5 viikkoa leikkauksesta

Kylläpä aika vierii! Leikkauksen jälkeen tuntui, että kesä on pilalla ja kaikki on pilalla ja voi kauhea... Nyt on enää muutama viikko, ja saadaan alkaa varovaisesti irrottamaan hihnasta.

Jalka on parantunut hyvin. Kävellessä Joiku käyttää sitä jo hyvin (toki keventäen), mutta paikallaan seistessä ei varaa jalalle juri yhtään. Selkeästi nojaa vasemmalle puolen. Nyt jumpataan, jotta saadaan painoa pikkuhiljaa taakse ja oikeallekin.

Ollaan alettu käymään myös metsässä! Voi että oli koirapoika onnellinen, kun pääsi omaan lempimetsään. Vielä illallakin metsän vaikutus näkyi niin, että Joiku tuli koko ajan uusi lelu suussaan minun eteen, häntä heilui vimmatusti ja silmät loisti iloa. Siinä se tarjosi mulle lelua leikittäväksi. Aika ihana.

Kesän alku on ollut tosi kylmä, kuten kuvasta näkyy. Nahkahanska kädessä lenkillä. Onneksi nyt tällä viikolla lämpeni, poikakin heitti toissapäivänä talviturkkinsa lampeen... Itse en todellakaan uskaltanut.

Lampaat on laitumilla, tosin laitumet kasvaa todella hitaasti kylmien kelien ja sateettomuuden takia. Lampaita on tällä hetkellä kuusi aikuista uuhta ja kaksi kotiin jäävää karitsaa. Pässejä on kolme (päivittämättä on se, kun meidän ensimmäiset pässit Ville ja Veeti lähtivät teurastamolle!!) sekä yksi keväällinen karitsa, jonka joko myyn tai kasvattelen lihoiksi. Vuonia on neljä kuttua, yksikään ei poikinut eikä ole lypsyssä. Kaneja viisi aikuista naarasta, Wilburi-uros sekä 6 lihaksi menevää urospoikasta sekä kaksi juuri syntynyttä poikuetta. Kanoja vaihteleva määrä, reilu 10 kpl poikasia kasvamassa ensi talven lihaksi. Muita ei ollakaan tiluksille tänä kesänä otettu. Selkeästi joku tarve pitää ns. välivuosi, ei mitään ylimääräistä. Näillä mennään, hyvä mieli.

Lampolassa taas elämää

Pässit, etualalla ihana Ami. Keskellä on kuttujen ulkotarha ja taimmaisena uuhet.

Lampaat ja vuohet on siirtyneet takaisin lampolaan, ja paluu "normaali arkeen" voi alkaa.
Sitä aina odottaa, että tulis kesä ja laidunkausi. Hetken on innoissaan, kun pääsee vähän helpommalla ruokkimisen ja muun huollon kanssa. Sitten kesän edetessä alkaa ahistamaan... Viimeistään alkusyksyllä, kun illat alkaa pimentyä, sitä huomaa odottavansa että saa elukat lampolaan.

Uuhet ihmettelee uusia naapureita.

Ensin haettiin laitumilta uuhet. Uuhilla oli laidun jo loppumassa, eikä niillä ole kunnon sääsuojaa. Ahistaa, kun elukat joutuu makoilemaan viilesässä syyssateessa, hyvässä lykyssä kylmän pohjoistuulen puhaltaessa. Onhan niillä montakin metsäsaareketta laitumella, mutta eihän se kunnon sateen osuessa kastumiselta estä.
Niinpä otettiin lampaat lampolaan syyskuun alkupuolella.

Kuttuja ketuttaa, kun joutuvat olemaan lampaiden keskellä...

Sitten oli vuorossa pässit. Pässeillä on ihan hyvä laidunkatos laitumella, mutta niidenkin laitumelta alkoi ruoka loppumaan. Kuskailin sinnekin heinää ja kakaroille kauraa, mutta helpommalla pääsee, kun kuskailee ruuat lampolaan.
Viimeisinä kotiin pääsivät kutut, muutaman päivän pässien jälkeen. Kutuille tehtiin vähän isompi karsina, johon laitettiin monta heinähäkkiä. Meidän 8v matriarkka Valpuri on käynyt vähän äkeäksi ikää saatuaan. Se mielellään pomottaa muita kuttuja, ei anna niiden syödä ja pitää ne muutenkin herran nuhteessa.
Laitettiin kuttujen karsinaan kahden heinähäkin väliin pieni väliseinäke. Semmonen 1/3 karsinan leveydestä, pieni tilanjakaja. Karsinassa on myös kaksi ovea ulkoaitaukseen. Huomasin viime talvena kun oli vain yksi ovi, että Valpuri saatoi usein pomottaa ovella. Ei päästänyt Irmeliä ja Marttaa sisälle...
Tämä uus ratkaisu tuntuu toimivan tosi hyvin. Kaikilla on tilaa syödä, ja pieni väliseinä rajaa tilaa hienosti.
Toivottavasti systeemi toimii talvellakin, muuten joudutaan laittamaan Valpuri omaan yksiöön.

Uuhet on kerääntyneet ihmettelemään sarvipäitä.

On kiva, kun märehtijät ovat taas yhden katon alla. Lampolassa on kiva tunnelma. Saa taas istuskella ja rapsutella eläimiä kaikessa rauhassa.

Karitsoinnit ohitse

Oikku ja äitinsä Kumma

Karitsoinnit ovat ohitse. Huh. Kyllä täytyy sanoa, että meidän pikkutilalle 10 poikivaa emoa on ihan tarpeeksi. Se huolen määrä... Ja tilat on käyttäneet täydet kapasiteetit, yhtään enempää poikimakarsinaa ei olisi ollut varaa tehdä.
Mutta kaikki meni hienosti. Muutamaa jouduin avustamaan, yhtä enemmän kuin muita, siitä tarkemmin alempana. Nyt ihastelemme Oikku-pässiä. Muistatteko, tuo pikkuinen Oikku, joka hurmas jo silloin. Nyt siitä on tullut iso ja mukavan pyöreä pässimies. Tulee kyselemättä hakemaan rapsutuksia, hyppää ihmistä vasten kuin koira. Kertakaikkisen ihana pässimies!

Oikku-poika <3

Oikku (isompi) ja Oikun siskopuoli...

Kaksi Jumin kolmosista, uuhikaritsat.

Kaksi Jännän kolmosista, uuhikaritoita nämäkin.

Jännä ja Jännän uuhikaritsat, pässipoika huitelee jossain

Viimeisenä poikineen Jännän synnytys olikin sitten todella jännä. Katselin sitä perjantaina, että joku mättää. Se näytti aloittelevan synnytystä, mutta ei sitten kuitenkaan. Mitenkään kauhean kipeältä se ei näyttänyt (ei kuopinut raivokkaasti eikä tehnyt sitä makuulle-ylös-makuulle-jumppaa), mutta hyvin uupuneelta vaikutti.
Lauantaina kokeilin tilannetta, ja paljastui, että synnytys oli todellakin alkanut, mutta Jännän paikat ihan kiinni.  Kohdunsuun aukeamista täytyy siis auttaa mekaanisesti, eli "ruuvaamalla". Ensin yhdellä sormella suurentaa reikää, sitten pikkuhiljaa toista sormea mukaan ja kolmatta jne niin kauan, että saadaan koko käsi sisälle ja karitsat ulos.
Eli ei muuta kuin ruuvaamaan. Oli kertakaikkisen turhauttavaa, kun kohdunsuu oli avoinna vain yhdelle sormelle, mutta heti siinä suun takana tuntui karitsa. Ja se suu ei auennut, ei sitten millään.

Tunnin ruuvaamisen jälkeen ruokin eläimet. Jännä-rukka oli ihan poikki, se oli ponnistanut ja yrittänyt synnyttää koko sen ajan. Ajattelin, että josko se "luonto hoitais" sillä aikaa, kun hoidan muut eläimet. Ei hoitanut. Kohdunsuu oli yhtä tiukassa, kuin aloittaessakin. Ellei jopa tiukemmassa.
Minä siis ruuvasin ja ruuvasin ja ruuvasin. Urakka tuntui ihan toivottomalta. Reilu tunti ruuvaamista, eikä edistymistä. Oma kroppanikin oli jo ihan puhki, ja tuntui ettei sormessakaan ollut tuntoa enää laisinkaan. Mutta ei paljoa auttanut valittaa, uuhi se vasta poikki olikin. Raukka.
1,5 tunnin päästä yhtäkkiä huomasin, että toista sormea oli mennyt sisälle enemmän. Varovainen toive, että josko tämä sittenkin päättyisi onnellisesti (olin ollut ihan siinä rajoilla, etten pyytänyt naapurin isäntää tulemaan ja lopettamaan uuhen).  Sitten yhtäkkiä kohdunsuu lähti avautumaan, ja sain käteni sisälle. Ja siinä tosiaan oli kaksi karitsaa tulossa. Toista vähän lykkäsin takaisin päin, ja toista jouduin varovaisesti kääntämään, oli tulossa vähän virheasennossa.
Voi sitä tunnetta, kun sain ensimmäisen ulos, ja ihan elävänä! Melkein itkuhan siinä tuli.
Karitsoita tuli neljä, joista yksi oli kuollut. Emo ei jaksanut hoitaa aluksi yhtään, makasi vain pää maassa ja keräili voimia.
Minä kuivasin karitsat ja lypsin emältä ternit (makaavalta uuhelta, ei sekään ihan helppo homma :D ). 1,5 tunnin kuluttua emo alkoi itse hoitamaan karitsoita.

Onneksi minulla oli puhelimen päässä apua. Muuten olisin luovuttanut paljon aikaisemmin. En olis jaksanut uskoa hyvään lopputulokseen. Henkinen apu tuommosissa tilanteissa on korvaamaton!

Tiukan synnytyksen jälkeen Jännä oli toipilas kolme vuorokautta. Minä juotin karitsoita pullosta, kun Jännälle ei maistunut väkirehut. Heinää se onneksi söi. Vähän se meinasi karitsoita tuuppia pois (ei ihme sellaisen synnytyksen jälkeen!), mutta onneksi kuitenkin hyväksyi ne omikseen.
Neljäntenä päivänä alkoi väkirehutkin maistumaan, ja Jännä ilmiselvästi alkoi palailemaan "elävien kirjoihin".
Yksi karitsa jäi osittain pullolle, kun oli niin mahdottoman pieni ja reppana, että jäi aina innokkaiden sisarustensa jalkoihin.
Eli tällä tarinalla oli erittäin onnellinen loppu, hyvin synkästä ja huolestuttavasta alusta huolimatta. Jännällä ei tullut edes tulehdusta, ei mitään.

Valtava loikka!

Nyt on tarkoitus vähän pienentää laumaa. Uuhia on ihan pakko vähän karsia. Se sama projekti siis, joka piti tehdä jo syksyllä... Nyt olisi tarkoitus saada pässit ja puput myöskin lampolaan, nythän ne on olleet omissa rakennuksissaan. Eli paikkoja on ollut neljä, joissa juosta elukoita hoitamassa. Hoitamisesta tulee lähinnä kujanjuoksua, ei ehdi kunnolla seurustelemaan ja nauttimaan eläimistä (varsinkin, jos käy tilan ulkopuolella töissä ja haluaisi vähän viettää aikaa perheenkin kanssa).
Kesällä täytyy tehdä pientä pintaremonttia (raivausta, järjestelyä, seinien kaatoa, karsinoita...), että on syksyksi valmiit tilat.

Suomenlammas karitsoita, Tyynen kaksostytöt.

Pullopoika, yksi Liinan etuajassa syntyneistä nelosista. Jäänyt ihan tosi pieneksi, mutta pippuriseksi.

Runne katselee portinraosta paimennettaviaan.

Kevät ja pyöräilykelit! Ison pojanklopin kanssa... <3

Flunssan kourissa

Mäyränvärinen suomenlammas Mesi, takanaan ruskea suomenlammas Kumma ja vieressä kurkottamassa kainuunharmas Joni

Lampolassa alkaa olemaan ähinää ja puhinaa, isoja mammoja. Siiri-kainuunharmas on ensimmänen, sen laskettu aika oli 1.3. Yhä se puuskuttaa yhtenä kappaleena. Toivottavasti karitsat tulee tänään päivällä, ettei mene yövalvomiseksi.

Iina, ruskea kainuunharmas

Meillä on ollut oikea kipeysaalto. Kuukausi sitten oltiin pojan kanssa kovassa kuumeessa. Se alkoi monta päivää kestävällä pikkulämmöllä. Just sillä ärsyttävällä, et ole oikeasti kipeä, mutta et normaali reipas itsesikään. Sitten paukahti kunnon lukemat mittariin. Mulla oli yhden päivän 40 astetta, lääkkeillä aleni hetkeksi, mutta muutaman tunnin kuluttua taas mentiin. Pojalla oli korkeimmillaan reilu 39.
Sitten se lähti tippumaan, mutta jäi taas usean päivän kestäväksi pikkulämmöksi.
Ukkokulta oli kovilla, kun töiden jälkeen piti huoltaa elukat, lenkittää koirat ja vähän hoivata potilaitakin.

Onneksi ehdin ennen sairastumista erottaa joutilaat uuhet omaan karsinaansa. Näin tiineet jäi keskenään, ja niiden ruokinta oli huimasti helpompaa. Tiineet kun saavat väkirehua heinän lisäksi, ja jos ne ovat kaikki samassa karsinassa, joutuu kyhäilemään porteilla tilan väkirehua syöville, koska luonnollisesti myös joutilaat haluaisivat herkkuja. Se on aikamoista säätämistä, joka ilta sama kyhäily.

Rouvat lounaalla.

Mutta paranihan se flunssa pikkuhiljaa, ja palattiin takaisin arkeen. Kunnes sitten koitti kauan odotettu talviloma... Heti sunnuntaina aamulla huomattiin, että onpa se poika kuuma. Ei muuta kuin mittari kainaloon ja 38 oli lukemat. Voi pettymys! Meillä oli juuri samana viikonloppuna pari poikaa yökylässä, ja sunnuntaille oli suunniteltu pulkkamäki- ja makkaranpaistoretki. Se nyt sitten peruuntui.
Koko tämän talviloman alkuviikon poika oli sisällä pienessä kuumeessa. Katseltiin ikkunasta ihanaa keväistä auringonpaistetta. Nyt vain kovasti toivotaan, ettei talvi ollut tässä. Kovastihan sitä on luvattu vesisateita ja plusasteita. Tekis mieli huutaa että "ei vielä!!"Hiihtämäänkään en kunnolla ehtinyt.

Jäähyväiset joulukuuselle...

Vaan eihän se auta. Näillä mennään. Onhan se tietysti hyvä, ettei ole mitkään tulipalopakkaset karitsointien kynnyksellä. Yksi angorapupukin on astutettu, luonnonharmaa Malviina. Seuraavaksi urokselle saa mennä ruskea Nasti. Enempää en varmaan astutakaan. Ja alhot hautoo... Just kun kananmunia alkoi taas kunnolla tulemaan, läsähti naiset pesiin.  Vielä en anna munia alle,  maaliskuun lopulla sitten.
Lisääntymisen aikaa tämä kevät. Joikullakin kävi tyttöystäväehdokas, ihana sirpakka porokoiratyttö. Sovittiin treffit, jahka aika on oikea. Joikusta tulee isä! On sitä odotettukin. On se semmoinen epeli, että kyllä sen soisin sukua jatkavan. 

Astumiset astuttu

Ihana Ami-pässi (50% kainuunharmas-50% jaalanlammas) ja suomenlammas Topi, linjaa 14

Jihuu, yhtäkkiä se on ohi! Nimittäin astutuskausi. Alunperin uuhet piti olla astutettuina jo lokakuussa, vaan toisin kävi. Melkein jo tuli stressi, kun tajusin miten aika vaan kiitää ja kiitää, eikä mulla ole kuin pari uuhta astutettuna. Olis kiva, jos uuhet karitsois maaliskuussa. Siinä ehtis emot opettaa laiduntamisen alkeet ennen vierotusta (uuhilla on pikkuinen niitty kevättä varten, jossa saavat totutella vihreälle ennen laitumelle laskua). Vierotuksen saisi hoidettua lampolassa, ja uuhet saisi laitettua rauhassa umpeen ennen kuin pääsevät varsinaiselle laitumelle.

 

Niittymäen Jalo-kainuunharmas, linjaa T. Lutuinen pässi, jolla on hauraat sarvet.

Laitoin pässit kuun alussa uuhien viereiseen karsinaan, saivat olla siinä aina muutaman päivän kerrallaan. Ajatuksena oli synkronoida kiimoja. Vaan kummastipa ei kiimoja kuulunut.  Pelästyin jo tosissani, että viime kesänä laitumella yks viriili pikkupässi on saanut tulosta aikaiseksi. Yllätin sen astumasta Justiina-uuhta pienen pässin tarmokkuudella. Pikkupässin emä on kainuunharmas ja isä suomenlammas jossa oli ripaus texeliä. Aivan tosi ärsyttävä ajatus, että se olisi ehtinyt laittaa uuhet tiineiksi.

Ami ja vasemmassa alanurkassa Jalo. Mute-pukki Amin takana.

Mutta kyllähän niitä kiimojakin alkoi sitten tulemaan. Ihan hallitusti ei astutukset kuitenkaan yllättäen sujuneet... Topi Topiassoni pääsi astumaan Tyyne-uuhen, jota ei ollut alunperin tarkoitus astuttaa. Kiva yllätys työaamuna, kun kaikki on lähes minuuttiaikataululla, pässi uuhien seassa... Onneksi kiimassa ei ollut silloin muita kuin tuo Tyyne, eli sinänsä onni onnettomuudessa, molemmat on suomenlampaita.
Sain astutettua parin päivän sisällä kuusi uuhta, eli yhteensä kahdeksan uuhta on astutettuna (ja pässi viereisessä karsinassa oli toimiva ajatus, kiimat synkronoitui). Vielä kun kainuunharmas Marjatta tulee kiimaan, kuskaan sen Ami-pässille, ja sitten on astumiset astuttu. Tuosta Ami-Marjatta yhdistelmästä jää kotiin karitsa. Melkeinpä ihan sama tuleeko pässejä vai uuhia, Amilta on jäätävä jälkeläinen tiluksille.

Pässien mielipaikka, ison petäjän tyvessä.

Maanantaina lähtee pikkupässit teurastamolle. Ei niitä ole kuin kolme kappaletta. Oli vähän vaikeaa saada niille teurastusaikaa. Ilmeisesti lampurit on lisääntyneet ihan räjähdysmäisesti. Tarkoitus oli laittaa muutama uuhikin poistoon, mutta niille ei (onneksi...) löytynyt aikaa. Ihan kauheaa yrittää miettiä, kuka lähtee ja miksi. Tavallaan helpotus, kun ei aikaa löytynyt. Toisaalta taas, hyvä olisi tuota laumaa pikkusen pienentää.
Ehkäpä ensi vuoden puolella löytyisi teurastamolta muutaman uuhen mentävä rako.

Ruskea kainuunharmas uuhi Laurilan India elikkä Iina.

Minun piti laittaa pois tuo ruskea kainuunharmas uuhi Iina. Iina on tosi kaunis ja älykäs uuhi. Paha vain, että se on tosi epäileväinen, syystä tai toisesta se ei luota minuun. Kesällä se keräs laitumella kahden uuhen porukan, joille se kertoi että minua pitää väistää ja kauas. Ärsytti, kun oikeasti kesyt ja rapsutuksenkipeät uuhet pinkoi pakoon Iinan ohjaamina aina, kun minä menin laitumelle. Niillä oli sama epäluuloinen katse, kuin Iinalla. Vähänkään jos yritin lähestyä, niin uuhet hävis kuin se pieru saharaan. Sitten sykyllä lampolassa nämä Iinan uuhet tulee heti ekana luo, ja vaatii rapsutuksia...
Tein päätöksen, että Iina lähtee. No. Sen päätöksen jälkeen Iina on ollut ihan eri lammas. Iinan paikka ruokintapöydällä on ihan karsinan oven vieressä. Olen sitä joskus ohimennen rapsuttanut pyllynpäältä. Lienee turha sanoa, että Iina on singahtanut lampolan perälle kuin leppäkeihäs, jos vähänkään olen koskenut. Vaan eipä singaha enää. Sitä saa rapsuttaa ja paijailla sielunsa kyyllyydestä, ja ainoa mitä Iina tekee, on että se niiaa ja syvään (tarkottaa että lammas tykkää, kun se koukistaa takajalkojaan rapsutettaessa).
Että luovu siitä nyt sitten. En luovu. Se sai heilastella ruskean kainuunharmaspässi Jalon kans, eli keväällä saadaan toivottavasti ruskeita kainuunharmaskaritsoita.

Äidit ja tyttäret. Oikealla ruskea sl, valkonenäinen Kumma vierellään ruskea mäyrä Miia. Miian takana musta mäyrä Jännä vierellään tyttärensä musta mäytä Mesi.

Uusi arki

Voi kun aika kiitää.
Elämä meni vähän uusiksi, kun sain yhtäkkiä töitä tilan ulkopuolelta. Olen ollut sen melkein 5 vuotta kotona kotiäitinä. Nyt tuli eteen työ, jota oli pakko lähteä kokeilemaan. Täysin oman aiemman ammatillisen suuntautumiseni ulkopuolelta. Homma, joka on ollut ajatuksissani jo kauan. Halu kokeilla, ottaa selvää onko minusta siihen.

Yhtäkkisen työelämään päätymisen johdosta mulla oli kerinnät myöhässä, astutukset myöhässä, kanojen pehkujen laitto meinas myöhästyä... Pihan talvisiivous edelleen tekemättä.  Mutta pikkuhiljaa lampaat ovat kuitenkin päässeet villoistaan ja muutama uuhikin on jo astutettu. Lokakuu meni kyllä aivan totaalisen hujauksessa ohi. Oli niin ajatuksisa, että viimeistään lokakuun lopussa on kaikki kahdeksan uuhta astutettu. No, ei ollut.

Uskollinen ystävä odottaa.

Onneksi ehdittiin nauttia aivan uskomattoman ihanista syyspäivistä. Käytiin paljon metsälenkeillä ja pari kertaa laavulla makkaraa paistamassa.  Pohjoisessakin poikettiin pikaisesti ennen minun töiden alkua. Tuskin tulee ehdittyä sinne enää tämän vuoden puolella. Runne-porokoira otti stressiä pakulla matkaamisesta. Ihan tuli mieleen Spurtti-vainaa, kun Runne niin pelkäs pakun ääniä ja kolinoita. Raukka jännitti koko matkan, mennen tullen.

Kalkkunat kohtas päivänsä, kuten myös pikkupuput. Pässipojat lähtee viimeiselle matkalleen ens viikolla. Uuhia piti vähentää peräti neljä (4 !!) kappaletta, mutta yhtään ei ole vielä vähentyneet... Ei niitä vain yksinkertaisesti raski laittaa pois, meidän vanhoja, ihania uuhia.
Olen muutaman kerran aloittanut tekemään niistä myynti-ilmoitusta, mutta sitten kuitenkin jättänyt tekemättä. Vaikea niitä on myydä uuteen kotiin. Uuhia, jotka on olleet meidän laumassa karitsasta saakka. Sitten pitäisi vielä vanhoilla päivillään muuttaa uuteen laumaan, hakea paikkansa siellä, totuttautua uusiin ihmisiin, lampolaan, tapoihin...
Äh.
Katsotaan nyt tämä talvi vielä näin, ja mietitän keväällä asiaa uudelleen.

Pirhana kun on laitettu lyhyt hihna koiranpoikaselle... Laavulla makkaranpaistossa piti laittaa koirat hetkeksi vähän kauemmas.

Tähän loppuun haluan laittaa meidän 4-vuotiaan valokuvataiteilijan valikoituja otoksia meidän kodista. Taiteilija itse on ollut 3 v näitä kuvatessaan...

Syystouhut

Onpa aikaa vierähtänyt sitten viime kirjoituksen.
Kauhea syyskiire taas. On se jännä, miten se syksykin tulee joka vuosi ja aina yhtä yllättäen. Viimeiset karsinat sain tyhjennettyä talven pehkuista vasta syyskuun alussa. Sitten kiireellä siivoamaan ja tekemään karsinamuutoksia. Pienennettiin vähän pässien karsinaa, sinne tulee nyt kutut. Yhdistettiin pukki- ja kuttukarsinat, ja sinne tulee aluksi teuraspässit. Kun pässit on lähteneet viimeiselle matkalleen, laitetaan karsinaan joulukuun tienoilla joutilaat uuhet. Tällä järjestelyllä saan odottavat ja joutilaat uuhet omiin porukoihin, ruokinta on tsiljoona kertaa helpompaa näin. EIkä paikat mene kauhean ahtaiksi karitsointikarsinoiden myötä.
Tokihan homma on vielä vähän kesken, kuttujen seiniin täytyy vähän lisätä eristettä ja kattoa tiivistää, ettei rouville tule vilu talvella. Tai ainakin saadaan tukittua vetopaikat.

Ja pässeille ollaan tehty ihan uus pihatto takapihan metsään. Pässeille ja Mute-pukille. Saivat samalla ison metsätarhan. Pihatto on vielä sekin vähän kesken, odotellaan että saadaan ens viikolla levyä, pääsee levyttämään seinät.
Runne-poika yllätti vaistoillaan, kun tuotiin pässit laitumilta metsään. Tuossa pihassa on tiukka mutka oikealle metsään, normaalisti siitä mennään suoraan lampolaan. Runne kiersi ihan itsekseen vasemmalle pitäen näin lauman koossa ja saaden sen kääntymään oikealle. Ihana pieni, niin ne vain ikiaikaiset vaistot puskee pinnalle.

Eilen otettiin uuhet sisälle. Tai sisälle ja sisälle, mutta tuotiin pois laitumilta. Niillä on lampolan ovi auki nyt yötä päivää, saavat mennä ja tulla, mutta heinät tulee lampolaan. 

Pikkupuput vieroitettiin omaan porukkaan. Seurana niillä on aivan ihana luonnonruskea keväällinen poikapupu. Tuo poikapupu odottelee teurastuspäivää. Kuten myös se ihana vaaleanharmaa poika. Kauan noitakin vatkasin ja vatvoin, mutta tein sitten päätöksen. Casper-pupu lähtee myös. Tilalle tulee ruotsintuonti luonnonruskea uros. Jätän valkovillaisen pojan itselle villan vuoksi. Pojat saavat asua kanalassa omissa karsinoissaan. Tyttöpupuista jätän itselle luonnonruskean ja luonnonharmaan.
Nuo pikkupuput ovat ihania, tulevat reippaasti katsomaan kun karsinaan menen, ja kiipeävät jalkojen päälle ja haistelevat vaatteita. Antavat ottaa syliin ja kynnetkin on jo kertaalleen leikattu.

Kukkopojatkin ovat kohdanneet loppunsa. Serkkupoika tuli taas ottamaan hengen pois, me hoidimme loput. Vähän oli väärä ajankohta, koska kärpäsiä on vielä. Äkkiä ne meidät löysivät. Oli tarkoitus perata kukot huolella, ottaa sisäelimetkin talteen, vaan toisin kävi. Riivittiin vain rinnat ja koivet niin nopeasti kuin pystyttiin, loput meni haaskuuseen. Niitä kärpäsiä kun riitti. Kalkkunat teurastetaan suosiolla sitten, kun on pikkupakkaset.

Kuvia ei ole tullut otettua viimeaikoina, mutta lupaan kunnostautua. Lisäilen heti, kun on lisättävää.

Laitumella

Lammaskuulumiset on lammasblogissa olleet vähän hiljaisia. Siellä ne laiduntavat luonnonlaitumilla, muutaman sadan metrin päässä pihasta.  Lampailla on kolme lohkoa, joita vaihdellaan sitä mukaa, kun köytössä oleva alkaa loppumaan. Nyt on porukkaa ollut laitumilla enemmän kuin normaalisti, näyttää että laitumet alkaa kärsimään. Niinpä otin ja aitasin lampaille ison metsäalueen. Oli nopea aidata, aidan toinen reuna on tyttöjen laidunaitaa ja toinen pässien (pässit pääsi meidän takapihan metsää harventamaan, joten eivät ole nyt siinä aidan takana). Molempiin päihin raivasin linjat ja laitoin kolme sähköpiuhaa. Kiva, kun on monipuolista sapuskaa tarjolla, ruohoa ja lehdeksiä ym.

Suomenlampaat Miia ja Mesi on olleet pojan kavereita pikku karitsoista lähtien. Ystävyys säilyy, tytöt tulevat aina pojan rapsutettaviksi laitumella. Ja poikahan rapsuttaa...

Myös paimenpojista pienempikin pääsee usein laitumelle. Joiku tulee mukana aina. Se on ihana, kun voi vapaana pitää. Se juosta rallattaa mönkkärin perässä tai edessä, saalistelee pellolta myyriä ja haistelee jänisten jälkiä. Pikku-Runne kulkee mönkkärin kyydissä. Hienosti poika istuu ja katselee maisemia. Laitumella pääsee sitten vapaaksi Joikun perässä juoksemaan ja lampaita ihmettelemään.

Alla Kumma-äiti ja Miia lapsensa kanssa. Taas olisi eläinten harventaminen edessä, ja en kyllä kauheampaa hommaa keksi. Muutama pitäisi pois laittaa, yhtäkään en haluaisi. Tämmösessä pikkukatraassa sitä tuntee lampaansa niin hyvin, ettei raskisi luopua yhdestäkään.

Laitumella voi myös kiipeillä puihin tai painia niin kovaa, että kellahtaa kumoon...

Tyhjä lampola

Nyt on lampola tyhjä, ja kaikki märehtijät laitumilla. Ajateltiin jättää emot karitsoineen tähän lähilaitumelle, niin että saisivat mennä aina yöksi lampolaan. Olis helpompi vierotus, jos olisivat lampolan lähellä. Vaan eihän se mennytkään niin. Lampaat ahmaisivat laitumensa tyhjäksi hetkessä...
Niinpä sitten eilen kiikutettiin emot ja karitsat muiden luo isolle laitumelle.

Vasemmalla kotiin jäävä ihana Nelli.

Ensin kuitenkin punnittiin ja merkittiin loput merkittömät karitsat. Poika istuskeli vielä viimeisen kerran karitsarykelmän kera lampolassa.

Nestori, Nellin veli.

Koska emoja ei ole kuin neljä, otettiin varman päälle ja vietiin jengi kahdessa erässä. Karitsoista kun ei koskaan tiedä, jos joku rukka kokee eksyvänsä porukasta, lähtee se sinkoilemaan vähän sinne ja tänne. Kyllähän ne aina kiinni on saatu, mutta jos vain mahollista selvitä ilman ylimääräistä draamaa ja säätämistä, niin mieluummin niin.
Hienosti meni eka erä, Tyyne ja Justiina. Nämä ovat tottuneet hihnassa kulkemiseen, ja karitsat seuras tiiviinä ryhmänä emojen vieressä. Jos joku uhkasi jäädä porukasta jälkeen, ohjas hiljaa takana tuleva Joiku-poika eksyneen takasin porukkaan. Ohjasko omasta halustaan, vai pelkällä olemisellaan...

Toinen erä sitten olikin vähän haasteellisempi. Tässä oli vuorossa Irja, vanha konkari, sekä Kumma, ekaa kertaa pidemmällä reissulla hihnassa. Vähän meinas vikuroida, ja ottaa niitä ärsyttäviä spurtteja, jotka saa melkein käden lähtemään irti. Irjan pieni vaalea uuhikaritsa (alakuvassa) oli koko ajan jäädä jälkeen, pysähteli ja katsoi taakseen. Ihmetteli, että mihinkäs tässä nyt, kun kotilampolakin jää selän taakse. Tällä kertaa mulla oli apuna kaksi paimenta... Joiku ja poika. Poika tuli tosi hienosti kädet levällään ja rauhassa, painosti pientä karitsaa eteenpäin.

Jengi saatiin viimein laitumelle, mutta tämä pieni vaalea uuhikaritsa ei ollut uuteen paikkaansa tyytyväinen. Se meni nojailemaan sähköpiuhaan kaula pitkällä, sai sätkyn ja lampaalle ominaiseen tyyliin puski heti eteenpäin. Jos mitä tahansa sattuu, on se aina eteenpäin, täysiä ja voimalla. Ei ikinä pakitusta. Saaliseläin.
Sieltä se sitten hujahti piuhoista ulos. Huuteli eksyneenä emoa, ei antanut kiinni. Irja-emo oli niin haltioissaan tuosta ihanasta laitumesta, ettei se korvaansa lotkauttanut lapsensa huudoille.
Ja mihinpä suuntasi lapsi? No kotiin tietysti.
Määrätietoisesti se lähti kipittämään samaa reittiä takaisin, mistä oli juuri tullut. Ei sitä hetkauttanut naapurin vastantulevat lapsetkaan. Kotiin oli päästävä.

Kävelin kaikessa rauhassa sen perässä. En alkanut jahtaamaan, siitähän se vasta olis riemastunut ja juossut paniikissa ties mihin. Kieltämättä jo ihan liikutti se pieni otus siinä minun edellä kipittämässä. Se ei hämmentynyt edes matkan varrella huutelevista vuohista, korvat pystyssä vain katteli ja jatkoi matkaansa.
Ja ihan oikein se kulki, suoraan lampolan ovelle. Siitä se oli sitten helppo kopata kainaloon, ja viedä takaisin laitumelle. Nyt oli jo Irjallakin eri ääni kellossa, kun kuuli karitsansa huudon.

Yläkuvassa on Marjatta. Minun ihana Marjatta. Lampolassa tulee aina ihan hiljaa viereen kiinni. Odottaa rapsutuksia ja niiaa nätisti niitä saatuaan. Mutta laitumella...
Meillä on yks arka uuhi, Iina. Tai ei arka, vaan se ei kertakaikkiaan luota. Hirveän fiksu ja ajattelevainen, mutta ei luota. Iina kerää aina laitumella parin uuhen porukan, jotka se "villiinnyttää". Jo toista kesää peräkkäin tässä porukassa on näköjään myös minun Marjatta.

Ärsyttää, kun Iina vie porukkansa heti kauemmas, kun minä menen laitumelle. Siinä kun muut tulevat syliin kuulumisia vaihtamaan, tämä Iinan jengi katselee epäluuloisena kauempana.
Paitsi eilen. Istuin illalla kauan aikaa laitumella kivellä, rapsuttelin lampaita ja kattelin karitsoita. Huomasin, että Marjatta katteli siinä jonkun matkan päässä. Juttelin sille rauhallisesti. Pyysin tulemaan luo, mutta ei se tullut. Ei suoraan. Yhtäkkiä tunsin selän takana jonkun hönkimässä korvaan olan yli. Marjattahan se siellä. Olipa kiva hetki. Rapsuttelin Marjattaa niin kauan, että takamus puutui ja oli lähdettävä kotiin.
Jännä nähdä, miten se reagoi tänään, kun menen laitumelle. Onko se taas Iinan vietävissä, vai jokohan älyäis, että sama ihan ihminen minä olen kuin lampolassakin...