5 viikkoa leikkauksesta

Kylläpä aika vierii! Leikkauksen jälkeen tuntui, että kesä on pilalla ja kaikki on pilalla ja voi kauhea... Nyt on enää muutama viikko, ja saadaan alkaa varovaisesti irrottamaan hihnasta.

Jalka on parantunut hyvin. Kävellessä Joiku käyttää sitä jo hyvin (toki keventäen), mutta paikallaan seistessä ei varaa jalalle juri yhtään. Selkeästi nojaa vasemmalle puolen. Nyt jumpataan, jotta saadaan painoa pikkuhiljaa taakse ja oikeallekin.

Ollaan alettu käymään myös metsässä! Voi että oli koirapoika onnellinen, kun pääsi omaan lempimetsään. Vielä illallakin metsän vaikutus näkyi niin, että Joiku tuli koko ajan uusi lelu suussaan minun eteen, häntä heilui vimmatusti ja silmät loisti iloa. Siinä se tarjosi mulle lelua leikittäväksi. Aika ihana.

Kesän alku on ollut tosi kylmä, kuten kuvasta näkyy. Nahkahanska kädessä lenkillä. Onneksi nyt tällä viikolla lämpeni, poikakin heitti toissapäivänä talviturkkinsa lampeen... Itse en todellakaan uskaltanut.

Lampaat on laitumilla, tosin laitumet kasvaa todella hitaasti kylmien kelien ja sateettomuuden takia. Lampaita on tällä hetkellä kuusi aikuista uuhta ja kaksi kotiin jäävää karitsaa. Pässejä on kolme (päivittämättä on se, kun meidän ensimmäiset pässit Ville ja Veeti lähtivät teurastamolle!!) sekä yksi keväällinen karitsa, jonka joko myyn tai kasvattelen lihoiksi. Vuonia on neljä kuttua, yksikään ei poikinut eikä ole lypsyssä. Kaneja viisi aikuista naarasta, Wilburi-uros sekä 6 lihaksi menevää urospoikasta sekä kaksi juuri syntynyttä poikuetta. Kanoja vaihteleva määrä, reilu 10 kpl poikasia kasvamassa ensi talven lihaksi. Muita ei ollakaan tiluksille tänä kesänä otettu. Selkeästi joku tarve pitää ns. välivuosi, ei mitään ylimääräistä. Näillä mennään, hyvä mieli.

Nopeasti mennyt kesä

Valkoinen Valpuri ja valkoinen Neilikka.

No johan on vierähtänyt aikaa, kun viimeksi olen blogia päivitellyt.
Johtuneekohan tämä siitä, että aloitin työt uudessa paikassa tilan ulkopuolella? Kesäkin mennä hurahti.

Neilikka-muru

Kurkiniemessä on kaikki mallillaan. Uusi laumanjäsen saatiin kesän alussa. Hän on valkoinen sarveton suomenvuohineito Neilikka. Neilikka tuli kaveriltani pohjanmaalta, Mimmin tallilta. Hienosti meni Neilikka laumaan, heti oli kuin olisi siinä aina ollut.
Ajattelin, että nupo Martta tarvii kaverin, kun kaksi iäkkäämpää sarvellista rouvaa meinaa sitä välillä kurmottaa. Ja oikeassa olin. Martta ja Neilikka näyttäis olevan vähän semmonen majakka ja peräväunu-tyyppinen paritsa.
Aluksihan Neilikka seurasi valkoista Valpuria kuin hai laivaa. Neilikan äiti oli valkoinen, johtuu varmaan siitä.

Kutut rakastaa kuumia kesäpäiviä. Makoilevat reporankoina omalla kalliollaan.

Meillä ei ole nyt ollut pukkia tiluksilla laisinkaan, Mute on edelleen riiuureissullaan. Ei ollut mokoma onnistunut saamaan tiineiksi kuttuja. On ollut sen verran helppoa tämä elo ilman karkailevaa pukkeloista, että ei taida ihan hetkeen meille pukkia tulla.
Eikä tullut meillekään omia kilejä tänä vuonna. Mute oli kyllä hommissa meilläkin syksyllä, mutta tulosta ei tullut. Mikä ihmeen tuhkamuna siitä on tullut?

Valpuri viettää siestaa...

Pupuille tuli yhdet poikaset. Isänä oli uusi siitospupumme, luonnonruskea Wilburi. Wilburi ja ruskea Nasti saivat viisi poikasta. Yksi poikanen hävisi (?!), yksi kuoli. Jäljelle jäi siis kolme luonnonruskeaa tyttöä. Kaikki ovat muuttaneet uusiin koteihin. Vielä olisi tarkotus astuttaa yksi punasilmäinen angora, egern väritykseltään Wilburilla, jahka tytöt kotiutuu kesätöistään.

Nasti ja lapset

Meidän kolme naarasangoraa on ollut työpaikkani pihassa kesän. Ne on ilahduttaneet yksityisen hoivakodin asukkaita. Ja kyllä niiden touhuja on seurattukin! Joko sisältä ikkunasta tai sitten terassilta pupuhäkin edestä. Nyt on luvattu viileitä sadekelejä hetkeksi eteenpäin, taitaa olla aika tuoda puput kotiin.
Olen myynyt muutaman aikuisen naarasangoran uusiin koteihin. Tarkoituksena on sovittaa puputkin lampolaan syksyllä. Oli taas tiukka pohtiminen, kuka jää ja kuka lähtee.
Lähtöpassit sai sininen Neita-naaras. Neita oli pienenä tosi kesy ja ihana. Sitten pari aikuista alkoi pomottamaan sitä, suorastaan kiusaamaan. Neitasta tuli säikky ja arka, myös ihmiselle. Harmitti luopua siitä, sen villa oli hyvä ja se oli mukavan kokoinen. Mutta olen varma, että Neita voi paremmin ilman näitä pomottavia naaraita.
Myös Nastin sisko Bella joutui lähtemään. Bella oli se, joka eniten pomotti muita. Bellan kaverina uuteen kotiin muutti luonnonharmaa Malviina. Malviina muutti siksi, kun mulla on jo yksi luonnonharmaa tyttö.

Angorakanit kesätyössään, hoivakodin pihassa vanhuksia ilahduttamassa.

Uusia kesäasukkaitakin meillä on. Viisi kappaletta pekinginankkoja. Aivan ihastuttavia uusia tuttavuuksia! Koen, että tosi paljon vaivattomampia ja helpompia kuin kalkkunat. Ehkä kokonsa ja söpömmän ulkonäkönsä takia?
Uima-allaskin on oletettua helpompi huoltaa. Meillä on käytössä lasten uima-allas, semmonen kovareunainen. Aluksi tuumittiin, että tosi huono idea. Ankat kun kävelivät laitojen yli mennen tullen, ja se oli sen veden loppu. Allas tyhjenee, kun reunan painaa alas...
Hoksin laittaa vihreää puutarhaverkkoa altaan ympärille, jättäen vain ulosmenorampin. Tämä on toiminut, ankat käyttää ramppia kulkemiseen, ja reunat on saaneet pysyä pystyssä.
Vesi vaihdetaan kerran päivässä. Ja siltikin se on ihan mustaa ja mutaista. Sitä sais varmaan olla vaihtamassa joka uintikerran jälkeen, jos tahtoisi pitää veden puhtaana. Mahdoton homma
Kovia ne on kyllä uimaan! Ihana oli katsoa sitä pikkuankkojen riemua, kun pääsivät kylpemään. En laittanut niille häkkiin ammetta, vaan kylvetin ankat päivittäin siihen asti, että alkoivat kasvattamaan kunnon sulkia vaivauntuvien tilalle.
Olen kuullut, että pieninä untuvikkona hukkumismahdollisuus on suuri. En uskaltanut ottaa riskiä.

Pikkuvaakut kylpee. Nythän nämä on jo isoja ankkoja.

Tähän kesään on kuulunut myös kuttukävelyt. Niiden laitumilla ei kasva enään yhtään lehteä sillä korkeudella, että kutut ne saisi napattua suihinsa. Siispä omiin metsiin lenkille. Hienosti ne tulee. Kuljetan ne ensin narussa pihan läpi metsään. Vapaana en pidä, kun kutut kumminkin syöksyisivät syömään luumupuut ja pikkutammen. Siispä narussa herkkujen ohi. Metsässä päästän vapaaksi. Kuljeskelen hitaasti eteenpäin, välillä jäädään johonkin herkkupuskaan pidemmäksi aikaa. Samalla siinä saa koirat metsälenkkiä. 4v poikakin kulkee usein mukana. Oltiinhan me mustikassakin pari kertaa tuolla kokoonpanolla. Oikea sekalainen seurakunta!

Kutut metsäkävelyllä

Joikulla ja Runnella hauskaa

Käytiin myös tietysti pohjoisessa. Poika ja mies meni ensin junalla, minä seurasin koirien kanssa autolla muutaman päivän päästä. Ja pitihän se päästä myös tunturiin. Ajateltiin, että käydään pohjoisessa ollessamme Pyhällä ihan vain makkaraa paistamassa ja pannukahvit keittämässä. Niin että ajetaan autolla laavun lähelle, ei mitään pitkää kävelymatkaa.
No eipä... Tulihan sitä taivallettua melkein 10 km:ä ja aikaa taisi vierähtää lähemmäs 4 tuntia... Käytiin Pyhänkasteenputouksella ja Karhunjuomalammella laitettiin nuotio. Lepäiltiin siinä tovi, kunnes jatkettiin matkaa. Ihan hirveän ylpeä olin tuosta 4v pojasta. Hienosti jaksoi matkan taivaltaa. Loppumatkasta väsyttiin kaikki, mutta kiukuttelemaan ei alettu. Poika sai kunnian etsiä meille punaisia reittimerkkejä, joiden perässä se sitten jaksoi juoksennella autolle asti.
Pari hauskaa sattumusta patikoinnin varrelta. Ensin tuli vastaan isä parin lapsensa kanssa, nuorempi lapsista oli aika lailla samanikäinen poika, kuin meidänkin. Huvitusta herätti niiden reppu. Isällä oli selässään pieni kerhoreppu, jossa oli Salama McQueenin kuva. Lähes samanlainen, kuin minullakin oli selässäni... Eipä tullut kunnon reppuja mukaan, rinkasta puhumattakaan. Vaan oikein hyvin pärjättiin Salama-repunkin kanssa.

Toinen hauska juttu sattui laavulla. Siellä oli perhe tulistelemassa, kun menimme paikalle. Laavuja oli paikalla kaksi, joten hienotunteisesti menimme siihen toiseen, tyhjänä olevaan. Yhtäkkiä tämä perhe tulee luo, hymyilee aurinkoisesti ja nuori neito kysyy, että "oletko sinä Jatta?". Kylläpä hämmästyin!
Hän oli henkilö, jolle olin myynyt angorakanin. Ja myynyt vieläpä niin, etten ole häntä ikinä tavannut. Pupu matkasi pohjoiseen vanhempieni kyydissä, jotka sitten luovuttivat pupun uudelle omistajalleen. Toki oltiin kirjoiteltu pupun ostajan kanssa toisillemme, ja tiesin kyllä, että pupu pääsee hyvään kotiin, vaikken olekaan uutta omistajaa silmästä silmään tavannut.
Vaan nytpä olen. Oli miellyttävä kohtaaminen. Terveisiä vaan Hetalle ja Hilleville ja muulle perheelle!

Näin reippaasti nousee askel, vaikka takana on 9 km taivaltamista.

Talviturkin heitto äidillä. Kalkonniemessä.

Lampaidenkin hoivatyöskentely on alkanut. Siiri, Irja ja Janis on olleet työpaikkani vieressä olevan vanhainkodin pihassa kesän. Ovat olleet hyvin suosittuja, paljon on ihmiset niitä käyneet katsomassa. Minäkin kuljetin meidän hoivakodin asukkaita lampaiden luona lähes päivittäin.

Lampaat vanhainkodin laitumella.

Tehtiin tämä myös toisinpäin, eli vein lampaat hoivakodille. Nämä ovat vanhoja rouvia, tulevat narussa kuin koirat. Helppo niiden kanssa oli kävellä hoivakodille, eivät säikähtäneet edes ohiajavaa autoa. Autosta kyllä ihmeteltiin meidän porukkaa, olihan se varmaan hauska näky, lampaat lenkillä taajamassa.

Hoivakodin asukkaat antoivat lampaille pajunoksia, silittelivät ja paljon muisteltiin omien lampaiden pitoa. Tukutuku lampaitani-laulukin kajahti hienosti.
Vierailu oli mukava vierailu, joka kirvoitti paljon jutunjuurta ja monta mukavaa tarinaa. Toivottavasti pääsemme pian uudelleen vierailemaan ikäihmisten parissa.

Nyt on tytöt jo takaisin kotilaitumilla. Ilmassa on aavistu syksyä. Varjot pitenee ja iltaisin eläinsuojien luukkuja sulkiessani on jo hyvin hämärää. Täytynee alkaa kaivelemaan taskulamppuja esille ja tarkistaa otsalampputilanne. Matotkin vissiin pitäis pestä...?

Flunssan kourissa

Mäyränvärinen suomenlammas Mesi, takanaan ruskea suomenlammas Kumma ja vieressä kurkottamassa kainuunharmas Joni

Lampolassa alkaa olemaan ähinää ja puhinaa, isoja mammoja. Siiri-kainuunharmas on ensimmänen, sen laskettu aika oli 1.3. Yhä se puuskuttaa yhtenä kappaleena. Toivottavasti karitsat tulee tänään päivällä, ettei mene yövalvomiseksi.

Iina, ruskea kainuunharmas

Meillä on ollut oikea kipeysaalto. Kuukausi sitten oltiin pojan kanssa kovassa kuumeessa. Se alkoi monta päivää kestävällä pikkulämmöllä. Just sillä ärsyttävällä, et ole oikeasti kipeä, mutta et normaali reipas itsesikään. Sitten paukahti kunnon lukemat mittariin. Mulla oli yhden päivän 40 astetta, lääkkeillä aleni hetkeksi, mutta muutaman tunnin kuluttua taas mentiin. Pojalla oli korkeimmillaan reilu 39.
Sitten se lähti tippumaan, mutta jäi taas usean päivän kestäväksi pikkulämmöksi.
Ukkokulta oli kovilla, kun töiden jälkeen piti huoltaa elukat, lenkittää koirat ja vähän hoivata potilaitakin.

Onneksi ehdin ennen sairastumista erottaa joutilaat uuhet omaan karsinaansa. Näin tiineet jäi keskenään, ja niiden ruokinta oli huimasti helpompaa. Tiineet kun saavat väkirehua heinän lisäksi, ja jos ne ovat kaikki samassa karsinassa, joutuu kyhäilemään porteilla tilan väkirehua syöville, koska luonnollisesti myös joutilaat haluaisivat herkkuja. Se on aikamoista säätämistä, joka ilta sama kyhäily.

Rouvat lounaalla.

Mutta paranihan se flunssa pikkuhiljaa, ja palattiin takaisin arkeen. Kunnes sitten koitti kauan odotettu talviloma... Heti sunnuntaina aamulla huomattiin, että onpa se poika kuuma. Ei muuta kuin mittari kainaloon ja 38 oli lukemat. Voi pettymys! Meillä oli juuri samana viikonloppuna pari poikaa yökylässä, ja sunnuntaille oli suunniteltu pulkkamäki- ja makkaranpaistoretki. Se nyt sitten peruuntui.
Koko tämän talviloman alkuviikon poika oli sisällä pienessä kuumeessa. Katseltiin ikkunasta ihanaa keväistä auringonpaistetta. Nyt vain kovasti toivotaan, ettei talvi ollut tässä. Kovastihan sitä on luvattu vesisateita ja plusasteita. Tekis mieli huutaa että "ei vielä!!"Hiihtämäänkään en kunnolla ehtinyt.

Jäähyväiset joulukuuselle...

Vaan eihän se auta. Näillä mennään. Onhan se tietysti hyvä, ettei ole mitkään tulipalopakkaset karitsointien kynnyksellä. Yksi angorapupukin on astutettu, luonnonharmaa Malviina. Seuraavaksi urokselle saa mennä ruskea Nasti. Enempää en varmaan astutakaan. Ja alhot hautoo... Just kun kananmunia alkoi taas kunnolla tulemaan, läsähti naiset pesiin.  Vielä en anna munia alle,  maaliskuun lopulla sitten.
Lisääntymisen aikaa tämä kevät. Joikullakin kävi tyttöystäväehdokas, ihana sirpakka porokoiratyttö. Sovittiin treffit, jahka aika on oikea. Joikusta tulee isä! On sitä odotettukin. On se semmoinen epeli, että kyllä sen soisin sukua jatkavan. 

Keväiset kilit laitettu tilaukseen

 

Tulee näköjään päivitettyä noita facebook-sivuja enemmän, kuin tätä blogia. Yritän ryhdistäytyä.
Pakkaset sahas koko tammikuun -30 ja -20 asteen välimaastossa. Kolattiin meidän takapihan lampeen luistinrata. Miten ihmeessä me ei olla aiemmin sitä tajuttu?! Aivan ihana luistella omassa rauhassa, ja saa pitää koirat mukana telmuamassa.

Kutut ja uuhet ovat poteneet kiimojaan yllättävän pitkälle. En muista, että kovin useana talvena kiimat olisi pyörineet vielä tammikuun lopullakin. Kyllä ne on tupanneet loppumaan talven alettua.
Yläkuvassa Mutea huutelevan Valpurin kutsuhuudot ei tuottaneet tulosta, kukaan ei tullut. Kiima laittaa Valputin huutamaan kuin henkeä vietäisiin. Huutoa kestää pari päivää, sitten kiimat alkavat menemään ohitse. Tullakseen taas kolmen viikon päästä uudelleen...
Sen sijaan Valpurin tytär Irmeli sai Mute-pukin heilastelemaan kanssaan. Valpuri oli täynnä inhoa ja epäuskoa, kun tuo sarveton adonis asteli kuttujen karsinasta sisään. Se meni karsinan perimmäiseen nurkkaan mulkoilemaan, ja märehtimään alkaessaan se asettautui samaan nurkkaan makuulleen, selkä tiiviisti käännettynä nuorelleparille.
Mute heilasteli Irmelin kanssa vuorokauden, ja sitten se lähti toisiin naisiin toisille tiloille. Mute palautunee takaisin kotiin seikkailtuaan aikansa maailmalla.

Ilmat lauhtui yhtäkkiä n. 30 astetta. Lähestulkoon yhdessä yössä.  Sade vain ropisi pupulan peltikattoon, kun keritsin pupuja. Ihmeellistä. Lauhtumisten ja vesisateiden myötä saadaan sanoa hyvästit hiihtokeleille ja luisteluradalle. Kyllä alkaa pohjoisen ihmisille olemaan vähän turhan extremeä nämä etelän talvet.

Lauhtumisessa oli yksi hyvä puoli. Sain kerittyä angorakanit. Villa alkoi olemaan jo aika pitkää, mutta paukkupakkasilla pupuja ei voi keritä. Nyt kerintä osui just nappiin, villa oli pitkää mutta hyväkuntoista, ei yhtään takussa eikä huopunutta. Yläkuvassa on Pörröturkki (4v pojan ristimä) juuri parturoituna, saavissa on sen villat. Ihanaa, valkoista angoravillaa.
Ei voi kun ihmetellä, miten mukavaa nykyään tuo kerintä onkaan. Olen aiemmin kerinnyt puput sylissä, ja se on ollut semmosta venkoilua ja paikallaanpysymättömyyttä, ihan hermostuttavaa touhua. Aikaa on mennyt tunti/eläin. Nyt, kun keritsen puput pienellä pöydällä, on homma huomattavasti helpompaa. Puput oikein asettautuvat makuulle siihen pöydälle, saan kaikessa rauhassa keriä villat pois. Ostin Fiskarssin parturisakset hommaa varten, oli hyvä ostos. Parturointi mani- ja pedikyyreineen kesti nyt 30 min/eläin. Mikään aikajuoksuhan tuo toimenpide ei ole, mutta mukavahan se on jos nyt ei ihan tuntia yhdessä eläimessä mene.
Kerinnän päätteeksi kärräsin kottikärryillä ison osan pehkuista pois. Sitä olikin ehtinyt kertyä talven aikana aikamoinen patja. Vielä kun laitoin puhtaat oljet pinnalle, oli pupulassa tyytyväisiä pupuja. Ja tyytyväinen emäntä.

 

Yläkuvissa pari angoravillatuotetta. Tein muutamat vauvantumput myyntiin. Toivottavasti ovat juurikin niin lämpimät ja pehmeät käytössä, kuin miltä kutoessa tuntui. Toinen kuva on hassu. Ei juuri tuo oikeutta huiville, mutta laitan sen silti. Olen tehnyt tuon tuubihuivin viimevuonna. On uskomattoman lämmin.
Olin koirien kans lenkillä reilussa 20 asteen pakkasessa. Pipo olikin yllättäen liian ohut varuste (vaikka ihan paksu korvaläpällinen pipo onkin). Onneksi oli tuo huivi mukana. Siitä kun kietasi osan pipon kaveriksi päätä ja korvia lämmittämään, ei palellut enää yhtään. Päinvastoin, hiki tuli.

Vielä yksi kuva tammikuulta. Kuka arvaa?
Teema näytti yhden lauantai-illan pelkkää Bowieta. Me ollaan miehen kanssa oltu ajat ja iät suuria Bowie-faneja, ja tuo yllättävä poismeno kosketti ja puhutti ja mietitytti kyllä aika lailla. Otettiin suuren taiteilijan muistoksi viinilasilliset, ja nautittiin Teeman annista.

Sadepäiviä

Hilla, pieni vaaleanharmaa angoraneiti

Sataa sataa ropisee... taas vaihteeksi. Mittarissa +6 astetta. Tässä olikin kaksi poutapäivää, jolloin aurinkokin näyttäytyi, ja mittari painui lähemmäs nollaa. Kummasti sai mielen keveäksi
Nyt palattiin kuitenkin takaisin vesisateeseen. Jossain iltapäivälehdessä kerrottiin, että valkea joulu sittenkin mahdollista koko maahan. Tämmöstäkö nämä talvet nyt sitten tulevat olemaan? Yhtä pitkää, märkää ja pimeää syksyä?  Jännittämistä, saadaanko jouluksi joulua.

Hilla, Hilkka ja Hiili, sisarukset

Kurkiniemessä ei ole oikein tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Tasaista pimeänaikaa. Tilan ulkopuoliset työt aiheuttaa sen, että elukoiden seurasta ei ehdi niin kauheasti nauttia. Angiinan takia sairaslomalla ollessani ehdin sentään istumaan pupulassa, ja ottamaan nuorisosta uusia kuvia.

Ylläolevat puput ovat kesän -15 poikasia. Luonnonruskea Hilkka, luonnonharmaa Hiili ja yks jonka virallista väriä en tiedä. Se on tuo vaaleanharmaa Hilla. Hilkka on ollut jo pariinkin kertaa lähellä muuttaa uuteen kotiin, mutta niin se vain on jäänyt. Ihan hyvä, se on aika kiva pikkuneiti, jolla tuntuu olevan voimakas väri villassa, ei ainakaan vielä ole kauhean paljoa vaalentunut.

Muhkea Vilburi

Ja uusin tulokaskin on vallan esittelemättä. Hän on Vilburi, ruotsista asti meille ajautunut luonnonruskea möhköfantti. Lempeä ja rauhallinen. Vilburi pääsi astumaan luonnonharmaan Malviinan, ennen kuin Malviina ehti vanhanpiian ikään. Ikävä kyllä Malviinan emovaistot olivat hukassa, vai mitä lieneekään tapahtunut. Joka tapauksessa poikaset oli joko synnytetty tai kannettu pitkin häkkiä. Ne olivat vielä elossa, kun tilanteen huomasin, eli juuri syntyneet.
Varovaisesti tein pikkupesän pupulan nurkkaan ja asettelin pennut sinne. Muuta en osannut tehdä. Toivoin kovasti, että Malviinan emovaistot heräisivät. Malviina on vähän arka, joten en alkanut sitä pyydystelemään ja väkipakolla imettämään, koin myös pupuni tuntien toiseen häkkiin siirtämisen pentujen kanssa olevan emolle vain stressi, ei emovaistojen herättely. Vaikka enhän minä voi kuitenkaan tietää, olisiko nuo toimenpiteet pelastaneet pennut.
Nyt ne eivät kuitenkaan pelastuneet. Jouduin poimimaan ne yhdeksän ihanaa, pientä, kylmettynyttä vastasyntynyttä pois pesästä. Eka kerta, kun meillä käy noin.

Nyt on pupujenkin astutukset hetken aikaa tauolla. Keväämmällä sitten, ehkä jo parin kuukauden päästä pääsee Vilburi taas töihin. Sitten on luvassa angorakanin poikasia myyntiin asti. Olen vähän luopumassa ajatuksesta kasvattaa angorapoikia lihaksi. Niissä on kuitenkin iso työ villansa kanssa (pitää keriä vähintään kerran ennen teurastusta), ja ne ovat kovin hitaita kasvamaan. Josko sitä ottaisi ihan oikeita lihapupuja tiluksille.
Saas nähdä.

Syksyn tuulia

Joiku haistelee syystuulien tuomia tuoksuja.

Tuuli on kääntynyt pohjoiseen. Kaunis ruska maassa ja puissa, aurinko paistaa matalammalta. Kurjet lähtee isoina töräyttelevinä parvina pitkälle taipaleelleen. Kauniisti kellastuneet lehdet tippuu puista, välillä tulee pieniä lehtisateita kun tuuli niitä pyörittää.
Kyllä, se on syksy.

Runnelikin on jo iso poika.

Väki vähenee tiluksilla, elämä alkaa pikkuhiljaa asettumaan uomaansa. Pikkukukot on tosiaan saatettu pakkaseen, huomena lähtee teuraspuput viimeiselle matkalleen. Vielä jää yksi poikue kasvamaan, ovat nyt vasta vajaan 6 viikkoisia. Yksi tyttöpupu lähti tänään matkaan kohti pohjoista. On kiva luovuttaa eläimiä uuteen kotiin, kun on tunne että hyvään kotiin pääsevät. Ainahan näistä on pieni huoli, että mihin päätyvät ja millaisen elämän saavat.

Ehdinpäs... kameraan tallentui muutama kurki valtavasta kurkiparvesta.

Muten Nappi-poika muutti sekin uuteen kotiin, pääsi hellustelemaan. Mute siirtyikin sitten pässien porukkaan, ettei tarvitse yksin olla. Hienosti on mennyt, ei mitään nahisteluja eikä törttöilyjä, pojat kunnioittaa toisiaan ja elelevät kaikessa rauhassa. Muten lempipaikaksi on tullut ison kivi, siellä se makoilee kiven päällä ja katselee maailmaa.

Pässilä ei ole ihan vielä valmis. Mutta eipä pojat sitä tunnu kaipaavan. Niillä on metsäisessä talvitarhassaan kolme suurta kuusta, joiden suojissa pojat tykkäävät makoilla. Edes sade ei aja pässejä sisälle pässilään, Mute kylläkin hienohelmana livahtaa katon alle sadetta pakoon.
Teuraspässit ovat vielä isojen pässien kanssa, tänään olisi operaationa siirtää ne omaan karsinaansa lampolaan.

Tyytyväinen Mute.

Tyytyväinen Veeti metsälaitumellaan.

Ami-pässi ja Topi Topiassoni.

Pikkupuput, joista yksi lähti kohti uutta kotiaan.

Syystouhut

Onpa aikaa vierähtänyt sitten viime kirjoituksen.
Kauhea syyskiire taas. On se jännä, miten se syksykin tulee joka vuosi ja aina yhtä yllättäen. Viimeiset karsinat sain tyhjennettyä talven pehkuista vasta syyskuun alussa. Sitten kiireellä siivoamaan ja tekemään karsinamuutoksia. Pienennettiin vähän pässien karsinaa, sinne tulee nyt kutut. Yhdistettiin pukki- ja kuttukarsinat, ja sinne tulee aluksi teuraspässit. Kun pässit on lähteneet viimeiselle matkalleen, laitetaan karsinaan joulukuun tienoilla joutilaat uuhet. Tällä järjestelyllä saan odottavat ja joutilaat uuhet omiin porukoihin, ruokinta on tsiljoona kertaa helpompaa näin. EIkä paikat mene kauhean ahtaiksi karitsointikarsinoiden myötä.
Tokihan homma on vielä vähän kesken, kuttujen seiniin täytyy vähän lisätä eristettä ja kattoa tiivistää, ettei rouville tule vilu talvella. Tai ainakin saadaan tukittua vetopaikat.

Ja pässeille ollaan tehty ihan uus pihatto takapihan metsään. Pässeille ja Mute-pukille. Saivat samalla ison metsätarhan. Pihatto on vielä sekin vähän kesken, odotellaan että saadaan ens viikolla levyä, pääsee levyttämään seinät.
Runne-poika yllätti vaistoillaan, kun tuotiin pässit laitumilta metsään. Tuossa pihassa on tiukka mutka oikealle metsään, normaalisti siitä mennään suoraan lampolaan. Runne kiersi ihan itsekseen vasemmalle pitäen näin lauman koossa ja saaden sen kääntymään oikealle. Ihana pieni, niin ne vain ikiaikaiset vaistot puskee pinnalle.

Eilen otettiin uuhet sisälle. Tai sisälle ja sisälle, mutta tuotiin pois laitumilta. Niillä on lampolan ovi auki nyt yötä päivää, saavat mennä ja tulla, mutta heinät tulee lampolaan. 

Pikkupuput vieroitettiin omaan porukkaan. Seurana niillä on aivan ihana luonnonruskea keväällinen poikapupu. Tuo poikapupu odottelee teurastuspäivää. Kuten myös se ihana vaaleanharmaa poika. Kauan noitakin vatkasin ja vatvoin, mutta tein sitten päätöksen. Casper-pupu lähtee myös. Tilalle tulee ruotsintuonti luonnonruskea uros. Jätän valkovillaisen pojan itselle villan vuoksi. Pojat saavat asua kanalassa omissa karsinoissaan. Tyttöpupuista jätän itselle luonnonruskean ja luonnonharmaan.
Nuo pikkupuput ovat ihania, tulevat reippaasti katsomaan kun karsinaan menen, ja kiipeävät jalkojen päälle ja haistelevat vaatteita. Antavat ottaa syliin ja kynnetkin on jo kertaalleen leikattu.

Kukkopojatkin ovat kohdanneet loppunsa. Serkkupoika tuli taas ottamaan hengen pois, me hoidimme loput. Vähän oli väärä ajankohta, koska kärpäsiä on vielä. Äkkiä ne meidät löysivät. Oli tarkoitus perata kukot huolella, ottaa sisäelimetkin talteen, vaan toisin kävi. Riivittiin vain rinnat ja koivet niin nopeasti kuin pystyttiin, loput meni haaskuuseen. Niitä kärpäsiä kun riitti. Kalkkunat teurastetaan suosiolla sitten, kun on pikkupakkaset.

Kuvia ei ole tullut otettua viimeaikoina, mutta lupaan kunnostautua. Lisäilen heti, kun on lisättävää.

Pupulandiaa

Onpa unohtuneet koneelle nämä viikon takaiset pupukuvat. Pikkupuput kasvavat nyt ihan huimaa kyytiä. Tosi kauniin värisiä ovat kaikki.

Luonnonharmaa neiti

Luonnonruskea neiti

Tämä taitaa olla sininen neiti

Egern tyttönen

Ja vielä luonnonkeltainen poika

Pupulaa. Vasemmalla on Casper yksinään. Viereisessä häkissä tytöt ja poikaset. Tarkoitus on tehdä tuohon pöydän paikalle tilat Casperille ja mahdolliselle uudelle siitosurokselle. Tuohon Casperin häkkiin tulee sitten osa tytöistä, näistä poikasista kun jää pari kotiin.
Ne pari keväällistä urosta, joista en kertakaikkiaan pysty luopumaan, muuttavat kanalaan tyhjään häkkiin. Toistaiseksi ovat vielä ulkona teuraspupujen kanssa.

Ja sitten kuva "lomareissulta". Käytiin tuossa muuan viikko sitten Sastamalassa Herra Hakkaraisen talossa. Polkuautot oli kova sana, kuten myös alakerran "aravuusalus". Mutta lähes yhtä kova oli satunnaisen leikkipuiston laiva ja keinu, jotka tuli vastaan kun käytettiin koiria kävelyllä...