torstai 20. kesäkuuta 2013

Lampaat karkuteillä


Naapurista tuli soitto eilen, "teidän lampaat on meidän pihassa..." Voi elämä! Onneksi nuo on niin tottuneet kutsuhuutoon, että tulivat ravaten luo kun huusin. Juoksivat perässä lampolaan asti, jonne ne hätäpäissäni telkesin. Ei kauheasti naurata, kun lauma pöhköjä uuhia juoksee pitkin ja poikin mantereita. Tuossa on kumminkin iso tie suht lähellä, se kerta jos ne tiellä kaahaisivat... Hyi olkoon.
Eikä naurata juuri siksikään, että on kylmästi jätettävä alle 2v poika yksin siksi aikaa, että äiti juoksee lampaita paimentamassa. Kylmäshän se vähän, kun takaisin tullessani huomasin, että ulko-ovi on sepposen selällään. Poika on oppinut avaamaan oven. Onneksi lapsi oli kaikessa rauhassa sisällä, yritti asettaa pantaa koiraportin takana olevan porokoiran ylle.

Tuo episodi kumminkin laittoi taas kerran miettimään tämän kaiken mielekkyyttä. Miten helppoa -ja huoletonta!- olisikaan eläimetön elämä. Ennen kaikkea huoletonta.
Nyt saa koko ajan olla kyttäämässä aitojen kuntoa, lyömässä uusia tolppia hajonneiden tilalle, olla askeleen edellä ja bongata se seuraavaksi lahoava tolppa. Niittää se vihreämpi ruoho aidan toiselta puolen, kaataa samalla houkutteleva pajukko. Aidata lisää laitumia ja silti olla pelko persiissä, että riittääkö. Onko laidunpaine sopiva, vai onko liikaa porukkaa liian pienellä alalla. Kasvaako laidun, alkaako köyhtymään. Laihtuuko lampaat, kasvaako karitsat, onko ripulia...
Puhumattakaan siitä jatkuvasta stressistä, jos lähdet kotikumpua pidemmälle. Miten ne sielä pärjää, karkaako, pysyvätkö aitojen sisällä.

Ihan oikeasti tulee valtava halu lyödä hanskat tiskiin. Kiitos ja hei, eiköhän se ollut sitten tässä. Jättäisi korkeintaan pari lammasta villaa tuottamaan. Mielessäni jo teinkin inventaariota, kuka lähtee ja kuka jää. Taas vaihteeksi. Lähtöpassit onnistuin antamaan peräti kahdelle uuhelle, loput saisi jäädä... Lähtöpassit saaneista toisella on ruma ääni jota käytetään koko ajan, ja huono villa. Toinen taas on risteytys, emo kainuunharmas ja isä meidän harmas-jaalanlammas Ami. Ainoa ei-puhdasrotuinen uuhemme. Arka kuin mikä. Se nyt todennäköisesti lähteekin, viimeistään ensi keväänä. Sen piti lähteä jo syksyllä teuraspässien kanssa, mutta oli vielä sen verran pieni, että jäi kasvamaan.

Näissä tunnelmissa aitasimme tänään illalla pihapiiristä yhden alueen, joka kaipaa raivausta. Jätin siihen 4 uuhta, joista kahdella on vielä karitsat alla. Olkoot siinä niin kauan, että viimeisetkin karitsat on vierotettu. Syökööt alueensa puhtaaksi, jonka jälkeen niitä ruokitaan hyvällä niittoheinällä. Sillä välin laitumet saa rauhassa kasvaa, kun laidunpainekin on pienempi.
Aluksi sinne jäi 5 uuhta, mutta näistä yksi ikävöi niin kauheasti siskonsa perään, että vein sen muiden luo laitumelle. Jännä juttu, siskokset ovat jo aikuisia -molemmat jo kerran poikineitakin-, mutta silti kulkevat hyvin tiiviisti kimpassa. Tämä pihapiiriin jäänyt Janis seistä pönötti portilla ja huusi. Laitumelta Joni-sisko vastasi. Ääni oli hiljaisessa kesäillassa kova ja kantava. Säälin niin sisaruksia, kuin naapureiden ja meidän yöuniakin, ja kiikutin ikävöivän Janiksen siskonsa luo.
Oli ihana reissu. Janis tuli nätisti kuin koulutettu koira vierellä. Kun se kuuli siskonsa äänen laitumelta, päästi se pienen ja kiihkeän "yyyyyh!"-äänen ja tihensi askeleitaan.
Laitumella tunnelma oli rauhallinen. Kaikki halusivat päästä uupuneen lampurin luo hyvää energiaa antamaan. Marjatta tuli ihan viereen, painoi poskensa minun poskea vasten. Oli hiljaa ja hengitti. Luovutti lampaasta lähtevää rauhallista oloa, ikään kuin sanoen "älä huoli".
Muut olivat siinä ympärillä, Tyyne ja Jännä liittyivät Marjatan piiriin. Oli hieno hetki.
Ihastelin niiden rauhallisuutta, tyyntä olemusta, upeaa villaa. Ymmärsin, miksi tätä teen.

Aina välillä se tulee. Uupumus ja epäusko. Oikeastaan kai missä tahansa asiassa. Työssä kuin työssä, hommassa kuin hommassa. Pitää vain kerta toisensa jälkeen löytää sieltä se juttu, minkä takia sitä tekee, miksi on juuri siinä tilanteessa. Sitten on aika tehdä isoja päätöksiä, jos sitä juttua ei enää löydy.

Kanin kerintää


Angorakanisiskokset Nasti ja Bella on nyt sitten keritty ensimmäisen kerran. Lupaan ottaa kuvan heti, kun villa vähän kasvaa... Tuli aikasen ... hmmm... jänskän näköisiä pupuja kerinnän jälkeen. Mutta harjoitus se kai tässäkin tekee mestarin, tällä kertaa oltiin eka kertalaisia niin kanit kuin minäkin.
Hauskaa oli, että pelottomampi Nasti oli rauhattomampi sylissä. Koko ajan sai olla varuillaan, että mihin se sinkasee. Arempi Bella taas istua nöpötti kaikessa rauhassa sylissä, ei vaikuttanut edes kovin kauhuiselta.
Sakset meillä lähtee hankintalistalle heti.Nyt ei meinannut kunnolla saada villaa irti, oli vähän nyhräämistä. Ja uus heinähäkki täytyy myös saada. Tämä nykyinen varistelee heinää kanien päälle, ja arvokas villa onkin sitten sen näköistä. Kauheilla takuilla oli tytöt, käyttökelpoista villaa sain vain vähän talteen. Toitovottavasti ens kerintä on jo parempi. Nämä täytyy keriä kutakuinkin kolmen kuukauden välein.

Kovasti ollaan myös ahkeroitu tulevan kanilan parissa. Sehän tulee tuonne navettaan, jossa oli viimesyksyn teuraspässit kasvamassa. Sain navetan putsattua vanhoista pehkuista, ja nyt täytyy sitten alkaa rakentelemaan sinne karsinat. Ja laittaa välikatto. Otettiin katto pois kun navetassa oli lampaat. Kävi tila huomattavan ahtaaksi vanhassa navetassa, kun pehku alkoi talven mittaan kasvamaan. Nöyränä kumarassa oli lampurin lampolassa kuljettava...

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Aidoista läpi

Karitsoiden luovutus uusiin koteihin on siis alkanut. Eilen lähti Marjatan ihanat tytöt ja lempeä Lenni-pässi. Kotona on enää Sonjan kolmoset ja Siirin tytär. Nämä lähtenevät juhannuksen jälkeen uusiin koteihin. Niin, ja tietysti pieni pässilauma, joka odottelee syksyä.

Tyynen ruskeat kolmoset lähti maisemanhoitoon, loput pässipojat pääsevät aikanaan isojen pässyköiden kanssa laiduntamaan. Mikäli tuo kylmä sade tänään taukoaa, vien sinne jo ensimmäiset pojat. Lennartti ja Loimu ovat tällähetkellä lampolassa ihmettelemässä äiditöntä eloaan. Mitä todennäköisemmin ainakin toinen näistä pojista saa syksyllä jatkaa sukua ennen lähtöä teurastamolle. Niin hyväkasvuiset ja ihanaluontoiset pojat kyseessä, ja Loimulla varsinkin hyvä villa.

Tyynen kolmoset ja pikkulampuri siellä jossain...

Viime vuonna tein itselleni lupauksen, etten turhaa kaveeraa teuraspässien kans. On inhottava pala viedä pässit viimeiselle matkalleen, jos niihin on mennyt ihastumaan. Keväällä se onnistuikin. Kävin navetassa vain huoltamassa elukat, päästin aamuisin jalottelemaan metsään, katsoin että kaikki on kunnossa ja se siitä. Ei rapsutuksia ei taputuksia, ei juuri edes silmiin katsomista...Mutta nyt olen jotenkin lipsunut... Sitä huomaa istuvansa lampolassa ja rapsuttelevansa pikkujätkiä, jotka niiaavat takajaloillaan melkein maahan asti ja viputtavat pieniä häntiään.
Ja kyllähän siihen erityinen suhde tulee, kun istuskelee vastaniitetyn heinäkuorman päällä mönkijän peräkärryssä emostaan erotettu Lennartti sylissä... Voi mikä kuvan paikka, mutta tietystikään kameraa ei mailla halmeilla, kuvaajasta puhumattakaan.

Ruskea mäyräpoika Lenni

Vuohet tuottaa päänvaivaa ihan tosissaan. Tai vuohien kesäpaikka. Viime vuonna aidattiin niille hyvät metsälaitumet ajatuksella, että tekevät samalla hyvää maisemanhoitotyötä, paikka kun oli pahoin pusikkoutunut. Laidun oli iso, kallioinen ja varmasti vuohen mielestä mahtimesta. Mutta mutta.
Sarvipäät teki niin hyvää työtä, että nyt siellä ei kasva mikään! Pieni ruohopläntti ja muutama kituuttava nuori puu, ei muuta. Ei puhettakaan, että sieltä riittäisi ruokaa kolmelle aikuiselle vuohelle ja kahdelle kilille.
Siispä niittämään. Ja päästämään vuohet "ulos syömään". Ei iso homma, mutta ei kelpaa vuohille. Ne haluaa syömään silloin kun itse haluaa. Jos aamulla on ruoka myöhässä, tulee ne aitojen läpi. Tai jos illalla ruualle päästö venähtää, on ulkona kauhea huuto ja vuohilla ketutus.
Niittoheinäähän sinne ei kannata määräänsä enempää syytää, vuohet vaan talloo ne jalkohinsa eivätkä syö. Ja taas tullaan läpi aidoisa...

Luukas-pukki joutui jo muuttamaan hetkeksi takaisin lampolaan ja laudoitettuun talvitarhaansa. Se on niin painava, että se katkoo helposti meidän kuusitolpat ihan vain vähän nojailemalla niihin koko ruhollaan... Täytyy askaroida sille pukinpitävä aitaus, ja syöttää Luukasta sinne. Ihan turha katkotuttaa sillä kaikkia tolppia vuohien metsälaitumelta. Toivottavasti saadaan pian taas isot pässit maisemanhoitotöihin takapihan metsää raivaamaan, Luukas-poika saa mennä niiden mukana.

torstai 6. kesäkuuta 2013

Vieroitetut

Pieni lampurimies ja pienet pässimiehet.

Ensimmäiset pässipojat on nyt sitten vierotettu. Kaikki ei sujunut niin kuin oli suunniteltu, tai edes niin kuin aikaisempina kesinä, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Tällä erää...
Tarkoituksena oli ottaa emot pois laitumelta, ja vahva ajatus oli että kakarat seuraavat emojaan. Vaan eivätpä seuranneet. Ruskean Tyyne-lampaan kolmospojat tulivat hienosti, mutta mustan Jumi-uuhen kolmosista vain yksi tuli. Lacu ja Lemmy jäivät laitumelle. Saivat aikaan villiintymisen, jolloin kaikki uuhet ja karitsat häipyivät kuin pierut saharaan pitkin laitumia.
 Eipä siinä auttanut muu, kuin viedä osa porukasta lampolaan ja jättää muut siltä erää laitumelle.


Uusi yritys seuraavana päivänä. Kauhea helle, sääsket kiusasi, ukkosta ilmassa. Eipä ihme, että kesken kaiken ärhäkkä migreeni teki tuloaan. Saimme kumminkin alkusählingin jälkeen emot ja karitsat kunnialla pois laitumelta. Karitsat menivät vanhaan tuttuun lampolaan, ja emo-raukat joutuivat navettaan olkikuurille.
Uuhet saavat muutaman päivän pelkkää olkea ja vettä, jotta menisivät umpeen mahdollisimman pian. Vaarana on aina utaretulehtus, jos emo jää heruttamaan maitoa. Maitoa ei tehdä ihan tyhjästä kumminkaan, eli jos ei tule kunnon sapuskaa, loppuu maidontulokin.
Käytämme emot vielä tänään karitsoiden luona, saavat kakarat imuttaa viimeiset tipat tisseistä, jonka jälkeen pitäisi maitohanojen aika hyvin ehtyä.

Veljekset Laikku ja Läsi, taustalla ruskea suomenlammas Lassi.

Pässipojista neljä lähtee tänään uuteen kotiin, suomenlammasveljekset Lacu ja Lemmy, sekä yläkuvassa olevat kainuunharmasveljekset Laikku ja Läsi. Pojat toimivat uudessa kodissaan kesän maisemanhoitajina  sekä seuralaisina, syksyllä niitä odottaa niin monen muun pässipojan kohtalo.

Veljekset mäyränvärinen Lenni-poika, mustavalkoinen Lemmy ja musta Lacu. Edessä ruskea Leevi.

Sitten ensi viikolla uuteen kotiin lähtee Lacun ja Lemmyn veli ruskea mäyräpoika Lenni. Lennistä ja meidän pojasta on tullut Ystävät.  Lenni on tosi mukava ja seurallinen pieni pässimies, mukava että se saa siitospässin viran uudessa kodissaan.

Janis-uuhi katselee kaihoisasti ikkunasta ulos.

Emo-rukat ovat vähän harmissaan navetaassa. Ja onko se ihme! Kesä kukkeimmillaan, ja rouvat joutuvat sisätiloissa natustamaan tyhmää olkea. Toivottavasti ne pääsevät pian takaisin laitumille.