Hoitava luonto

Jos metsä rikkoi, niin metsä myös hoitaa. Ristisideoperoidun polven nimittäin.Oltiin pari viikkoa reissussa, Lapissa sukuloimassa. Koirat oli tietysti mukana. Ennen reissua Joiku käytti jalkaansa jo lähes normaalisti, ei ontunut, mitä nyt ihan tosi pienesti kevensi. Oli metsässä valvotusti vapaana ja leikki Runnen kanssa. Oltiin hyvin lähellä normaalia elämistä jo.

Joiku pohjoisessa, operoitu jalka ilmassa.

Lähdimme reissuun puoliltaöin, tarkoitus oli käyttää yö matkustamiseen. Oli mukava ja rauhallista ajella. Pojan mielestä niin jänskää, ettei juuri malttanut nukkua. Vaan ei haitannut, reissuväsymyskiukkua ei tullut kenellekään, sen sijaan oli väsynyttä hihitystä ja huonoja juttuja. Mukava matka, joka kesti reilun 12 h.

Mutta reissussa ei nähtävästi muistettu, että Joiku oli vielä toipilas. Koirat makas aina muutaman tunnin autossa, ja sitten tauolle. Tauko oli sitä, että ovi auki ja "vapaa". Koirat juoksenteli ja sinkoili taukopaikoilla vapaana, sitten taas autoon jäkittämään.
Perillä pohjoisessa huomattiin, että Joiku käveli huonommin kuin ennen. Seuraavana päivänä se jo ontui. Kolmantena oli kolmijalkainen aamulla. Voi apua! Paniikkihan siinä meinasi iskeä. Kuumeisesti kelailtiin, että onko jotain päässyt tapahtumaan, että jalka on mennyt rikki. Ei keksitty, mutta mielikuvitus syötti jos jonkinlaista kuvaa ja pelkoa. Musersi ajatus, että kaikki alkaa taas alusta, niin rahallisesti kuin Joikun itsensä ja meidän kannalta.
Laitoin Joikun vähemmälle liikunnalle ja pidin  hihnassa pari päivää.  Annoin levätä.
Onneksi auttoi. Joiku ei ollut enää kolmijalkainen, mutta ontui selvästi.

Mitä ilmeisimmin keskeytettiin vahingossa lentopallonpeluu...

Makkaranpaistossa pohjoisessa...

...sekä tietysti pannukahvit.

Pari viikkoa hujahti siivillä. Ilmat helli, lähes liikaakin (ja koko sen ajan mitä meillä oli helle, satoi etelässä enemmän ja vähemmän vettä...). Olisimme halunneet tunturiin telttailemaan pariksi yöksi, mutta ei siinä helteessä tehnyt mieli lähteä kiipeilemään. Ja lisäksi lupailtiin ukkosia. Päätimme tehdä syksyllä uuden reissun, jos vain mitenkään aika antaa perksi. Kävimme kuitenkin nuotiolla makkarat paistamassa ja pannukahvit keittämässä, ulkoilimme, tutustuimme uusiin paikkoihin, treffasimme ystäviä ja sukulaisia, pulikoimme uimarannalla, vierailimme kotieläinpuistossa. Poika suoritti liikennepuistossa ajokortin, ja ajella huristeli useana päivänä. Sekä haaveilimme kesäpaikasta.
Lomailimme.|

Sielunmaisemaani, hiekkatie vaarametsässä ja porot.

Toinen sielunmaisema, vaarat ja järvi. Ja tietysti tuo poika :D

Kotimatkalla pysähdyimme usein, ja käytin koiria hihnassa kävelyllä. Poikkesimme myös Kolilla Runnen veljestapaamisessa. Oli tosi mukava tapaaminen, paikalla oli viidestä veljeksestä neljä. Sekä tietysti äiti, isä, eno ja täti. Ja meidän koirien kasvattaja.
Nauratti tuo meidän poika. Olin varma, että sille tulee väsykiukku, että "mennään jo" ja "ei ole tekemistä". Vaan lapsi yllätti ihan täysin (ja toisaalta sitten taas ei yllättänyt). Se oli niin luontevasti porukassa mukana, paisteli hänelle vieraiden ihmisten kanssa makkaraa ja puhua pälätti (ja sitä puhetta riitti ja riitti ja riitti...).
Neljä tuntia vierähti tosi nopeasti, ja oli aika käyttää vielä koirat pikkupissatuksella, ja suunnistaa kohti kotia. Taas matkattiin illalla/yöllä, perillä olimme puolenyön aikoihin. Tällä kertaa väsy vei voiton, ja poikakin nukkua posmitti takaosan sängyssä. 

Makkaranpaistotauko.

Tilko, Runnen velipoika

Paju, Runnen velipoika

Pilkki, Runnen velipoika

Runneli

Runnen iskä Rannu

Runne ja Tilko. Tilko yritti vähän  pomotella, mutta Runneli otti coolisti, ei provosoitunut yhtään.

Juomatauko, täti Unna, äiti Mansi, veli Tilko ja Runne.

Kotona lähdimme koko perhe heti seuraavana päivänä mustikkametsään. Pidin Joikun hihnassa ekat 10 min, sitten laskin vapaaksi. Valvoin, ettei se kaahaile ihan päättömänä. Se sai olla vapaana reilun 40  min. Sitten koira hihnaan palautumaan 10 minuutiksi. Ja tämä tepsi! Jo illalla koira käveli paremmin, kuin koko kahden viikon reissulla. Laukatessa saattoi vähän nostaa onnettomuusjalkaa ylös, muuten meni tosi hyvin. Seuraavana päivänä samanlainen metsälenkki, eikä mitään ongelmaa. Puhtaasti ja hyvin kävelee koira. Ollaan tehty näitä metsälenkkejä nyt vajaa viikko, kun ollaan kotona oltu, käytiinpä ihan suollakin kävelemässä.  Säikähdyksellä siis selvittiin, ja kuntoutus jatkuu.

Kesä

Kesän alku. Lämmin ja ihana, mitä ei olisi heti uskonut. Toukokuun lopulla vielä tuli yhtäkkiä lunta ja räntää, oli kylmä ja tuntui että kesä on ihan varmasti peruttu.
No onneksi ei kuitenkaan ollut. Ihan yhtäkkiä tulikin kesä, saatiin aurinkoa ja lämpöä.
Meillä on pieni uimaranta ihan lähellä. Siellä polskittiin lähes joka ilta.

Oma poika ja pikkuserkkunsa läheisellä uimarannalla.

Ihana Hangon aurinko ja ihana ranta.

Sitten tuli taas kylmää, mutta onneksi ei enää lunta. Me pakattiin tukilapset (kaksi poikaa, 4 ja 6 vuotiaat) ja oma porukka koirineen kaikkineen autoon, ja suunnistettiin Hankoon. Autossa oli tiivis tunnelma... Onneksi saatiin hienot lomakelit, sateisiin tuli aukko ja lämpötila kohosi.
Kaksi yötä oltiin paikallisella leirintäalueella. Tarkoituksena oli stressitön ja aikatauluton loma, ihan vain biitsillä hengaamista ja kaupungilla pyörimistä. Luontoa, merta, rauhaa, yhdessäoloa. Ei mitään härveliä, hilavitkutinta, paikasta toiseen juoksemista tai ylivirittynyttä kaahailua.
Onnistuttiin.

Siellä jossain minä ja koirat.

Oli tosi mukava loma.
Aamuisin pojat säntäsivät leirintäalueen pomppulinnoihin (niitä oli ruhtinaalliset kolme kappaletta!). Siitä sitten rantsuun. Meressä likoamisen jälkeen vähän lepoa ja taas rantsuun tai pompulinnoihin. Yhtenä päivänä käytiin Hangon keskustassa kävelemässä. Siellä oli kiva leikkipuisto, jossa jätkät viihtyi.
Ja tulihan todettua, että jos ei anna valmiita leluja, pääsee mielikuvitus valloilleen. Meillä ei ollut ulkoleluja mukana (vesilelut oli, ei muuta), mutta ei se haitannut. Pojat keksi itse lelut mm. kaarnoista, kepeistä ja kannonjämästä... Myöskään mitään digivehkeitä ei ollut mukana.

Mökkivahdit.

Reissun jälkeen saatiin uus vahvistus pupupporukkaan. Viimeinkin sain suurihopeanaaraan. Tarkoitus on poi'ittaa se keväällä. Josko saataisiin parempaa kasvua lihapupuihin.

Suurihopeatyttö Villaverstaan Ratkiriemu eli Riemu

Meidän ihana Pörröturkki-angoraoika muutti uuteen kotiin. Juuri ennen muuttoa laitoin yhden angoraneidin Pörröturkin kanssa heilastelemaan. Haaveissa oli saada yks Pörröturkin värinen naaraspupu... Ja näyttäisi, että haave jopa toteutuu. Poikasia tuli kaksi, joista toinen on aivan Pörröturkin värinen, ja mitä ilmeisimmin tyttö!

Pörröturkin toivottu jälkeläinen.

Juhannusta vietettiin kaupungissa. Ilma oli kuten juhannuksena kuuluukin. Rakeita ei sentään tullut kuten edellispäivinä, mutta sopivan viileää kuitenkin oli (+12). Oli oikein mukava ja erilainen juhannus. Kylillä hengailun jälkeen käytiin parissa tapahtumassa, oli makkaranpaistoa, vohveleita, pihapelejä, ihmisiä, tuttuja. Poika osallistui ihailtavasti erilaisiin aktiviteetteihin, reipas jätkä.

Eläväämusiikkia ihmettelemässä.

Juhannuskokko.

Joikun leikkauksesta tuli jo 7 viikkoa, huomenna on kontrolliröntgen. Vielähän se seistessään keventää paljonkin, mutta käyttää jalkaansa tosi hyvin. Pieniä matkoja ollaan jo ravattukin, pihassa tehdään pujottelua ja kahdeksikkoa, paljon ollaan kävelty metsissä ja pelloilla. Käydään päivittäin pari 30-40 min lenkkiä, ja sen lisäksi pikkukävelyjä omassa metsässä. Joiku liikkuu 8 metrin flexissä, vapaaksi en vielä ole sitä uskaltanut päästää, mitä nyt pihassa valvotusti vähän.
Mieli koiralla on erittäin iloinen ja aktiivinen, poika leikkisi ja peuhaisi oikein mielellään.

Joiku ja Runne peltolenkillä.

Pitkästä aikaa myös kanaparveen on tullut lisäystä. Ostin brahmakukon. Aivan ihanan uljaan ja kesyn Kukkelin (meidän 5v nimeämä...). Kukkeli saa olla nuorten patakukkojen ja -kanojen kanssa nyt hetken aikaa. Nuoriso saa paremmin syötyä, kun ei ole aikuiset päsmäröimässä. Laitettiin teurasporukalle hyvät tilat entiseen pässilään, on tilaa niin sisällä kuin ulkonakin. Tästä porukasta on tarkoitus jättää muutama kananeito kotiin, Kukkelille tyttöystäväksi.

Etualalla Kukkeli, taustalla brahma- ja jättikochinnuorisoa.

Talven ylistystä

Hiihtoretkellä. Huomaa porokoirat pisteinä jään reunikolla...

Hiihtoretken eväshetki.

Minä rakastan tätä maalla asumista. En aina, enkä varauksettomasti, mutta muulla tavalla en osaisi asua.
Rakastan lampea meidän takapihalla. Se on pieni lampi, jossa ei voi uida (koirat välillä puljaa siinä kesäpäivinä, ja se haju on kyllä aika karsea, mikä lammesta jää koiriin). Mutta talvisin siinä voi hiihtää ja luistella. Tai vain istua penkillä, ja imeä luontoa ja hiljaisuutta itseensä.

Takapihan lammelle on kolattu luistinkenttä.

Kun ihmiset luistelee, voi poropojat toteuttaa itseään hangessa...

Tässä tulee usein istuttua.

Ja rakastan myös sitä, että takapihalta lähtee latu, joka kiertelee lammenjäillä, metsissä ja pelloilla. Eihän se mitään tasaista, tehtyä latua ole, mutta tällaiselle metsänkulkijalle aivan täydellinen. Meidän hiihtoretkiin kuuluu tietysti myös eväät. Kahvia, kuumaa kaakaota, leipää ja keksiä. Usein reissussa vierähtää helposti parituntinen. Siihen kun on vielä illalla sauna, on elo lähes täydellistä.

Taas hiihtoretkellä, peltojen poikki metsään. Porokoirat taas pisteinä metsänrajassa.

Pakkohan se on huomata, että näiden kiireettömien ulkoilupäivien jälkeen kaikilla on hyvä mieli. Kukaan ei hermoile eikä stressaa turhia. Mieli on virkistynyt, rauhoittunut. Ruumis hyvällä tavalla rasittunut, uni maistuu. Niin se vain luonto hoitaa.
Tätä kun voisi jakaa sitä haluaville. Tarvitseville. Ehkä tulevaisuudessa.

Oma ja kylän lapset luistelemassa.

Nuotio ja eväät vahvasti mukana. Ja poropojat sitä mieltä, että myös heidän kuuluu saada evästää.

Olenkos maininnut, että toimimme tukiperheenä? Olemme olleet sitä nyt noin vuoden verran. Luonamme vierailee "lainalapset" kerran kuussa, yhden viikonlopun verran. Kesällä on sitten vähän pidempi jakso tiedossa.

Oman lapsen ja lainalasten kamppeet kuivumassa. Lienee turha sanoa, että ulkoilun ilosanomaa toetutamme myös lainalasten meillä ollessa.

On ollut rikastuttava kokemus olla tukiperheenä. Niin meille aikuisille, kuin omalle lapsellekin. Toivottavasti myös tuettaville lapsille. Ja heidän vanhemmilleen. Yksilapsisesta perheestä tuleekin hetkeksi kolmilapsinen. Eteen tulee ongelmia ja tilanteita, joihin ei yhden lapsen kanssa juurikaan ajaudu. Kärsivällisyyttä koetellaan toisinaan, mutta paljon uutta opitaan koko ajan. Tukiviikonloput on ihan odotettuja viikonloppuja meidän perheessä.

Lampi täyden kuun valossa.

Mikähän tämän postauksen pointti nyt sitten oli? Maalailla maaseudun ihanuutta? Tuoda luonnon elvyttävää voimaa esille? Tukilapset?
En tiedä, mutta tällainen syntyi oltuani koirien kanssa 1,5 tunnin lenkillä lähes täydellisessä kevätpakkassäässä.