sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Joulunjatkoa

Mesi jouluhavujen kimpussa.

Niin se vain joulu mennä hurahti. Onneksi saatiin meillekin valkoinen joulu!Ja pakkasta. Semmosta -10 astetta on ollut mittarissa, olipa eräänä aamuna lukema jo -17. Uunit lämpiää sisällä, elukoilla on lämmintä vettä, hyvää heinää edessä ja lämmin olkipehku alla. Ulkona lumiset puut ja auringostakin pilkahdus. Olipa toissayönä komeat revontuletkin taivaalla!

Miia ja Mesi ihmettelemässä paimenpoikaa.
Usein meille maalaillaan ihanaa kuvaa, miten me syötetään eläimillekin kaikkia jouluherkkuja vatsat - ja pötsit- pullolleen. Vaan eipä syötetäkään. Ei siksi, että oltais jotenkin ilkeitä antijouluihmisiä, vaan ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että tuo lampaan pötsi on hyvin herkkä juttu. Sinne ei sovi tupata yhtäkkiä kaikkea uutta ja erilaista. Ruokinnan täytyy pysyä suht samana, muutokset on tehtävä hitaasti ja maltilla.
Kuten myös kanien ruokinta, vaikkei niillä pötsiä olekaan.

 
Ystäväni jouluhavuja hakemassa.
Mutta yksi jouluperinne meillä sentään elukoidenkin osalta on. Tai kaksi, oikeastaan.
Ensin haetaan jouluhavut. Kuusen- ja männynoksat on lampaille terveellisiä, ja erityistä herkkua. Niitä voi syöttää huoletta. Ja toisekseen elukoille viedään hyvin maltillinen määrä omenan-, lantun- ja porkkanankuoria. Lampaat, vuohet ja kanit pääsevät nauttimaan näistä herkuista. Kanoille viedään kokonaisia omenoita ja kaalinpäitä.

Talonvahti.
Joiku-poika on yhä ainoa koira. Kaveri on sille kyllä etsinnässä ja "tilauksessa", mutta aina nämä jutut ei mene niin kuin itse ne suunnittelisi. Malttia malttia, vaikka välillä meinaa kuume yltyä.


Ja yksi kuva pitää kyllä vielä laittaa näkyville. Nimittäin elämäni ensimmäinen villatakki! Tein sen "kässänopen painajainen" ohjeella, löytynee googlettamalla helpostikin. En ole ikinä ollut mikään käsityöihminen, enemmän olen ollut tekemisissä kovien materiaalien kanssa. Vaan niinpä vain vetas villa mukanaan, sukkia ja vanttuita on tullut tehtyä jo vino pino. Ja nyt on siis pojalle villatakki valmis. Puikoilla on tällä hetkellä oikeat villaousut. Omista langoista tietysti. Tai no, omista ja ostetuista, mutta taattua suomenlampaanvilla kumminkin.
Vielä kun saisi kehräämöön lähetetyt villat lankoina takaisin, voisin alkaa tekemään villahousuja myös itselleni. 


Käsitöden saralla on tapahtunut joku mielennotkahdus. Olen huovutellut korvakoruja. Niihin on tullut oikein valtava into ja himo. En malttaisi odottaa, että pääsen tekemään huopapallo- ja poronsarvikaulakorua. Semmosta pitkää, kahdesti kaulaan kiepautettavaa. Myös muita huovutustuotteita on kehitteillä. Jossain vaiheessa päivitän tuotteita tuonne "Myytävänä"- sivulle.

Ollaan aloitettu suunta kohti valoa, ihan kuin sen tuntisi jo. Ainakin mielessä myllertää suunnitelmia ja haaveita, jotka odottavat malttamattomina alullepanemista. Ei hullumpi olotila.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Lunta!


Lunta tuli, lampaat sekos. Sitä pukiteltiin, kaahattiin ja kohnotettiin. Juostiin ees taas. Hauskoja.


Musta lammas Jumi yrittää poseerata, kun samaan aikaan taustalla Jännä-sisko häröilee minkä ehtii.



Etualalla mäyränvärinen Jännä, takanaan tyttärensä mäyränvärinen Mesi. Mesi on kasvanut hienosti, siitä on tullut oikein kiva lampaanalku.



Ihana ruskea suomenlammasTyyne. Tyyne sai nimensä, kun oli niin cool matkatessaan autossa meille. Kotona se osottautui ihan silmänlumeeksi. Tyyne oli kaikkea muuta kuin tyyne. Kauhea huutaja, etuilija, karkailija. Röyhkeä. Vaan sittenpä luonne tasaantui, ja Tyyne todellakin on tyyne. Erikoislammas, kaikkine ominaisuuksineen rakas.


Säätöä ja koohotusta. Nuo keritsemättömät karvaturrikat odottelee teurastamoon lähtöä. Se tapahtuu vasta loppiaisen jälkeen. En viitsinyt alkaa keritsemään niitä, kun tahdon pitkävillaisia taljoja. Toivottavasti vaan ei tule liian pitkävillaisia. Alkaa olemaan muhkeat villat rouvilla.


sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Teurastuskurssilla

Olin viikko sitten teurastuskurssilla. Minä. Minä, joka itkeä pillitän jo ajatuksesta, että pitäisi laittaa elukoita pois. No ehken nyt ihan pillitä, mutta ei se kaukana ole.
Teurastuskurssille minut ajoi halu tietää, mitä tehdä, jos jotain sattuu. Jos oikein tiukka paikka tulee, eikä apua lähimaillakaan. Sen lisäksi teurastuskurssilla käytiin läpi lampaan anatomiaa. Opittiin raakapalottelu ja taljan nylkemistä. Ehkä ennen kaikkea opin, että kun henki lähtee, henki myös lähtee. Sen jälkeen eläin on raato. Siltä voi ihan reippaasti alkaa poistelemaan sorkkia ja nylkemään taljaa. Ei se tunne enää.

Pakkohan se on sanoa, että kun ekaa teurastettavaa (viriiliä nuorta pukkia) tuotiin paikalle, otin pari askelta taaksepäin. Kun pulttipyssyä soviteltiin vilkkaan pukin päälaelle, otin vielä pari askelta lisää... Kyllä minua vistottaa se, kun se henki lähtee. Minua vistottaa aukoa puukolla verisuonia. Ennen kaikkea minua vistottaa, kun se eläin sätkii ja potkii. Olkonkin vaikka kuinka refleksit, ja olkoonkin vaikka kuinka taju kankaalla siinä vaiheessa, mutta kun se pieni häntä viputtaa ja ruumis kouristelee niin... Noh, minä hysterisoin ja lietson turhaa tunnetta, siksi minä en varmaan ikinä tule teurastamaan omia lampaitani, ellei ole ihan kauhea pakko.

Eipä sillä, olisi aivan mahtavaa niitä teurastaa. Ei tarvis viedä teurastamolle. Hakisi kaikessa rauhassa eläimen tutusta laumastaan, rapsuttelis vähän, antais kaurakipon nenän eteen. Siihen nopea pulttaus ja verienlasku, ei tarvi eläimen hätäillä eikä kärsiä.
Mutta kun ei niin ei.

Teurastuskurssi oli tervetullut ihan sosiaalisena tapahtumanakin. Oli ihanaa nauraa rätkättää pölhöille jutuille, oli mukavaa jutella lampaista ja eläimistä. Oli mukava tutustua uusiin, samankaltaisiin ihmisiin.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Morrison

Pikkukilit keväällä, Morrison voittajanpallilla

Meidän ihanat pikkupukit kasvoivat isoiksi pojiksi. Kun laidunkausi loppui, joutuivat pojat jakamaan pienemmän elintilan. Ja silloin alkoi taistelu. Morrison vahvana johtajana hermostui tyystin kilpailijastaan. Yhden päivän aikana se oli hakannut ystävänsä Muten tosi huonoon kuntoon.

Valpuri ja Morrison

Menin käymään lampolassa ja huomasin, että jätkillä oli joku tilanne päällä. Mute seistä kyhnötti karsinan ovensuulla, Morrison oli karsinassa eikä päästänyt Mutea sisälle. Joka kerta kun Mute vähän liihahti, Morrison ampui päälle. En tajunnut silloin, miten vakava tilanne siinä oli.


Martta ja Morrison, näillä kahdella on sama isä.

Tuuppasin Muten sisälle karsinaan, jolloin Morrison tosissaan hyökkäsi. Nupoilla sarvillaan se rusikoi Mutea, ja Mute puolustautui parhaansa mukaan. Touhu oli niin totista ja veristä, että nappasin Morrisonin karsinasta pois. Jotenkin älytön tilanne, pikkujätkät siinä enemmän kuin tosissaan.

Kesälaitumilla, Luukaskin taustalla.

Mute löi saman tien maaten, kun pääsi kiusaajastaan eroon. En ollut tajunnut, että se oli aivan loppupoikki. Morrison joutui pässien karsinaan, jossa se muuttui heti tappokoneesta pikkupukiksi. Joutui poika isojen maailmassa nöyrtymään.

Vasemmalla hymyilee Morrison, vieressä kattelee Mute.

Mute sairasti pari päivää. Annoin sille kipulääkettä ja hellää hoivaa. Sillä oli silmät vähän turvonneet ja pää ja niska ihan varmasti kipeä. Sitten kun se alkoi toipumaan, murtautui se ensitöikseen kuttujen puolelle. Vein pojan takaisin omaan loossiinsa, paikkasin karkaamiskohdan ja käänsin selkäni. Samoin tein Mute olikin takaisin kuttujen luona. Tavallaan vähän hymyilytti. Mute oli Mute jo pienenä, aina väärässä paikassa.

Morrison syksyllä, komea poika.

Mulla oli vähän kiire toisaalle, joten tein nopean ratkaisun. Heitin Muten pässien kans ja Morrisonin Muten yksiöön. Siitä muutaman tunnin kuluttua kotiuduin, ja huomasin että Mute oli loikannut pässien puolelta pois ja oli omassa karsinassaan. Siinä, missä oli myös Morrison. Ja kyllä, Mute oli taas rusikoitu...

Pässit ja Morrison

Morrison takaisin pässien karsinaan, Mutelle kipulääkettä ja sitten korottamaan Muten karsinanlaitoja... Näillä mentiin. Vielä yhden karkaamisen Mute teki. Mulla oli tarkoitus astuttaa Irmeli-kuttu Morrisonilla. No, toisin kävi. Mute ehti ensin... Mutta selvää oli, ettei tilanne voinut jatkua niin. Toisesta pukista olisi luovuttava. Pässien puolella ei riitä tila kasvavalle Morrisonille, eikä sen pidossa olisi mitään järkeä jos ne eivät tule Muten kanssa toimeen. Morrisonilla ja Martta-kutulla on sama emo, joten eipä juuri epäselvää kumpi pukeista joutuu lähtemään.

Morrison kikkailee pässien puolella.

Onneksi Morrison löysi viimein oman kodin, jossa sitä odotteli kaksi astuttavaa kuttua. Oli kyllä tosi inhottava paikka luopua siitä. Kyllä siinä vähän tippaa pyrki silmäkulmaan, kun Morrison kaarsi uusein omistajiensa kanssa pois. Sielä se nöpötti takalasissa, katseli meitä niin kauan kuin näkyvissä oltiin...
Se oli hieno pukki, komea ja uljas. Just semmonen, josta voisi tulla koiran kaltainen kumppani ja seuralainen.

Ihana Morrison.


tiistai 14. lokakuuta 2014

Elämä asettuu uomiisa


Pikkuhiljaa alkaa elämä asettua uomiinsa. Osa kukkopojista, kalkkunat ja Luukas-pukki kohtasivat päivänsä lauantaina. Kaikki meni tosi hienosti. Metsästävä ystäväpariskunta tuli hoitamaan teurastukset ja pukin leikkuun, yhdessä  sitten availimme siipikarjan, ja laitoimme riippumaan. Luukaskin sai lähteä omalla kotipihalla pää kauraämpärissä. Voiko parempaa loppua olla?

Luukas

Pikkujätkät (-pukit) Mute ja Morrison olivat vähän ihmeissään, kun Päällikkö lähti. Kulkivat aidanviertä ja mäkättivät hieman. Mutta nytpä ne jo ovat lampolassa nekin, ja ihan eri mäkätykset on mielessä. Pukkipojat ovat seinänaapureita kuttujen kanssa, ja saa nyt nähdä mitä siitä tulee. Armotonta nujakointia on ainakin tämä ensimmäinen lampolavuorokausi ollut. Jos meno ei tuosta rauhoitu, vaan pojat stressaa kutuista koko ajan, pitänee harkita josko ne palautuisivat takaisin laitumelleen. Sielä niillä kumminkin on vanha lantala suojana, ei niillä sielä huono ole olla. Päinvastoin. Itseäni ajatellen olis vaan helpompaa ja mukavampaa ruokkia ja huoltaa ne yhteen paikkaan, eikä juosta pitkin pihoja.

Pukkipoika Mute

Tuo pitkin pihoja juokseminen alkoi jo ihan tosissaan tympiä. Loppusyksyt on aina vähän semmosta, että porukka on ihan hajallaan pitkin tiluksia. Tuossa oli pahimmillaan 7 eri paikkaa, johon viedä heinät, kaurat, puurot, kuivikkeet, vedet ja tämä pari kertaa päivässä. Päivien lyhenemisen myötä myös oma ajankäyttö piti ajatella uudelleen, tuntui että elämä on yhtä elukoiden ruokkimista ja huoltoa, ja jossain välissä pitäis ehtiä koirakin lenkkeilyttämään ja lapsen kanssa leikkimään, kotitöistä puhumattakaan... Helposti tulee ressi...

Morrison

Pässipojat lähti viimeiselle matkalleen eilen. Samassa kyytissä meni nyt sitten Meri ja Milja, ihanat uuhikaritsat. Milja oli vielä laidunkauden jälkeen vähän arahko, mutta Meri alkoi jo tosissaan reipastumaan. Tuli syliin istumaan ja nykimään takinliepeistä. Piti ihan oikeasti laittaa stoppi lampolassa istuskelulle, kun tajusin että teuraaksi joutuvat.
Mutta semmostahan se on. Saadaan sieltä nyt ainakin kauniit taljat ja hyvää lihaa. Lihasta puheenollen, onpa mahtista kun on pakkanen pullollaan kukon- ja kalkkunanlihaa, ja Joikullekin paljon luita kaluttavana sekä herkullista vuohenlihaa ja sisäelimiä. Pelkkiä kalkkunafileitä oli kutakuinkin 7 kg, siihen päälle koivet ja muu liha, joka jauhettiin jauhelihaksi. Ei hullumpaa.

torstai 2. lokakuuta 2014

Lampolassa jälleen elämää

"Työhuonenäkymät", uuhet ja kutut eroteltuna lammasverkolla ja parilla sähköpiuhalla.

Onpa mukavaa, kun lampola alkaa taas täyttyä elämästä ja ikkunoista näkee eläimiä. Pukit ovat ainoastaan enää lampolan asukkaista ulkona, uuhet, kutut ja pässit ovat jo otettu sisälle. Tai eihän niitä mihinkään sisälle ole otettu, vapaa kulku niillä on ulos. Pukeilla on niin hyvä suoja laitumella (vanha lantala), ettei niillä ole mitään kiirettä lampolaan.

Kuttulaiset uudella talvilaitumellaan.

Se on jännä juttu, että mikään ei tunnu koskaan riittävän. Elukoilla on ollut ihan hyvät talvitarhat, itseasiassa kuttujen tarhaakin laajennettiin viime vuonna. Vaan ei tarpeeksi, näköjään. Tehtiin uuhille iso laajennus, nyt niillä on mäkisen metsän lisäksi pieni niittykin. Eihän ne lumiseen aikaan juuri paljoa ulkona liikuskele, mutta näin syksyllä ja keväällä kylläkin.
Kun uuhien laajennus oli saatu tehtyä, oli vuoro laajentaa kuttujen tarhaa. Tarhassa on nyt metsäkaistale, pienempiä kiviä ja saatiin Martan kilinä suosima iso kivikin mukaan. On tosi mukavaa kattoa keittiön ikkunasta, kun vuohet kuljeksii metsässään ja hampsii pudonneita lehtiä. Tai kun Martta kikkailee tutulla kivellään.

Martta ja Martan kivi.

Keväällä oli isot haaveet laajentamisesta. Piti hommata ruskea kainuunharmaspässi, ja jättää useampi uuhikaritsa kotiin. Meillähän vaihtui suomenlammaspässi, joten siinä oli hyvä tilaisuus jättää suomenlampaita kotiin. Niitä jäikin sitten loppujen lopuksi kaksi, musta mäyrä Mesi ja ruskea mäyrä Miia. Tosi mukavia ja hyvinkasvaneita karitsoja molemmat.
Kainuunharmaksia piti jättää korkeintaan yksi, jos sitäkään. No niitä jäi kaks... Ihastuin ihan pieneen Miljaan, kun hoidin sen jalkaa. Sillä oli hauska väritys, ja se oli niin reipas pikkurukka jalkansa kanssa. Sanoin miehelle, että jos tuosta jalasta vielä kunnon jalka tulee, saa Milja jäädä kotiin. Se siis oli se korkeintaan yksi kainuunharmas. Sitten sain päähäni sen ruskean harmaspässin. Minä niin kovasti haluaisin sellaisen.
Ja mikä olisikaan mukavampaa, kuin jättää ruskean harmasuuhi Iinan jälkeläinen laumaan. Eihän sitä tiedä, jos sieltä tupsahtaisi sitten ruskean pässin kanssa ruskeita harmaskaritsoita. Näin sitten jäi laumaan myös ihana Meri-karitsa. Meri on tosi vaalea harmas, naamassakin vain pienet tummat laikut silmien ympärillä.

Uuhet siellä jossain talvilaitumellaan.
Vaan niinpä se jäi harmaspässi hommaamatta. Kesän mittaan koko ajan vahvistui ajatus, että en halua laajentaa. Oikeastaan päinvastoin. Sitten kun tuo meidän pieni lampolalaajennus jäi aikapulan takia tekemättä, sinetöi se ajatuksen. Uuhia oli vähennettävä.

Aivan kauheaa. Alusta asti oli selvää, että Kukka joutuu lähtemään. Se on ihan toivottoman arka. Sen oli tarkotus lähteä silloisten pässikaritsojen kanssa teuraaksi, joten en luonut siihen oikeastaan minkäänlaista kontaktia. Kukka on Amin tytär, eli kainuunharmas-jaalanlammas. Sillä oli kumminkin kasvu sen verran huonoa, että jätin sen kotiin kasvamaan. Sitten tuli ajatus, että astutan sen jossain vaiheessa. Se tulee koko ajan kauniimmaksi ja kauniimmaksi, semmosta hitaastikypsyvää laatua.
Mutta en kumminkaan viitsi niin arkaa uuhta astuttaa, periyttäähän se sen kuitenkin. Kukka on yhenlainen väliinputoaja. Kurjaa katella sitä, ja ajatella että tuo tuosta lähtee teuraaksi.
Minä haluaisin jättää Amilta meille jälkeläisen. Ami on niin Erityinen Lammas. Mutta en halua jättää sellaista, joka sinkoaa seinille jos sitä edes vilkasee. Varmaan jos lauma olisi vähän pienempi ja ottaisi sen ihan asiakseen, Kukastakin saisi kesytettyä edes vähän kesymmän. Mutta jos kerran jonkun on lähdettävä, niin Kukka lähtee.

Sitten lähtee myös Sonja ja Siiri. Hyi että kun kylmää pelkkä ajatuskin. Se reissu ei kyllä tule olemaan helppo. Sonja ja Siiri on meidän 4. ja 5. uuhi. Ihanat Sonja ja Siiri. Asiasta tekee vielä inhottavamman se, että Siiri on aivan mahtava emo. Se on saanut aina karitsansa ilman ongelmia, ja karitsat on olleet vahvoja ja elinvoimaisia, hyväkasvuisia ja kauniita. Siirillä vaan on ollut utaretulehdus, josta on jäänyt kovettumia utareeseen niin, ettei sieltä oikeastaan tule maitoa laisinkaan. Sonjalla taas on olleet synnytykset yhä vaikeampia ja vaikeampia. Epäilen, että sillä on vatsanpeitteet repeytyneet. Näitä kumpaakaan ei enää kannata astuttaa.
Ikävä kyllä meillä ei ole tilaa (eikä rahaa?) ns. tarpeettomille uuhille. On tehtävä raakaa karsintaa.
Onneksi meille jää Sonjan tytär Marjatta, ja Siiri ja Hapsu-kullan Justiina.

Vielä on vähän kinttaalla, että mitä tehdään Miljalle ja Merille. Ne on mulla myynnissä Miljan emon Janiksen kanssa. Toivoisin niin, että saisin ne eloon myytyä. Janis on myynnissä siksi, kun ne ovat Miljan kanssa aivan erottamattomat. Illalla kun käyn sammuttamassa valot lampolassa, makaa tämä kaksikko poikkeuksetta kylki kyljessä.

Ihan vähän huojentaa ajatus, että uuhilauma tuosta vähän pienenee. Joku hengähdystauko on nyt paikallaan. Ei ole pienintäkään halua tai aikomusta luopua lampaista kokonaan, mutta 18 uuhta ja 5 pässiä on tähän tilanteeseen liikaa. Jos saisi semmosen reilun kymmenen uuhen lauman, olisin helpottunut.
Ja se karitsavapaa vuosikin piti pitää. No eihän siinä ole mitään mieltä, ettei tällä kummulla kirmaisi keväällä edes pientä määrää karitsoita. Niinpä sitten astutetaan suomenlammas Kumma (joka ei ole vielä koskaan poikinut) ja kainuunharmas Justiina. Ainakin. Ehkä myös Ami pääsee astumaan jonkun. Mutta kolme on sitten ehdoton minimi. Onhan?

perjantai 26. syyskuuta 2014

Uusi tuttavuus


On ollut kauniita syyspäiviä. Upeita usvaisia aamuja, komeita auringonpaistepäiviä. Kun säätiedotukset povas alkuviikolle kylmiä ja sateisia päiviä, tuli lampureille (taas) kiire ottaa lampaat sisälle laitumilta.
Märehtijät joutuivat olemaan yhden sateisen ja kylmän vuorokauden ulkona, ennen kuin pääsivät puhtaille ja lämpimille pahnoille heinää syömään. Niiden talvilaitumet ei ole vielä valmiit, joten porukka joutuu olemaan sisätiloissa toistaiseksi. Uuhet näyttävät tyytyväisiltä, mutta pässimiehet eivät hevin alistu menetettyyn vapauteen. Heti seuraavana aamuna sisälleotosta olivat ne potkineet oven auki. Vilkasin sisällä ikkunasta ulos, ja siellähän ne ketkut oli kasvimaalla salaatinloppujen kimpussa...
 Pahimmat kelit olivat toistaiseksi takanapäin, joten vein pässykät takaisin metsälaitumelle. Heti lähtivät pojat askeltamaan metsän suojiin, näyttivät oikein tyytyväisiltä. Onhan se tietysti iso muutos, kun on saanut koko kesän mennä vapaasti pitkin laitumia, ja sitten joutuu sisätiloihin.
Eilen illalla oli vähän sadetta ilmassa, joten otin pässimiehet sisälle yöksi. Saapa nähä, noinko on jätkät panhoilla makoilemassa, vai onko ne ulkoistaneet itsensä.

Uuhia

Meidän ensimmäinen lammas, kuohittu suomenlammas Ville

Kainuunharmas siitospässimme Aatu

Viime viikolla meillä oli kanalassa todellinen yllätysvieras. Kaunis isosilmäinen liito-orava! Se nökötti niin tiiviisti kanalan ovenkarmin päällä, että luulin siinä olevan jotain vikaa. Sitä sai vähän töniä kepillä, ja ottaa tosi läheltä kuvia, eikä se liikahtanutkaan. Soitin ystävälleni, joka on luonnonvaraisten eläinten eläinsuojeluneuvoja, että mitä tehdään. Hän lupasi noutaa eläimen, mikäli se on loukkaantunut.


Hain isännän vahvat työhanskat, ja ei muuta kuin oravaa kohti. Se antoi minun laitella tuolin sen alle ihan kaikessa rauhassa, eikä se hätkähtänyt vaikka kipusin ihan sen viereen. Vasta, kun poimin kurren käsiini, tuli siihen eloa. Liukkaana luikkuna se pääsi pakenemaan käsistäni tosi helposti, kipitti pitkin käsivarttani olkapäälleni istumaan. Siitä se katsella killitti minua hetken, ja hyppäsi sitten pystyparruun. Sain poimittua sen vielä käsiini, ja hätäisesti tutkimaan ettei siinä ainakaan ollut mitään näkyvää vikaa tai vammaa. Ja taas mentiin, orava teki hienon loikan samaan pystyparruun, josta se sitten liidähti katonrajaan. Hetken se telmusi ympäri, ei oikein tiennyt minne menisi, kunnes jäi paikoilleen katsomaan minua. Kun vähän liikahdin, liikahti kurre samalla toiseen suuntaan.
Se oli tosi valpas ja reipas, joten ei sillä hätää ollut. Se oli vain ollut päivälevolla vähän epäsuotuisassa paikassa. Soitin eläinsuojeluneuvojalle takaisin, että ei kannata kunnossa olevaa eläintä alkaa mihinkään raahailemaan.
Jännä ajatus, että tuolla se jossain elelee. Seuraavana aamuna kanalaan mennessä oli pieni jännitys, että oliskohan uusi tuttavuus taas asemapaikallaan. Ei se ollut, mutta oli se jättänyt terveisensä. Kauralaarin kannella oli pieni kasa kakkaa...


maanantai 15. syyskuuta 2014

City-Martta


Voi että oli Martta hienosti Tallipihalla. Ei olis uskonut, että neidin ensimmäinen kerta kylillä ja ihmisten ilmoilla. Vähän välillä ujostutti, mutta ei mitään paniikkia eikä pelkoa. Korvat uteliaasti pystyssä se katteli maailman menoa. Ihmiset olivat ihmeissään, että mikä rotu se tällainen koira on...
Sattuipa paikalle pikkutyttö, joka innoissaan silitteli Marttaa ja kertasi juuri koulussa opittua "siis tämähän on kili, eikö? Vuohen lapsi. Oliko se naarasvuohi kuttu? Onpa jännää, saan sitten koulussa kertoa, että silitin elävää kuttukiliä!"
Tällaisia reissuja melkein jo toivoisi lisää. Martan kanssa on helppo matkustaa, senkun avaa farkun takaluukun, ja käskee Martan autoon. Ami-pässin kanssa piti aina tyhjentää paku, vuorata se muovilla ja oljilla, tehdä karsina. Oma lukunsa oli autoonlaitto.Vastaanhangoittelevaa 90 kg pässiä ei noin vain autoon laitetakaan...


Lampaat ovat yhä laitumella. On ollut niin kauniita syyspäiviä, että olisi synti laittaa ne nyt jo sisälle. Ne saavat laitumelle kutakuinkin kerran viikossa ison pyöröpaalin heinää, jotta varmasti pysyy vatsat pulleina. Vielä olisi yks laidunkin, jonne ne pääsevät kun tämä paali on syöty. Sitten alkaakin olla jo laitumet loppuunkalutut.


Ainahan se vähän mietityttää nämä pimenevät illat. Uskomattomia juttuja kuulee, kuinka lampaita häviää laitumilta. Löytyy vain katkaistuja aidanpätkiä, ja olipa jossain löytynyt läheisestä ojasta muovipussi, jossa kadonneen lampaan jäänteet. Ihmiset on käsittämättömiä.


Tänä vuonna ei olekaan sitten astutusrumbaa. Päätettiin pitää välivuosi karitsoinnissa. Josko sitä sitten maaliskuussa päästäisiin pohjoiseen poropaimennustapahtumaankin. Aina on olleet lasketut ajat juurikin samana viikonloppuna tapahtuman kanssa, ei mitään toivoa päästä mukaan. Puput on tarkoitus astuttaa keväällä, että ihan ilman jälkikasvuja ei jäädä. Ja tietysti alhot hautoo...
Muutenkin olen aivan riehaantunut tuosta angoravillasta. Olen kehrännyt sitä langaksi, ja voi että on pehmeää ja ihanaa lankaa! Katsotaan nyt, josko otetaan keväällä muutama jänö lisää.

Iloinen apulaiseni


Vielä yksi virstanpylväs täytyy tähän laittaa. Nimittäin pian 3v pojalla alkoi syksyn alussa kerho. Sellainen, johon äidit ei saa osallistua. Pari kertaa viikossa se viedään kerhoon kolmeksi tunniksi, sitten saan hakea pojan kotiin. Uskomattoman hienosti se sinne jäi. Ja uskomattoman paljon on äiti saanut aikaseksi, kun innokas apulainen kerhoilee...
(pyöräilykypärä päässä siksi, kun poljettiin pyörällä kerhoon. vielä ei toki poika mennyt omalla pyörällään, vaan istua napotti äidin pyörän kyydissä.)

perjantai 12. syyskuuta 2014

Martta lähtee kylille



Meidän Ami-pässimmehän on käynyt erilaisissa tapahtumissa rapsuteltavana. Nyt on Ami sairaslomalla sorkkaongelman vuoksi. Sillä on lohjennut pala sorkasta, ja on tietysti vähän kipeä.
Amia pyydettiin sadonkorjuujuhliin Tallipihalle. Koska Ami ei pysty, lähtee tuuraajaksi Martta-kuttunen.


Martasta on kasvanut hurjan kaunis nuori neiti. Sen värit ovat voimistuneet, ja sille on tullut hauska musta kaulus. Martta on tosi osallistuvainen, utelias ja tykkää rapsutuksista. Ensi sunnuntai tulee olemaan sen ensiesiintyminen, se ei ole koskaan poistunut omaa pihaa kauemmas, saati ole ollut hihnassa.
Ollaankin vähän harjoiteltu hihnassakävelyä tuossa meidän kotitiellä. Hyvinhän se sujuu, en usko että Martalla tulee olemaan kauheasti ongelmia olla ihailun keskipisteenä...


Syksy alkaa väistämättä saapumaan, illat pimenemään. Isot pässit laitettiin takapihalle metsää harventamaan, sielä riittää vielä ruokaa. Kaikille muille on jo aloitettu lisäruokinta. Aikuiset saavat heinää ja omenoita, nuoret kasvavat saavat kauraa lisäksi, teuraspässit vähän rypsiäkin.
Toistaiseksi kaikki ovat vielä laitumilla, eikä ole mitään kiirettä niitä saada sisälle. Kauniita ja lämpimiä syyspäiviä on tiedossa, ja kaikilla on sateensuojat, hätäkö heillä. Uuhillekin viritettiin iso pressu puiden väliin, alle kuivaa olkea. Mikäs siellä mahdollisia sadepäiviä vietellessä.


Yksi virstanpylväskin on tällä mäellä taas saavutettu. Nuori isäntä viilettää nykyään pienellä pyörällä ja ilman apurattaita. Koko kesän se treenasi tasapainoa potkupyörällä (jolla muuten saa hurjat vauhdit, ja alamäessä voikin nostaa jalat ilmaan, ja antaa tuulen viuhua korvissa...), loppukesästä se harjoitteli vajaan viikon verran polkimien polkemista, ja sitten heitettiinkin apurattaat menemään. Päivässä se oppi lähtemään liikenteeseenkin, ja pyöräilee nyt kuin vanha tekijä. Voi sitä riemua! Vielä kun saataisiin se jarrutuskin selkäytimeen, niin voisikin viilettää naapurin muksujen kanssa tuhatta ja sataa...

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Taistelevat kalkkunat


Meidän kalkkunoista kaksi on ukkoa ja yksi akka. Pojat alkavat miehistymään, eikä nahisteluilta voida välttyä.
Satuin olemaan kameran kanssa asemissa, kun kalkkunoiden kylpyhetki sai toisenlaisen käänteen.


Aluksi vain purut pöllysi, kun jätit kylpi menemään. Ovat itse valinneet tuon tilan, joka ei ole järin suuri kaikille kolmelle. Ja tokihan siinä pitää kylpeä koko kööri kerrallaan, yksin ei kukaan kylve.


Sitten toinen ukoista vetas jostain herneen nokkaan. Antoi pahaa silmää kaverille.


Kaverikin siitä nousi pystyyn, että mitäs mitäs nyt sitten. Tuimaa tuijottelua...


...kunnes kaveria tönäistiin tylysti.


Vaan siitäpä kaveri sisuuntui niin, että tukisti kanssaeläjäänsä. Vaikka tukka puttuu, on takaraivossa sen verran löysää nahkaa, että siitä saa isolla nokalla tiukan otteen. Ja sitten vaan vääntämään...


Vääntöä kesti hetken, kunnes tappelukaveri alistui ihan tyystin. Pyyteli hienovaraisesti armoa toisen varmistaessa, että kaveri tietää paikkansa.


Voiton merkiksi jalka alistuneen kaverin päälle. Tämän jälkeen kylpeminen jatkui. "Ei muistella pahalla"?