tiistai 14. lokakuuta 2014

Elämä asettuu uomiisa


Pikkuhiljaa alkaa elämä asettua uomiinsa. Osa kukkopojista, kalkkunat ja Luukas-pukki kohtasivat päivänsä lauantaina. Kaikki meni tosi hienosti. Metsästävä ystäväpariskunta tuli hoitamaan teurastukset ja pukin leikkuun, yhdessä  sitten availimme siipikarjan, ja laitoimme riippumaan. Luukaskin sai lähteä omalla kotipihalla pää kauraämpärissä. Voiko parempaa loppua olla?

Luukas

Pikkujätkät (-pukit) Mute ja Morrison olivat vähän ihmeissään, kun Päällikkö lähti. Kulkivat aidanviertä ja mäkättivät hieman. Mutta nytpä ne jo ovat lampolassa nekin, ja ihan eri mäkätykset on mielessä. Pukkipojat ovat seinänaapureita kuttujen kanssa, ja saa nyt nähdä mitä siitä tulee. Armotonta nujakointia on ainakin tämä ensimmäinen lampolavuorokausi ollut. Jos meno ei tuosta rauhoitu, vaan pojat stressaa kutuista koko ajan, pitänee harkita josko ne palautuisivat takaisin laitumelleen. Sielä niillä kumminkin on vanha lantala suojana, ei niillä sielä huono ole olla. Päinvastoin. Itseäni ajatellen olis vaan helpompaa ja mukavampaa ruokkia ja huoltaa ne yhteen paikkaan, eikä juosta pitkin pihoja.

Pukkipoika Mute

Tuo pitkin pihoja juokseminen alkoi jo ihan tosissaan tympiä. Loppusyksyt on aina vähän semmosta, että porukka on ihan hajallaan pitkin tiluksia. Tuossa oli pahimmillaan 7 eri paikkaa, johon viedä heinät, kaurat, puurot, kuivikkeet, vedet ja tämä pari kertaa päivässä. Päivien lyhenemisen myötä myös oma ajankäyttö piti ajatella uudelleen, tuntui että elämä on yhtä elukoiden ruokkimista ja huoltoa, ja jossain välissä pitäis ehtiä koirakin lenkkeilyttämään ja lapsen kanssa leikkimään, kotitöistä puhumattakaan... Helposti tulee ressi...

Morrison

Pässipojat lähti viimeiselle matkalleen eilen. Samassa kyytissä meni nyt sitten Meri ja Milja, ihanat uuhikaritsat. Milja oli vielä laidunkauden jälkeen vähän arahko, mutta Meri alkoi jo tosissaan reipastumaan. Tuli syliin istumaan ja nykimään takinliepeistä. Piti ihan oikeasti laittaa stoppi lampolassa istuskelulle, kun tajusin että teuraaksi joutuvat.
Mutta semmostahan se on. Saadaan sieltä nyt ainakin kauniit taljat ja hyvää lihaa. Lihasta puheenollen, onpa mahtista kun on pakkanen pullollaan kukon- ja kalkkunanlihaa, ja Joikullekin paljon luita kaluttavana sekä herkullista vuohenlihaa ja sisäelimiä. Pelkkiä kalkkunafileitä oli kutakuinkin 7 kg, siihen päälle koivet ja muu liha, joka jauhettiin jauhelihaksi. Ei hullumpaa.

torstai 2. lokakuuta 2014

Lampolassa jälleen elämää

"Työhuonenäkymät", uuhet ja kutut eroteltuna lammasverkolla ja parilla sähköpiuhalla.

Onpa mukavaa, kun lampola alkaa taas täyttyä elämästä ja ikkunoista näkee eläimiä. Pukit ovat ainoastaan enää lampolan asukkaista ulkona, uuhet, kutut ja pässit ovat jo otettu sisälle. Tai eihän niitä mihinkään sisälle ole otettu, vapaa kulku niillä on ulos. Pukeilla on niin hyvä suoja laitumella (vanha lantala), ettei niillä ole mitään kiirettä lampolaan.

Kuttulaiset uudella talvilaitumellaan.

Se on jännä juttu, että mikään ei tunnu koskaan riittävän. Elukoilla on ollut ihan hyvät talvitarhat, itseasiassa kuttujen tarhaakin laajennettiin viime vuonna. Vaan ei tarpeeksi, näköjään. Tehtiin uuhille iso laajennus, nyt niillä on mäkisen metsän lisäksi pieni niittykin. Eihän ne lumiseen aikaan juuri paljoa ulkona liikuskele, mutta näin syksyllä ja keväällä kylläkin.
Kun uuhien laajennus oli saatu tehtyä, oli vuoro laajentaa kuttujen tarhaa. Tarhassa on nyt metsäkaistale, pienempiä kiviä ja saatiin Martan kilinä suosima iso kivikin mukaan. On tosi mukavaa kattoa keittiön ikkunasta, kun vuohet kuljeksii metsässään ja hampsii pudonneita lehtiä. Tai kun Martta kikkailee tutulla kivellään.

Martta ja Martan kivi.

Keväällä oli isot haaveet laajentamisesta. Piti hommata ruskea kainuunharmaspässi, ja jättää useampi uuhikaritsa kotiin. Meillähän vaihtui suomenlammaspässi, joten siinä oli hyvä tilaisuus jättää suomenlampaita kotiin. Niitä jäikin sitten loppujen lopuksi kaksi, musta mäyrä Mesi ja ruskea mäyrä Miia. Tosi mukavia ja hyvinkasvaneita karitsoja molemmat.
Kainuunharmaksia piti jättää korkeintaan yksi, jos sitäkään. No niitä jäi kaks... Ihastuin ihan pieneen Miljaan, kun hoidin sen jalkaa. Sillä oli hauska väritys, ja se oli niin reipas pikkurukka jalkansa kanssa. Sanoin miehelle, että jos tuosta jalasta vielä kunnon jalka tulee, saa Milja jäädä kotiin. Se siis oli se korkeintaan yksi kainuunharmas. Sitten sain päähäni sen ruskean harmaspässin. Minä niin kovasti haluaisin sellaisen.
Ja mikä olisikaan mukavampaa, kuin jättää ruskean harmasuuhi Iinan jälkeläinen laumaan. Eihän sitä tiedä, jos sieltä tupsahtaisi sitten ruskean pässin kanssa ruskeita harmaskaritsoita. Näin sitten jäi laumaan myös ihana Meri-karitsa. Meri on tosi vaalea harmas, naamassakin vain pienet tummat laikut silmien ympärillä.

Uuhet siellä jossain talvilaitumellaan.
Vaan niinpä se jäi harmaspässi hommaamatta. Kesän mittaan koko ajan vahvistui ajatus, että en halua laajentaa. Oikeastaan päinvastoin. Sitten kun tuo meidän pieni lampolalaajennus jäi aikapulan takia tekemättä, sinetöi se ajatuksen. Uuhia oli vähennettävä.

Aivan kauheaa. Alusta asti oli selvää, että Kukka joutuu lähtemään. Se on ihan toivottoman arka. Sen oli tarkotus lähteä silloisten pässikaritsojen kanssa teuraaksi, joten en luonut siihen oikeastaan minkäänlaista kontaktia. Kukka on Amin tytär, eli kainuunharmas-jaalanlammas. Sillä oli kumminkin kasvu sen verran huonoa, että jätin sen kotiin kasvamaan. Sitten tuli ajatus, että astutan sen jossain vaiheessa. Se tulee koko ajan kauniimmaksi ja kauniimmaksi, semmosta hitaastikypsyvää laatua.
Mutta en kumminkaan viitsi niin arkaa uuhta astuttaa, periyttäähän se sen kuitenkin. Kukka on yhenlainen väliinputoaja. Kurjaa katella sitä, ja ajatella että tuo tuosta lähtee teuraaksi.
Minä haluaisin jättää Amilta meille jälkeläisen. Ami on niin Erityinen Lammas. Mutta en halua jättää sellaista, joka sinkoaa seinille jos sitä edes vilkasee. Varmaan jos lauma olisi vähän pienempi ja ottaisi sen ihan asiakseen, Kukastakin saisi kesytettyä edes vähän kesymmän. Mutta jos kerran jonkun on lähdettävä, niin Kukka lähtee.

Sitten lähtee myös Sonja ja Siiri. Hyi että kun kylmää pelkkä ajatuskin. Se reissu ei kyllä tule olemaan helppo. Sonja ja Siiri on meidän 4. ja 5. uuhi. Ihanat Sonja ja Siiri. Asiasta tekee vielä inhottavamman se, että Siiri on aivan mahtava emo. Se on saanut aina karitsansa ilman ongelmia, ja karitsat on olleet vahvoja ja elinvoimaisia, hyväkasvuisia ja kauniita. Siirillä vaan on ollut utaretulehdus, josta on jäänyt kovettumia utareeseen niin, ettei sieltä oikeastaan tule maitoa laisinkaan. Sonjalla taas on olleet synnytykset yhä vaikeampia ja vaikeampia. Epäilen, että sillä on vatsanpeitteet repeytyneet. Näitä kumpaakaan ei enää kannata astuttaa.
Ikävä kyllä meillä ei ole tilaa (eikä rahaa?) ns. tarpeettomille uuhille. On tehtävä raakaa karsintaa.
Onneksi meille jää Sonjan tytär Marjatta, ja Siiri ja Hapsu-kullan Justiina.

Vielä on vähän kinttaalla, että mitä tehdään Miljalle ja Merille. Ne on mulla myynnissä Miljan emon Janiksen kanssa. Toivoisin niin, että saisin ne eloon myytyä. Janis on myynnissä siksi, kun ne ovat Miljan kanssa aivan erottamattomat. Illalla kun käyn sammuttamassa valot lampolassa, makaa tämä kaksikko poikkeuksetta kylki kyljessä.

Ihan vähän huojentaa ajatus, että uuhilauma tuosta vähän pienenee. Joku hengähdystauko on nyt paikallaan. Ei ole pienintäkään halua tai aikomusta luopua lampaista kokonaan, mutta 18 uuhta ja 5 pässiä on tähän tilanteeseen liikaa. Jos saisi semmosen reilun kymmenen uuhen lauman, olisin helpottunut.
Ja se karitsavapaa vuosikin piti pitää. No eihän siinä ole mitään mieltä, ettei tällä kummulla kirmaisi keväällä edes pientä määrää karitsoita. Niinpä sitten astutetaan suomenlammas Kumma (joka ei ole vielä koskaan poikinut) ja kainuunharmas Justiina. Ainakin. Ehkä myös Ami pääsee astumaan jonkun. Mutta kolme on sitten ehdoton minimi. Onhan?