Luonto- ja maatilapainotteinen päivätoimintakokeilu

Rollaattorit parkissa.

Ikäihmisten viriketoiminta.
Sisältöä päiviin. Sisältöä elämään. Syy nousta ylös, ja jaksaa seuraavaan kertaan.
Ennaltaehkäisy.
Toiminnallisuuden säilyminen. Uskoa omiin kykyihin, pystyvyyden tunne.
Yksinäisyyden tunteen vähentäminen. Mahdollisuus sosiaaliseen elämään.

Jokaiselle vastat kotiinviemisiksi. Osa ei saa vastoa saunassa (ettei tule roskia...?!), mutta tuoksutella voi.

Olin mukana kokeilussa, joka tarjosi luonto- ja maatilapainotteista päivätoimintaa ikäihmisille. Hankkeen takana oli Green Care Lab ja Hämeen Ammattikorkeakoulu.
Toimintapaikkana oli Ilolan Maatila Valkeakoskella, ohjaajana toimin minä.

Yksi toteutuneista toiveista, hevosajelu!

Voi että oli antoisa kokeilu! Niin minulle kuin asiakkaillekin. Toimintaa oli kerran viikossa. Jokaiselle kerralle laadittiin väljästi aikataulu. Tiukkaa aikataulua ei ollut, tarkoitus ei ollut uuvuttaa ihmisiä ryntäämällä ohjelmasta toiseen. Muutama teema päivälle oli riittävästi, lepoa ja rauhallisuutta kuului olennaisesti päiviin. Ja luonnollisesti päivää rytmitti ruokailut.
Jokaisena kertana nautimme aamiaisen yhdessä, rupattelimme tulevasta päivästä, edellisistä kerroista. Kuulostelimme kuulumisia, luimme lehtiä. Aamiaisen jälkeen lähdimme ulos. Kiersimme eläinsuojat, tervehdimme eläimet. Liikuntaa ja aktiivisuutta tuli ihan itsestään, kun menimme eläinryhmän luota toiseen.
Sitten oli vuorossa suunniteltua aktiviteettiä. Teimme kielokimppuja, kuuntelimme gramofonia ulkona ja teimme samalla pientä jumppaa, sidoimme jokaiselle omat vastat (joita kaikki eivät saaneet viedä palvelutalonsa saunaan, koska siitä tulee roskia?! Kuulostaa ihan uskomattomalta omaan korvaan, jos näin on. Vasta on tälle sukupolvelle kuitenkin aika tärkeä, tulee oikeasti surullinen (ja vihainen?) olo, ettei sitä nautintoa enää elämän ehtoopuolella anneta saunaan tulevien roskien takia?!).

Hevonen tuo monille muistoja.

Saimme myös silitellä niin hevosta kuin poniakin, pääsipä eräs osallistuja jopa toivomalleen hevosajelulle. Myös traktoriajelu jäejestettiin, johon pääsivät kaikki. Paistoimme makkaraa ja lättyjä. Kävimme pienellä maisema-ajelulla ja Metsäkansan vanhassa kirkossa. Bongasimme lintuja ja katselimme eläimiä.
Ennen kaikkea vietimme aikaa yhdessä, luonnossa. Pois kaupungin hälystä.
Eräs osallistuja tiivisti hyvin sanoessaan, että onpa ihana päästä ulos, kun ei hän  kotona pääse kuin betonikuutionsa parvekkeelle ampiaisten kiusaamaksi.

Traktoriajelullekin päästiin!

Ensimmäisellä kerralla kaikkia jännitti. Usko omiin kykyihin ja pärjäämiseen maatilaolosuhteissa oli horjuva. Liikkuminen koettiin vaikeaksi, koska ei ollut asfalttia ulkona eikä ramppeja vanhoissa taloissa. Paitsi yksi, joka oli vähän jyrkkä ja jossa oli pieni kynnys. Se koettiin haastavaksi ja vaikeaksi. Matka vessaan oli sokkeloinen ja hankala.
Mutta ulkona oleminen oli ihanaa, yhdessä tekeminen oli ihanaa, eläimet olivat ihania ja luonnon rauha oli ihanaa, "kun ei kuulu sitä autojen surinaa". 

Myön poni kävi tervehtimässä osallistujia.

Toisella kertaa ulkona liikkumien ei ollutkaan enää niin hankalaa. Ramppi ei tuntunutkaan enää niin haastavalta. Vessakin tuntui olevan lähempänä ja mutkat suorempia. Jännittäminen väheni ja usko omaan pärjäämiseen vahvistui. Ryhmä alkoi ryhmääntyä, kaikki saivat suunvuoron ja kaikkien asiaa kuunneltiin. Ja mikä parasta, aurinko jatkoi paistamistaan.

Kävelyllä maatilan ympäristössä, eläimiä katsellen.

Viimeisellä kerralla mikään ei ollut hankalaa. Kynnykset ylitettiin mennen tullen, ramppia lasketeltiin kuin vanhat tekijät, vessa tuntui "tulleen lähemmäksi". Pihalla viipotettiin niin, että meinasi olla hankaluuksia saada pidettyä ryhmä kasassa...

Kertakaikkisen hyvä kokeilu, olen kiitollinen mahdollisuudestani saada olla mukana. Toivoisin sydämestäni, että tällainen päivätoiminta yleistyisi. Ihmiset olivat silminnähden virkistyneet, he liikkuivat paremmin ja olivat rentoja. Juttu luisti ja silmät loisti.
Ennen kaikkea se usko omiin kykyihin vahvistui. Saattoipa olla, että se usko oli ekalla kerralla hyvinkin koetuksella. Miten ihana onkaan se "minä pärjäsin!" tunne! Sen tunteen voimalla ehkä jaksaa lähteä arjessakin herkemmin ulos, tapaamaan muita ihmisiä sinne kotiinjämähtämisen vastapainoksi. Elämä saattaa joillain olla muuten aika yksinäistä ja virikkeetöntä, tällaisen toiminnan myötä tulee jotain mitä odottaa.

Viimeisellä kerralla annoimme jokaiselle valokuvia muistoksi. Toivon, että osallistujat saavat hyvänolon tunteen, ja ilon onnistumisestaan niitä kuvia katselemalla. Että se tunne kestäisi ja olisi voimavarana arkeen.

Pipsa-koira oli kaikkien suosikki.

Vanhusten kohtaloista ja kohteluista saa nykyään lukea mitä kauhistuttavimpia juttuja. Väistämättä tulee mieleen omat läheiset ja sukulaiset. Kiduttava ajatus, että toisten armoilla elävät ihmiset joutuisivat kokemaan ala-arvoista kohtelua. Eikä sen kohtelun tarvitse olla mitenkään räikeää ollakseen ala-arvoista. Se, mitä toisesta ihmisestä ajattelet, merkitsee. Onko se ihminen sulle pelkkä  ohjattava rollaattori tai työnnettävä pyörätuoli.

Tulevaisuuden haaveita

Vuosi 2017.
Huikeita suunnitelmia tälle vuodelle. Suunnitelmia, haaveita ja unelmia.
Osa haaveista todennäköisesti jää haaveiksi, unelmat unelmoitaviksi ja suunnitelmatkin varmaan ehtivät muuttumaan useaan kertaan, mutta silti odotan innostuneena ja jännittyneenä tulevaa.

Olen liittynyt Green Care- ryhmään, jossa suunnittelemme oman palvelukuvauksen luomista. On ihanaa, kun saa jäsentää omia haaveitaan, puhua ääneen ja saada mielipiteitä.
Aina on tämä meidän tila tuntunut ihan liian pieneltä nykymaailmaan sijoitettuna. On tuntunut, että täytyisi olla todella paljon suurempaa, että tilasta saisi edes pienen osan tuloista. Tähän asti meidän tila on ollut pelkästään harrastustoimintaa. Harrastustoimintaa, joka mielellään nielaisee rahat kitusiinsa. Olemme ehkä päässeet tilanteeseen, jossa elukat maksavat ite itsensä, mutta mitään ylimääräistä ei kyllä piironginpohjalle jää.

Luonto- ja eläinavusteinen toiminta voisikin yhtäkkiä olla se meidän juttu. Olen asiasta todella innoissani, ja kirjoitellut paperille kymmeniä erilaisia palvelukuvauksia. Pohtinut, mihin meidän pientilan rahkeet riittää, ja mitä minä haluaisin tehdä "isona".
Luonnon parantavasta ja elvyttävästä voimasta on tiedetty jo ikiajoista lähtien. Jotenkin vain olemme päässeet unohtamaan sen tässä kehityksen huumassa. Uskon vakaasti, että luonto, eläimet ja järkevä, "oikea", tekeminen voi olla suurena apuna kuntoutumisessa tai ennaltaehkäisyssä. Ihminen tarvitsee tunnetta että on tärkeä, elossa.  Luonnosta ja eläimistä huolen pitäminen tarjoaa juuri tätä. Eläin tarvitsee ihmistä pysyäkseen hengissä. Lampaat kuolisivat aika pian lampolaan, jos ihminen ei veisi niille vettä ja ruokaa.

Ihmisten hyvinvoinnista huolehtiminen on tullut ihan sydämen asiaksi. Etenkin heidän, jotka syystä tai toisesta ovat heikommassa asemassa. Oli hienoja hetkiä hoivakodissa, kun muistisairaille lukupiiriä pitäessäni saimme aikaan kunnon juttelu- ja muistelutuokion. Nauroimme, kerroimme tarinoita, muistelimme menneitä. Vanhukset pingahtivat eloon yksi toisensa jälkeen. Kirjassa emme päässeet muutamaa riviä pidemmälle, mutta saimme jotain paljon tärkeämpää.
Jos tätä pystyisin tarjoamaan työkseni, ja ottamaan vielä mukaan pikkuruisen tilamme eläimineen, olisin erittäin onnellinen nainen.