Tyyne ja Siiri palvelutalossa

En ole tainnut kertoakaan meidän reissusa palvelutaloon? Koska olen tylsä ja laiska, kopioin tähän saman tekstin, jonka laitoin facebookiin.

Lähdettiin Tyynen ja Siirin kanssa vierailemaan palvelutaloon, laskiasijuhlia viettämään ja piristämään muistisairaiden ihmisten arkea (ja vähän varmaan työntekijöidenkin).
Oltiin ensin ulkona, tyttöjä ihasteltiin ja rapsuteltiin, ja sitten siirryimme sisätiloihin.
Tytöt ei ole ennen olleet sisällä vierailemassa, mutta hienosti selvisivät. Jopa hissimatkasta! Vähän polvet notkahti kun hissi liikahti, mutta reippaasti tytöt hissimatkan otti. Siiri tosin jätti haisevat terveisensä hissiin, mutta onneksi ne helpommin lakaistavat terveiset...

Lampaat teki hienon työn. Olivat juuri niin rauhallisia ja rauhoittavia, kuin lammas vain voi olla. Tuommoset reissut on eläimillekin aika raskaita, ne aistii ihmisten tunnetilat, ja tokihan uudet paikat ja laumasta erottaminenkin stressaa. Nyt siis paljon heinää ja rauhallista eloa omassa laumassa lampaillekin.

Eläimellä on kyllä uskomaton voima. Minun oma mummi kun alkoi kärsiä muistisairaudesta, hän ei ikinä muistanut että olen käynyt vierailulla. Mutta jos Joiku-koira oli mukana, muisti mummi vierailun koirasta "ai niin, Joikuhan se kävi, minä sitä silittelinkin".
Ihanaa, että työntekijät jaksaa poiketa (kiireisistä) arkirutiineista, ja järjestää tällaisen kaltaisia hetkiä asukkaille.
Eikä minun mielestä ole tärkeää se, jääkö muistisairaalle minkälainen muistijälki tapahtuneesta, vai jääkö ollenkaan, eikö tärkeintä ole juuri se hetki? Että jotain erityistä ja jännittävää ja hienoa tapahtuu?

Vierailu oli erittäin antoisa, ihan varmasti asukkaille, mutta myös meille vierailijoille. Vahvisti entisestään käsitystä eläimen ihmeellisestä voimasta. Ja käsitystä siitä, että tahdon tulevaisuudessakin tehdä eläinavusteista työtä.

Tulevaisuuden haaveita

Vuosi 2017.
Huikeita suunnitelmia tälle vuodelle. Suunnitelmia, haaveita ja unelmia.
Osa haaveista todennäköisesti jää haaveiksi, unelmat unelmoitaviksi ja suunnitelmatkin varmaan ehtivät muuttumaan useaan kertaan, mutta silti odotan innostuneena ja jännittyneenä tulevaa.

Olen liittynyt Green Care- ryhmään, jossa suunnittelemme oman palvelukuvauksen luomista. On ihanaa, kun saa jäsentää omia haaveitaan, puhua ääneen ja saada mielipiteitä.
Aina on tämä meidän tila tuntunut ihan liian pieneltä nykymaailmaan sijoitettuna. On tuntunut, että täytyisi olla todella paljon suurempaa, että tilasta saisi edes pienen osan tuloista. Tähän asti meidän tila on ollut pelkästään harrastustoimintaa. Harrastustoimintaa, joka mielellään nielaisee rahat kitusiinsa. Olemme ehkä päässeet tilanteeseen, jossa elukat maksavat ite itsensä, mutta mitään ylimääräistä ei kyllä piironginpohjalle jää.

Luonto- ja eläinavusteinen toiminta voisikin yhtäkkiä olla se meidän juttu. Olen asiasta todella innoissani, ja kirjoitellut paperille kymmeniä erilaisia palvelukuvauksia. Pohtinut, mihin meidän pientilan rahkeet riittää, ja mitä minä haluaisin tehdä "isona".
Luonnon parantavasta ja elvyttävästä voimasta on tiedetty jo ikiajoista lähtien. Jotenkin vain olemme päässeet unohtamaan sen tässä kehityksen huumassa. Uskon vakaasti, että luonto, eläimet ja järkevä, "oikea", tekeminen voi olla suurena apuna kuntoutumisessa tai ennaltaehkäisyssä. Ihminen tarvitsee tunnetta että on tärkeä, elossa.  Luonnosta ja eläimistä huolen pitäminen tarjoaa juuri tätä. Eläin tarvitsee ihmistä pysyäkseen hengissä. Lampaat kuolisivat aika pian lampolaan, jos ihminen ei veisi niille vettä ja ruokaa.

Ihmisten hyvinvoinnista huolehtiminen on tullut ihan sydämen asiaksi. Etenkin heidän, jotka syystä tai toisesta ovat heikommassa asemassa. Oli hienoja hetkiä hoivakodissa, kun muistisairaille lukupiiriä pitäessäni saimme aikaan kunnon juttelu- ja muistelutuokion. Nauroimme, kerroimme tarinoita, muistelimme menneitä. Vanhukset pingahtivat eloon yksi toisensa jälkeen. Kirjassa emme päässeet muutamaa riviä pidemmälle, mutta saimme jotain paljon tärkeämpää.
Jos tätä pystyisin tarjoamaan työkseni, ja ottamaan vielä mukaan pikkuruisen tilamme eläimineen, olisin erittäin onnellinen nainen.

Nopeasti mennyt kesä

Valkoinen Valpuri ja valkoinen Neilikka.

No johan on vierähtänyt aikaa, kun viimeksi olen blogia päivitellyt.
Johtuneekohan tämä siitä, että aloitin työt uudessa paikassa tilan ulkopuolella? Kesäkin mennä hurahti.

Neilikka-muru

Kurkiniemessä on kaikki mallillaan. Uusi laumanjäsen saatiin kesän alussa. Hän on valkoinen sarveton suomenvuohineito Neilikka. Neilikka tuli kaveriltani pohjanmaalta, Mimmin tallilta. Hienosti meni Neilikka laumaan, heti oli kuin olisi siinä aina ollut.
Ajattelin, että nupo Martta tarvii kaverin, kun kaksi iäkkäämpää sarvellista rouvaa meinaa sitä välillä kurmottaa. Ja oikeassa olin. Martta ja Neilikka näyttäis olevan vähän semmonen majakka ja peräväunu-tyyppinen paritsa.
Aluksihan Neilikka seurasi valkoista Valpuria kuin hai laivaa. Neilikan äiti oli valkoinen, johtuu varmaan siitä.

Kutut rakastaa kuumia kesäpäiviä. Makoilevat reporankoina omalla kalliollaan.

Meillä ei ole nyt ollut pukkia tiluksilla laisinkaan, Mute on edelleen riiuureissullaan. Ei ollut mokoma onnistunut saamaan tiineiksi kuttuja. On ollut sen verran helppoa tämä elo ilman karkailevaa pukkeloista, että ei taida ihan hetkeen meille pukkia tulla.
Eikä tullut meillekään omia kilejä tänä vuonna. Mute oli kyllä hommissa meilläkin syksyllä, mutta tulosta ei tullut. Mikä ihmeen tuhkamuna siitä on tullut?

Valpuri viettää siestaa...

Pupuille tuli yhdet poikaset. Isänä oli uusi siitospupumme, luonnonruskea Wilburi. Wilburi ja ruskea Nasti saivat viisi poikasta. Yksi poikanen hävisi (?!), yksi kuoli. Jäljelle jäi siis kolme luonnonruskeaa tyttöä. Kaikki ovat muuttaneet uusiin koteihin. Vielä olisi tarkotus astuttaa yksi punasilmäinen angora, egern väritykseltään Wilburilla, jahka tytöt kotiutuu kesätöistään.

Nasti ja lapset

Meidän kolme naarasangoraa on ollut työpaikkani pihassa kesän. Ne on ilahduttaneet yksityisen hoivakodin asukkaita. Ja kyllä niiden touhuja on seurattukin! Joko sisältä ikkunasta tai sitten terassilta pupuhäkin edestä. Nyt on luvattu viileitä sadekelejä hetkeksi eteenpäin, taitaa olla aika tuoda puput kotiin.
Olen myynyt muutaman aikuisen naarasangoran uusiin koteihin. Tarkoituksena on sovittaa puputkin lampolaan syksyllä. Oli taas tiukka pohtiminen, kuka jää ja kuka lähtee.
Lähtöpassit sai sininen Neita-naaras. Neita oli pienenä tosi kesy ja ihana. Sitten pari aikuista alkoi pomottamaan sitä, suorastaan kiusaamaan. Neitasta tuli säikky ja arka, myös ihmiselle. Harmitti luopua siitä, sen villa oli hyvä ja se oli mukavan kokoinen. Mutta olen varma, että Neita voi paremmin ilman näitä pomottavia naaraita.
Myös Nastin sisko Bella joutui lähtemään. Bella oli se, joka eniten pomotti muita. Bellan kaverina uuteen kotiin muutti luonnonharmaa Malviina. Malviina muutti siksi, kun mulla on jo yksi luonnonharmaa tyttö.

Angorakanit kesätyössään, hoivakodin pihassa vanhuksia ilahduttamassa.

Uusia kesäasukkaitakin meillä on. Viisi kappaletta pekinginankkoja. Aivan ihastuttavia uusia tuttavuuksia! Koen, että tosi paljon vaivattomampia ja helpompia kuin kalkkunat. Ehkä kokonsa ja söpömmän ulkonäkönsä takia?
Uima-allaskin on oletettua helpompi huoltaa. Meillä on käytössä lasten uima-allas, semmonen kovareunainen. Aluksi tuumittiin, että tosi huono idea. Ankat kun kävelivät laitojen yli mennen tullen, ja se oli sen veden loppu. Allas tyhjenee, kun reunan painaa alas...
Hoksin laittaa vihreää puutarhaverkkoa altaan ympärille, jättäen vain ulosmenorampin. Tämä on toiminut, ankat käyttää ramppia kulkemiseen, ja reunat on saaneet pysyä pystyssä.
Vesi vaihdetaan kerran päivässä. Ja siltikin se on ihan mustaa ja mutaista. Sitä sais varmaan olla vaihtamassa joka uintikerran jälkeen, jos tahtoisi pitää veden puhtaana. Mahdoton homma
Kovia ne on kyllä uimaan! Ihana oli katsoa sitä pikkuankkojen riemua, kun pääsivät kylpemään. En laittanut niille häkkiin ammetta, vaan kylvetin ankat päivittäin siihen asti, että alkoivat kasvattamaan kunnon sulkia vaivauntuvien tilalle.
Olen kuullut, että pieninä untuvikkona hukkumismahdollisuus on suuri. En uskaltanut ottaa riskiä.

Pikkuvaakut kylpee. Nythän nämä on jo isoja ankkoja.

Tähän kesään on kuulunut myös kuttukävelyt. Niiden laitumilla ei kasva enään yhtään lehteä sillä korkeudella, että kutut ne saisi napattua suihinsa. Siispä omiin metsiin lenkille. Hienosti ne tulee. Kuljetan ne ensin narussa pihan läpi metsään. Vapaana en pidä, kun kutut kumminkin syöksyisivät syömään luumupuut ja pikkutammen. Siispä narussa herkkujen ohi. Metsässä päästän vapaaksi. Kuljeskelen hitaasti eteenpäin, välillä jäädään johonkin herkkupuskaan pidemmäksi aikaa. Samalla siinä saa koirat metsälenkkiä. 4v poikakin kulkee usein mukana. Oltiinhan me mustikassakin pari kertaa tuolla kokoonpanolla. Oikea sekalainen seurakunta!

Kutut metsäkävelyllä

Joikulla ja Runnella hauskaa

Käytiin myös tietysti pohjoisessa. Poika ja mies meni ensin junalla, minä seurasin koirien kanssa autolla muutaman päivän päästä. Ja pitihän se päästä myös tunturiin. Ajateltiin, että käydään pohjoisessa ollessamme Pyhällä ihan vain makkaraa paistamassa ja pannukahvit keittämässä. Niin että ajetaan autolla laavun lähelle, ei mitään pitkää kävelymatkaa.
No eipä... Tulihan sitä taivallettua melkein 10 km:ä ja aikaa taisi vierähtää lähemmäs 4 tuntia... Käytiin Pyhänkasteenputouksella ja Karhunjuomalammella laitettiin nuotio. Lepäiltiin siinä tovi, kunnes jatkettiin matkaa. Ihan hirveän ylpeä olin tuosta 4v pojasta. Hienosti jaksoi matkan taivaltaa. Loppumatkasta väsyttiin kaikki, mutta kiukuttelemaan ei alettu. Poika sai kunnian etsiä meille punaisia reittimerkkejä, joiden perässä se sitten jaksoi juoksennella autolle asti.
Pari hauskaa sattumusta patikoinnin varrelta. Ensin tuli vastaan isä parin lapsensa kanssa, nuorempi lapsista oli aika lailla samanikäinen poika, kuin meidänkin. Huvitusta herätti niiden reppu. Isällä oli selässään pieni kerhoreppu, jossa oli Salama McQueenin kuva. Lähes samanlainen, kuin minullakin oli selässäni... Eipä tullut kunnon reppuja mukaan, rinkasta puhumattakaan. Vaan oikein hyvin pärjättiin Salama-repunkin kanssa.

Toinen hauska juttu sattui laavulla. Siellä oli perhe tulistelemassa, kun menimme paikalle. Laavuja oli paikalla kaksi, joten hienotunteisesti menimme siihen toiseen, tyhjänä olevaan. Yhtäkkiä tämä perhe tulee luo, hymyilee aurinkoisesti ja nuori neito kysyy, että "oletko sinä Jatta?". Kylläpä hämmästyin!
Hän oli henkilö, jolle olin myynyt angorakanin. Ja myynyt vieläpä niin, etten ole häntä ikinä tavannut. Pupu matkasi pohjoiseen vanhempieni kyydissä, jotka sitten luovuttivat pupun uudelle omistajalleen. Toki oltiin kirjoiteltu pupun ostajan kanssa toisillemme, ja tiesin kyllä, että pupu pääsee hyvään kotiin, vaikken olekaan uutta omistajaa silmästä silmään tavannut.
Vaan nytpä olen. Oli miellyttävä kohtaaminen. Terveisiä vaan Hetalle ja Hilleville ja muulle perheelle!

Näin reippaasti nousee askel, vaikka takana on 9 km taivaltamista.

Talviturkin heitto äidillä. Kalkonniemessä.

Lampaidenkin hoivatyöskentely on alkanut. Siiri, Irja ja Janis on olleet työpaikkani vieressä olevan vanhainkodin pihassa kesän. Ovat olleet hyvin suosittuja, paljon on ihmiset niitä käyneet katsomassa. Minäkin kuljetin meidän hoivakodin asukkaita lampaiden luona lähes päivittäin.

Lampaat vanhainkodin laitumella.

Tehtiin tämä myös toisinpäin, eli vein lampaat hoivakodille. Nämä ovat vanhoja rouvia, tulevat narussa kuin koirat. Helppo niiden kanssa oli kävellä hoivakodille, eivät säikähtäneet edes ohiajavaa autoa. Autosta kyllä ihmeteltiin meidän porukkaa, olihan se varmaan hauska näky, lampaat lenkillä taajamassa.

Hoivakodin asukkaat antoivat lampaille pajunoksia, silittelivät ja paljon muisteltiin omien lampaiden pitoa. Tukutuku lampaitani-laulukin kajahti hienosti.
Vierailu oli mukava vierailu, joka kirvoitti paljon jutunjuurta ja monta mukavaa tarinaa. Toivottavasti pääsemme pian uudelleen vierailemaan ikäihmisten parissa.

Nyt on tytöt jo takaisin kotilaitumilla. Ilmassa on aavistu syksyä. Varjot pitenee ja iltaisin eläinsuojien luukkuja sulkiessani on jo hyvin hämärää. Täytynee alkaa kaivelemaan taskulamppuja esille ja tarkistaa otsalampputilanne. Matotkin vissiin pitäis pestä...?

Eläinvierailut

Tsekatkaas, päivitin tuonne "Vierailevat eläimet"-sivulle juttua meidän vierailevista eläimistä.
Näitähän on siis Ami-pässi, Siiri- ja Tyyne-lampaat (tällähetkellä tosin mammalomalla), Martta-kuttu, Sisu-kissa, angorakaneja sekä porokoirat Joiku ja Runne, joita voi tilata tapahtumiin ja laitoksiin vierailemaan.

Näiden kanssa voidaan tulla sisälle tai olla ulkona. Onnistuu tulla myös ihan vuodepotilaidenkin rapsuteltaviksi. Koirat ja kissa on sisäsiistejä, muille voi sattua vahinko. Papanat on kuitenkin helppo siivota kihvelillä ja harjalla, ja lopuksi pyyhkäistä vaikka kostealla rätillä.
Puput ovat vähän arkoja, joten niitä silitellään pupun oman ihmisen sylistä.

On myös mahdollista järjestää vaikkapa metsäretkiä, jonne kävelyttäjäksi tulee vuohi tai lammas, tai vaikka koirat tai kissa. Märehtijät tykkää käydä metsäkävelyillä, vuohet varsinkin. Reissun voi kruunata vaikkapa makkaranpaistohetkellä. Makkaraa märehtijät eivät tosin syö, mutta kuivattua leipää hiukopalana oikein mielellään.
Vanhuksille ulkoiluun hyvä kannustin on eläin. Pienikin ulkoilu tekee hyvää, ja ulkoilun päätteeksi mieli rauhoittuu eläintä silittäessä.

Mikäli eläinvierailut kiinnostaa, ota reippaasti yhteyttä. Olemme avoimia lähes kaikelle, ideoita saa heitellä.
Numerosta 040-7022570/Jatta Loueranta saa kiinni, tai sitten sähköpostilla jatta ät kolumbus.fi