja Veeti lähtivät teurastamolle!!) sekä yksi keväällinen karitsa, jonka joko myyn tai kasvattelen lihoiksi. Vuonia on neljä kuttua, yksikään ei poikinut eikä ole lypsyssä. Kaneja viisi aikuista naarasta, Wilburi-uros sekä 6 lihaksi menevää urospoikasta sekä kaksi juuri syntynyttä poikuetta. Kanoja vaihteleva määrä, reilu 10 kpl poikasia kasvamassa ensi talven lihaksi. Muita ei ollakaan tiluksille tänä kesänä otettu. Selkeästi joku tarve pitää ns. välivuosi, ei mitään ylimääräistä. Näillä mennään, hyvä mieli.

torstai 11. toukokuuta 2017

5. päivä leikkauksesta ja Runne 2v!


Nyt sitten kuvia eilisenkin edestä... Turvotus on huomattavasti vähentynyt, sitä myötä jalan käyttö parantunut. Oli varmaan hankala astua jalalle, joka oli voimakkaasti turvonnut kudosnesteestä. Eilisellä 10 min. iltapissatuksella Joiku käytti jalkaansa lähes koko ajan. Enemmän käytti kuin roikotti. Vauhti on parantunut (kohta liikaakin), ja jalan liike pidentynyt. Se ei enää ole semmosta keskenjäänyttä töpöttelyä, vaan nyt jalka ojentuu taaksekin hyvin.
Olen uskollisesti jumpannut niin polvea kuin kinnertäkin, ja hieronut nestettä pois.


Yläkuva eilisaamulta. Otin Joikun ulos, kun  ruokin eläimet. Oli kuitenkin tosi viileä aamu, ja tuntui että Joiku paleli kaljun jalkansa kanssa. Pujotin jalan suojaksi omista lampaista kudotun säärystimen... Eipähän ainakaan päässyt palelemaan.


Joiku, Runne ja Siru-kissa pikku päiväkävelyllä

Joiku olisi ollut eilen jo tosi leikkisällä tuulella. Se oli ilman kauluria, ja yhtäkkiä haki oman riepotellun nallensa, ja olisi alkanut leikkimään sillä. Kerran se ehti sen jo heittää ilmaan ja ottaa kopin. Silmät loistaen ja häntä heiluen se tarjosi leluaan minulle. Olihan se ikävää kieltää moinen ilottelu, mutta muistan hoitajan sanoneen, että lelut kannattaa kerätä pois ja estää leikki, ettei vaan satu mitään. Otettiin sitten vähän kierimisharjoituksia ja istumasta seisomaan nousuja. Edes jotain aktivointia pääkopalle.


Kakka. Kakka on ongelma. Minulle vai Joikulle, en tiedä. Mutta ongelma.
Joikuhan ei mielellään kakkaa polun viereen. Pitää päästä pusikkoon, risujen keskelle, kauas ihmisestä. Ja sehän ei onnistu, jos emäntä roikkuu puolitoistametrisen hihnan päässä. Tänä aamunakin kierreltiin risukoita ja paineltiin puskien läpi, vaan ei. Ei tullut mitään. 
Tässä on vielä n. 7 viikkoa aikaa, pakkohan sen on tottua toisenlaiseen kakkaamisrutiiniin!


Ja hei! Melkein unohtui tässä ristisidetohinassa,

Runneli täyttää tänään 2 vuotta!
 

Ihana vakavamielinen, miettiväinen, viisas, hassu, innostuvainen, kuuliainen pikku Runneli.


Runne on todellakin yllättänyt tässä lyhyen ajan sisällä käytöksellään. Oikeastaan Joikun onnettomuudesta lähtien. Runne on joutunut nyt itse miettimään asioita, ei voi enää vain mennä pöhkönä Joikun perässä.

Mentiin yks aamu pojan kanssa pyörillä tarhaan. Hain hänet sieltä pois Runnen kanssa. Jätin Runnen lyhtypylvääseen kiinni, pyöräni viereen. Vähän oli hätä, että mitenköhän se nyt pärjää, elämänsä ensimmäistä kertaa yksin tuollaisessa tilanteessa. Mutta Runne yllätti. Yhtään ei itkenyt, huutanut, ULVONUT, ollut levoton. Siinä se makoili pyörän vieressä, kun menin paikalle. Pää ja korvat pystyssä ihan rauhallisena katseli.
Ihanaa viisautta sille on tullut päähän, vai totta se on aina siellä ollut, on ihan sen oloinen koira. Nyt ehkä vain osaa sitä paremmin käyttää.

Lenkillä Runne kuuntelee tosi hienosti, ja seuraa mukana. Metsässä ei irtoa kovin kauas, ja tulee heti kun viheltää. On tosi oppivainen ja haluaa touhuta ihmisen kanssa. Olen innostunut opettamaan niille pieniä temppuja itseoivaltamisen kautta. Vauhtiin päästyään molemmat koirat hoksaavat mitä tarkoitetaan tosi nopeasti.
Olen iloinen, että juuri Runne tuli täydentämään meidän perhettä. Se on ihan kerta kaikkisen hyvä koira, ja just meille paras.


keskiviikko 10. toukokuuta 2017

4. päivä leikkauksesta

Tiistai. Joikun kinner oli edelleen aamulla todella turvonnut. Suihkuttelin sitä kylmällä vedellä ja hieroskelin, mutta paksu oli ja pysyi. Soitin Hakametsään, ja sain sovittua pikaisen ajan eläinlääkärille.
Joiku käytti pienellä 10 minuutin aamukävelyllä takajalkaansa ainoastaan, jos liikuimme tosi tosi hitaasti. Vähänkään kun vauhtia tuli lisää, pompotteli Joiku kolmella jalalla menemään.
Aamulla tuli kaksi kakkaa :) Huh, yksi huoli siis vähemmän.

Autoonlaittamisessa tuli hienoista ongelmaa: mihin Joiku laitetaan? Takapaksiin laittaminen tuntui tosi huonolta idealta. Ei tarvita kuin yksi huonosti hiljennetty mutka (tai edellä menevän äkkijarrutus), ja auto heilahtaa niin, että Joiku joutuu käyttämään leikattua jalkaansa. Kauhukuva siitä, kuinka jalka vääntyy ja rasahtaa rikki polvesta...No. Laitamme Joikun etupenkin jalkatilaan, sinne minun jalkoihin. Tavallaan hyvä idea, siellä on turvallista, mutta...
Onko siellä liian ahdasta? Onko polvi liian koukussa? Voiko se napsahtaa rikki liian pienestä tilasta? Mitä jos Joiku könyää maaten, eikä pääse pienessä tilassa kunnolla ylös, voiko polvi mennä rikki siitä?

Ei auta, koira jalkatilaan ja suunta kohti eläinlääkäriä. Huolissani olin tietysti koko matkan.
Eläinlääkäri oli yhtä ystävällinen, kuin aiemminkin. Ja samoin taisi eläinlääkäri todeta Joikullekin, kun Joiku meni häntä vastaan häntä heiluen... Pirjo katsoi Joikun liikkeitä ja polven käyttämistä (hyvin käyttää ja koukistaa, vaikkei painoa paljon varaakaan) ja tutki sitten turvotusta. Voimakkaasti nestettä vain, ei mitään tulehduksia.
Hieman laittoi huvittamaan, kun eläinlääkäri hieroi jalkaa. Siinä oli otteet kohdillaan, ja neste alkoi heti liikkua. Minä kun olin käsitellyt jalkaa ikään kuin se olisi erittäin haurasta posliinia koko koipi. Ei ihme, ettei turvotus laske... Hyvät ohjeet sain jalan turvotuksen vähentämiseksi (hierontaa, kylmähaudotusta, jumppaa), ja tuli hyvä mieli, kun jalka on leikkauksen jälkeen tarkistettu. Haava näytti hyvältä, ja kaikki muukin.

Kotona olen hieronut jalkaa ja tehnyt jumppaa niin polvelle kuin kintereellekin, laittanut kylmähaudetta. Ja kyllä, turvotus on laskenut paljon.

Joiku itse on edelleen hyväntuulinen ja reipas. Tuo kauluri vaan on ihan hirviömäinen. Minä pontevasti vastustan kaulurin kanssa räpläämistä, sitä että laitetaan päähän, säälitään ja otetaan pois ja laitetaan taas päähän jne. Mulla on kaikki bokserit aina olleet kauhean masentuneita, kun pönttö onkin laitettu taas takaisin päähän. On tuntunut koiran kiusaamiselta se ees taas vekslailu. Joko se pönttö on päässä, ei sitten se ei ole. Joiku onkin sitten toista maata. Se ei tunnut saavan masennuskohtausta, kun pönttö laitetaan takaisin päähän. Olenkin nyt sitten pitänyt valvotusti pönttöä pois. Yöksi pönttö laitetaan päähän, ja silloin kun en pysty sitä koko ajan seuraamaan.

Runne alkaa tottua tilanteeseen. Se ei jää hysteerisenä ikkunaan huutamaan, kun lähden Joikun kanssa ulos. Eikä se singahda heti vimmatusti haistelemaan Joikua, kun Joiku tulee yksiöstään meidän muiden joukkoon. Nytkin ne makaa molemmat olohuoneen lattialla, ihan rauhassa ja normaalisti.
Mutta tarkkana Joikun kanssa saa olla. Jos on vähänkään vapaa kulku joko pojan huoneeseen, tai makuuhuoneeseen, menee Joiku sinne hiljaa kuin aave. Pojan huoneessa on koirille sallittu sohva, makuuhuoneessa taas poropojan lempipaikka, sängyn alunen... Siksi Joiku saakin olla aika paljon omassa tilassaan iltaisin, kun koko perhe on koolla (tokihan sillä on välitön näköyhteys meihin muihin). Sitten kun poika nukkuu tai on tarhassa, ja on muutenkin rauhallista, on Joiku enemmän meidän kanssa.

Iltapissalla Joiku käytti jo vähän enemmän jalkaansa. Ehkä se helpottaa, kun turvotus laskee?

PS. Tämä päivä jäi valokuvaamatta... ei sitä aina muista

3. päivä leikkauksesta, maanantai

Aamulla Joiku vähän vinkui. En ole varma, onko kyse jalasta vai naapurin tyttöjen juoksusta. Opiaattilaastarin sai ottaa aamulla pois, joten voi olla että vinkumiset pikkuhiljaa loppuu.

Joiku makuuhuoneen yksiössään.

Aamulla Joiku sai tulla keittiön Runnen kanssa odottamaan aamiaista. Oli jotenkin ihanaa, ettei sen tarvinut yksin pönöttää makuuhuoneessa, vaan sai olla omalla paikallaan keittiössä odottamassa kuppia. Ruokailun jälkeen Joiku oli ilman pönttä jonkin aikaa, tiukassa valvonnassa tosin.
Jälkiruuaksi oli tarjoilla rustoluu. Noiden ristisiteiden paukkumisten myötä tulee usein nivelrikkoa. Yritetään ehkäistä tätä ruokinnalla. Rustoluut on siihen tarkoitukseen hyvä välipala, niistä koira saa tarvitsemiaan nivelaineita.
Ruuasta ollaan jätetty pois punainen liha, tällä hetkellä on tarjolla luullista kalkkunaa, broileria, lohta, sisäelimiä. Aamulla lihan kanssa kasvissosetta, pellavasiemenöljyä ja Cartivet-tabletteja. Illalla kaurapuuroa, piimää ja ihmisten kalaöljyä.

Toiselle rustoluu, toiselle ydinluu.
 
Kinner oli aamulla tosi turvonnut. Laitoin siihen kylmäkääreen ja hieroin, samalla tehtiin myös polvijumppa. Kinner pysyi silti niin paksuna, että soitin Hakametsään. Koska leikannut eläinlääkäri ei ollut paikalla, sovimme että soitan seuraavana päivänä, minkäli jalka ei ala menemään normaaliksi.

Aamupäivällä ulkoiltiin n. 10  min, tehtiin kierros takapihan metsässä. Keli oli kylmä. Joiku käytti jalkaansa paremmin, toki vain hitaasti mentäessä, ja astui varpaillaan. Voimakkaastihan se ontuu ja keventää jalkaansa. Mutta mikä parasta, kakka tuli ihan ilman hullua etsimistä ja pusikoissa könyämistä...!

Sisällä suihkuttelin n. 10 min haavaa ja jalkaa. Jumpattiin polvea vielä päivällä ja illalla. Kylmäkäärettä usein. Silti kinner ei laske, paksu on ja pysyy.

Rauhallista menoa. Runnekin osaa ottaa tosi iisisti, ei lähde härkkimään Joikua. Toki suurin osa ulkoilusta tapahtuu ilman Runnelia.

Joiku sai olla minun ja Runnen lenkin ajan olohuoneessa isännän ja pojan kanssa, kuin myös illalla kun poika oli jo nukkumassa. Tosi rauhassa oli, vaikka Runnekin oli samassa tilassa. Runne ei härki turhaan Joikua, välillä vähän pyrkii haistelemaan. Jos tämä ahistaa Joikua, se murisee. Ja Runneli uskoo. Tuntuu, että me kaikki aletaan pikkuhiljaa tottumaan tähän uuteen tilanteeseen.   

1. - 2. päivä leikkauksesta


Lauantaina, vuorokausi leikkauksesta. Väsynyt, mutta ystävällinen Joiku <3
Lauantai aamuna oli kulunut vuorokausi leikkauksesta. Joiku itkeskeli yöllä jonkin verran. Ruoka alkoi maistumaan, ja Joiku söikin  koko annoksen aamulla. Pahoinvointia ei enää ollut. Joiku oli tosi reipas, häntä heilui ystävällisesti koko ajan.
Kannettiin Joikua portaissa, jotenkin pelottaa että miten herkkä se polvi onkaan ennen luutumistaan. 

Lauantai oli lämmin ja aurinkoinen, joten Joiku sai makoilla häkissä ulkona, kun me touhusimme pihassa. Hienosti se siinä oli, nukkui paljon ja välillä katseli meidän touhuja. Jalkaa se ei vielä käytä, vaikka sitä saisikin heti leikkauksen jälkeen alkaa pikku hiljaa käyttämään. Se vain roikottaa jalkaa. 
Jalasta meinasi varpaat turvota, niinpä hieroin niitä ja pidin kylmähaudetta. Turvotus alkoi laskemaan.
Kakannut Joiku ei ole laisinkaan. Arvasin, että tästä saattaa tulla ongelma, kun se ei pääse kauas minusta ja syvälle pusikkoon... Jos ei ala tulemaan, täytyy antaa Levolacia tiraus.

Runne-rukka on ihan pihalla. Se on hyvin hiljainen ja miettiväinen. Haistelee Joikua heti, jos vain mahdollista. Selkeästi se on ymmällään, että mitä ihmettä Joikulle tapahtuu. 
Toisaalta ihan hyvää tekee Runnelillekin vähän itsenäistyä. Se on ollut semmoinen Joikun koira.

Laitetaan Runnelistakin kuvia... Kuvat ennen leikkausta, kun Joiku oli jo kolmijalkainen. Erottamaton parivaljakko. Joiku on Runnen idoli.

Ja täytyy sanoa, että Runne on yllättänyt käytöksellään tosi positiivisesti. Se oli elämänsä ensimmäisen kerran kotona ihan yksin, ilman Joikua, kun lähdettiin perjantaina hakemaan Joikua leikkauksesta. Olin varautunut siihen, että Runne on mennyt jonkinlaiseen paniikkiin, ja askarrellut mielensä tyynnyttämiseksi kaikenlaista...
Vaan ei. Mitään ei oltu tehty (ei se normaalistikaan mitään tuhoa, mutta ajattelin että nyt voisi olla sen aika, kun tosiaan ihan yksin jäi), ja Runne oli tosi rauhallinen. Laitoin sen portin taakse, kun kannoin Joikun sisälle. Sieltä se katseli, ihan rauhassa ilman pihaustakaan. Pidin Runnen portin takana muutaman tunnin, niin että Joiku sai rauhassa toipua.  Runne tyytyi tähän oitis, ja kävi nukkumaan (!). Ei puhettakaan itkusta tai poispyrkimisestä.
Mies ja poikakin kun hävisivät kalaan, oli meillä oikein rauhallista ja Joikulla hyvä heräillä uuteen tilanteeseensa.

Ulkona omassa häkissään.


Yöllä Joiku vinkui taas jonkin verran. Ei mitään hullua huutoa, mutta pientä ääntä kuitenkin. Ruoka maistui jo entiseen malliin, ja kakkakin tuli heti sunnuntai aamusta...
Kääre Joikun jalasta oli valunut jonkin verran alas, joten otin sen kokonaan pois. Ja saman tien aloitettiin varovainen jumppa. Hienosti antoi jumpata, polvea koukistetaan ja ojennetaan 20-30 kertaa 2-3 kertaa päivässä. Haavaa myös huuhdellaan vedellä, että se paranee nopeammin.
Kääreen poisottamisen jälkeen huomasin, että kinner oli todella turvonnut. Se oli kaksinkertainen verrattuna toiseen kintereeseen. Hieroskelin sitä ja pidin kylmäkäärettä, mutta sitkeästi se pysyi paksuna.




Iltapissalla Joiku käytti vähän leikattua jalkaansa, mutta vain jos mentiin tosi tosi hitaasti. Ja miksikäs sitä kipeää jalkaa käyttämään, kun kolmella jalallakin pystyy pompottelemaan todella ketterästi ja nopeasti... Ei olla käyty kuin pienillä pissatuksilla vain, 5-7 minuutin kävelyillä.
Ollaan kävelty metsäpolulla ja tuossa hiekkatiellä. Portaisiin asennettiin rampit, että Joiku voisi kävellä niitä pitkin. Minulla ottaa kantaminen liikaa selkään, ja siksi toiseksi pelkään ihan hulluna, että kompuroin portaissa Joiku sylissä, ja se on polven menoa sitten. Ramppi oli huono idea, siitä ei tullut mitään, Joiku ei suostu. Enkä minä viitsi pakotta, pelkona on että se loikkii rampista miten sattuu, ja taas ottaa polvi osumaa. Niinpä Joiku kulkee portaat itse. Hyvin on sujunut tähän asti.