5 viikkoa leikkauksesta

Kylläpä aika vierii! Leikkauksen jälkeen tuntui, että kesä on pilalla ja kaikki on pilalla ja voi kauhea... Nyt on enää muutama viikko, ja saadaan alkaa varovaisesti irrottamaan hihnasta.

Jalka on parantunut hyvin. Kävellessä Joiku käyttää sitä jo hyvin (toki keventäen), mutta paikallaan seistessä ei varaa jalalle juri yhtään. Selkeästi nojaa vasemmalle puolen. Nyt jumpataan, jotta saadaan painoa pikkuhiljaa taakse ja oikeallekin.

Ollaan alettu käymään myös metsässä! Voi että oli koirapoika onnellinen, kun pääsi omaan lempimetsään. Vielä illallakin metsän vaikutus näkyi niin, että Joiku tuli koko ajan uusi lelu suussaan minun eteen, häntä heilui vimmatusti ja silmät loisti iloa. Siinä se tarjosi mulle lelua leikittäväksi. Aika ihana.

Kesän alku on ollut tosi kylmä, kuten kuvasta näkyy. Nahkahanska kädessä lenkillä. Onneksi nyt tällä viikolla lämpeni, poikakin heitti toissapäivänä talviturkkinsa lampeen... Itse en todellakaan uskaltanut.

Lampaat on laitumilla, tosin laitumet kasvaa todella hitaasti kylmien kelien ja sateettomuuden takia. Lampaita on tällä hetkellä kuusi aikuista uuhta ja kaksi kotiin jäävää karitsaa. Pässejä on kolme (päivittämättä on se, kun meidän ensimmäiset pässit Ville ja Veeti lähtivät teurastamolle!!) sekä yksi keväällinen karitsa, jonka joko myyn tai kasvattelen lihoiksi. Vuonia on neljä kuttua, yksikään ei poikinut eikä ole lypsyssä. Kaneja viisi aikuista naarasta, Wilburi-uros sekä 6 lihaksi menevää urospoikasta sekä kaksi juuri syntynyttä poikuetta. Kanoja vaihteleva määrä, reilu 10 kpl poikasia kasvamassa ensi talven lihaksi. Muita ei ollakaan tiluksille tänä kesänä otettu. Selkeästi joku tarve pitää ns. välivuosi, ei mitään ylimääräistä. Näillä mennään, hyvä mieli.

Pääsiäistouhuja

Ei saatu pääsiäiskaritsaa, mutta pääsiäistiput ne vaan kasvaa. Ihania pikkualhoja ja upeita sulkajalkajättejä. On ne vaan aika mörssäreitä nuo jätit, kun alhotipuihin vertaa. Nyt ei ollut tarkoitus kasvattaa näitä myyntiin, vaan ihan itselle lihoiksi. Meillähän oli viime vuonna se karsea flunssaepisodi kanoilla, ja varsinkin 9-10 viikkoa vanhoilla tipuilla. Aion odotella, että tiput ylittävät tuon iän. Jos mitään kummempaa ei tule/ole, sitten uskallan jokusen tipun halukkaille myydäkin, mutta en ennen sitä.

Tallipihallakin oltiin Muten kanssa. Ja pojan. Isäntä oli reissussa pääsiäisen, ja me pojan kanssa kaksin kotona. Oli tarkoitus laittaa poika hoitoon Tallipiha-vierailun ajaksi, mutta hoitopaikassa oltiinkin kipeinä. Eli ei muuta kuin vuohi ja poika autoon, ja menoksi.
Onneksi otettiin pojalle traktori mukaan, ja vuohelle kuivattua ruisleipää... Poika jaksoi olla tosi hyvin, olin todellakin positiivisesti yllättynyt. Kolme tuntia, eikä mitään ongelmaa. Isoveljensä kävi paikalla niin, että kävivät pojan kanssa syömässä vohveleita. Ihana isoveli, kun ehti kiireiltään tulla.

Mute sen sijaan ei ollut yhtä ongelmitta. Sitä kovasti ujostutti ja pelotti ihmiset ja kaupungin hälinä. Ei puhettakaan, että olisi antanut ihmisten suosiolla rapsuttaa. Se säikkyi yhtäkkisiä ääniä ja nopeita liikkeitä. Se piileskeli minun selän takana, jos joku halusi tulla lähelle.
Eli se oli sitten Muten ensimmäinen ja viimeinen kerta ihmisten ilmoilla. Turha sitä on stressata, jos ei tilanteesta tykkää. Tästä lähtien hommaa saa hoidella Martta (tai Nasta...). Martta tykkäsi olla huomion keskipisteenä, oli kuin kotonaan kun kerran kävi Tallipihalla.

Aamulehden kuva, tekivät nettilehteen pikku jutun. Minulla kahvimuki kädessä, nauratti...

Sain myös aivan ihastuttavan pääsiäispäivällisen. Oikein oli pöytään katettu sillä aikaa, kun ruokin lampolassa eläimiä. Kertakaikkinen herrasmies, tuo pieni 3v.

Pieni herrasmies oli myös mukana, kun laittelin lampolaan karitsointikarsinoita. Touhusi välillä ulkona juttujaan, mutta tuli sitten yhtäkkiä kysymään, että "äiti, tarvitko apua?". Aika ihana.

Lampaista Tyyne ja Justiina ovat nyt sitten omissa karsinoissaan. Tyyneä kävin jo aamuyöstä katsomassa, kun näytti iltatarkistuksella, että synnytys olisi pikkuhiljaa käynnistymässä. Tyynellähän oli se karitointihalvaus. Ei ole uusinut sen kerran jälkeen, olen lisännyt ruokaan vähän melassia energiaa antamaan, ja vähän kalkkia joka ruuan yhteyteen. Huolimatta siitä, että niillä on nyt lampolassa oma kalkkiastia.
Justiinan eka (ja viimeisin) synnytys oli vaikea, karitsa oli virheasennossa. Sain auttaa sitä, ja Justiina oli aivan poikki. Se oli aika kipeä jo ennen synnytystä, kuopi paljon ja oli levoton.
Huomaan, että se on kipeä taaskin. Se vähän kuopi jo vajaa viikko sitten, seisoskelee kipeän näköisenä jalkaa välillä vaihtaen. Ei se koko aikaa kipeän näköinen ole, syö ja juo ihan normaalisti ja on aktiivinen, mutta välillä selvästi näkee, että nyt sattuu.

Pissavaivoja ja ummetusta

Onpa aikaa vierähtänyt sitten viimekirjoituksen.
Kanalassa on tällä hetkellä kaikki hyvin. Tiput kasvavat hurjaa kyytiä. Kalkkunat alkavat pikku hiljaa olla teuraskunnossa. Ne ovat tosi kovia syömään ja - paskomaan. Ruokaa kuluu isot määrät, mutta myös tulee ulos. Ei tulis mieleenkään päästää niitä vapaaksi pihaan, sen verran isoja läjiä tipauttelevat joka paikkaan.
Kauhean seurallisia ja tuttavallisiahan ne ovat, mutta hiukan yksinkertaisia. Ne vaan rynnii. Jos sattuu vesiastia tielle, ei haittaa. Aina voi kävellä joko sen päältä (jalka astiaan ja vesi paskassa) tai sitten yksinkertaisesti sen yli (läpi?) niin että vedet on maassa. Olen yrittänyt sijoittaa vesiastiaa eri kohtiin tarhassa, mutta ei auta. Aina ne sen löytää ja joko paskottaa tai kaataa.

Kuva on jo kuukauden vanha, kovasti on pitkäkaulat tuosta kasvaneet.

Tuon sonnan kans oli haastavaa löytää kuiviketta. Sitten muistin, että meillä on sahanpurua, semmosta ihan jauhomaista ja pölyävää. Sitä kun heittelee sateenjälkeen tarhan valkoiseksi, niin johan kuivaa. Kalkkunoitten tarha ei haise oikeastaan laisinkaan, ja elukat on puhtaita. Puhtaus kyllä varmaan johtuu siitä, että nämä sankarit nukkuu yhä mökkinsä katolla. Satoi tai paistoi. Kyllä vähän hirvittää tulevat pakkaset. Tosin toiveissa olisi päästä näistä eroon jo heti syyskuulla. Viimeistään syys-lokakuun vaihteessa.

Yllättävän ketteriä - ja itsepäisiä- nämä kalkkunat. Sitkeästi niistä yksi vaan tuli tuohon oven päälle nukkumaan, vaikka laitoin esteeksi vanerinpalasenkin. Tuossa ei voi olla hyvä nukkua... En halunnut niitä tuohon nukkumaan, koska aamulla ne pongahti pihan puolelle, ja en kestä sitä kakan määrää pihassa... Saatikka 5.30 alkavaa kurnutusta avoimen makuuhuoneen ikkunan alta... Lisää barrikadeja siis....

Pässipoikien kanssa oli ongelmia muuan viikko sitten. Pässien kesätyöpaikasta soitettiin, että nyt ei kyllä ole kaikki kunnossa. Pässi oli vaisu, makoili paljon, ei syönyt. Pötsihäiriö? Auringonpistos? Miten kakka/pissa? Eivät ole vielä nähneet, mutta" pässi näyttäis venyttelevän enemmän kuin muut".  Voi ei. Apua. Virtsakivet.
Sovittiin, että pässinvuokraajat aloittavat itse hoidon minun ohjeitten pohjalta. Hienosti he hoitivat, antoivat kipulääkettä ja tuhtia annosta c-vitamiiniä, juottivat paljon nestettä. Kipulääkkeitten jälkeen pässi piristyi sen verran, että laidunsi vähän muiden mukana. Mutta silti pässillä ei kaikki tuntunut olevan ok.
Pissa tuli aluksi ihan tipottain, mutta sitten olikin kuulemma pissannut ihan kunnolla. Innostuin, että kyllä se siitä sitten.

Parempiakin kuvia olisin voinut ottaa, mutta... Potilas on tuo vaaleampi.

Vaan ei. Ei syö, nuupottaa yksinään, makoilee paljon.
Ajattelin, että pötsi ei ole tykännyt syömättömyydestä. Neuvoin antamaan soodaa ja hiivaa. Ei auta.
Sovittiin, että tulen hakemaan pässin kotiin, otan veljensäkin mukaan, ettei tarvi ihan yksin olla.
Tarkkailin pässiä koko sen illan. Se ei pissannut juuri laisinkaan, pikku tippoina vähän kerrallaan. Korvat lurpallaan seisoskeli tai makoili. Siinä kun velipoika laidunsi reippaana, nuljotti tämä makoillen.
Näytti aika huonolta. Ajattelin, että jos se ei ole aamulla yhtään parempi, täytyy se lopettaa. Niinpä annoin sille tuhdin annoksen kipulääkettä sekä vielä tuhdimman annoksen c-vitamiiniä. Siis todellakin tuhdin, jotain 8 kpl vahvoja poretabletteja. Annoin myös pötsiläälettä sekä juotin sille vettä paljon. Valelin pippeliä lämpimällä vedellä, ja hieroin aika kovakouraisesti että kivet lähtisivät liikkeelle. Sitten vain istuin ja tarkkailin. Syömään lähtiessä laitoin pässille vaipan, että näen tuleeko sieltä yhtään mitään.

Aamulla pässi oli kuin olikin parempi.Söi, kulki veljensä mukana, mutta ei siltikään vielä normaali. Korvat pysyivät alhaalla, ja vieläkin se venytteli paljon, oli hiljainen. Uus kipulääke ja reilu c-vitamiiniannos. Juottoa. Pötsilääkettä, energiaa. Ja yhtäkkiä pässi pissas! Oikein kunnon lorottelun! Mutta mikä sitten vielä mättää, miksei korvat nouse ja venyttely lopu?
Yhtäkkiä tajusin, etten ole nähnyt sen kakkaavan. Jos se on kuivunut, on sille voinut tulla ummetus. Onni onnettomuudessa, Pontus-bokserilta jäi melkein pullollinen ummetuslääkettä. Sitä ruiskuun, ja pässin kitusiin. Toisella ruiskulla ruuttasin peräreiästä rypsiöljyä. Jätin aineet vaikuttamaan, ja lähdin porokoiran kans lenkille.
Siitä kun muutaman tunnin kuluttua menin katsomaan pässejä, oli yllätys melkoinen. Pässi oli reipas kuin mikä, määki minut nähdessään (se ei ollut päästänyt ääntäkään koko aikana), korvat oli pystyt ja ilme ihan eri. Ja isoja kuralammikoita (kakkaa) useita pitkin laidunta.
Tarkkailin pässiä päivän, ja koska se oli aivan normaali pikkupässi, laitoin veljekset isojen pässien kans samalle laitumelle.
Kyllä tuli hyvä mieli, kun sain jäpikän pelastettua huonosta tilasta. Ja tuli tosi hyvä mieli, että pässin vuokranneet ihmiset oli heti tilanteen tasalla, osasivat lukea eläintä ja havaitsivat ajoissa, että jokin on vinossa.
Siinä oli ne kuumat jaksot, kun mittari sitkeästi pysyi lähempänä kolmeakymmentä kuin kahta. Tärkeää silloin on juoda, niin ihmisten kuin eläintenkin, ja juoda paljon. Lampailla on laitumella kivennäiskiven lisäksi ihan tavallinen suolakivi. Mutta aina tämä ei riitä. Laitumella saisi mielellään olla erillisessä kipossa myös karkeaa merisuolaa. Mulla on talvellakin pässeillä ja pukeilla merisuolaakin karsinassa. Joskus olen heitellyt heiniinkin lisäsuolaa, jos näyttää että vedenpinta ei ole laskenut tarpeeksi. Harmittaa, etten tajunnut ajoissa sanoa maisemanhoidossa olevien pässien ihmisille, että laittaa merisuolaakin tarjolle.
Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kiitos Hjalmar ja Jukka-kana

Meidän alhopääkukkomme Hjalmar vaihtoi hiippakuntaa vuoden lopulla. Kanalassa mellasti ärhäkkä flunssa, jota Hjalmar ei syystä tai toisesta kestänyt. Tosi harmi juttu. Hjalmar oli meidän ihka ensimmäinen alhokukko, eikä ollut tarkoitus siitä ikinä luopua. Se oli komea, ylväs, hyvä johtaja kanoilleen eikä yhtään vihamielinen ihmisille. Aikuistuttuaan se ei juurikaan alentunut tappelemaan. Jos jossain nahisteltiin, tepasteli Hjalmar rinta kaarella paikalle, ja sai pelkällä olemuksellaan tilanteen rauhoittumaan. Pikkujätkät jos kisus turhaan, ärähti Hjalmar kerran, ja jo oli jätkät nöyrinä siipi lipassa...
Mutta jostain syystä näin sitten kävi, eikä kukkoa saa takaisin vaikka kuinka harmittaisi.

Hjalmarin lähdön jälkeen kanalassa vallitsi kauhea sekasorto. Alhopuolella oli kolme kukkoa, Hjalmar pääjehuna, Oula seuraavana ja alimmaisena nuori Piiparinen. Oula-rukka nousi yhtäkkiä johtajaksi, ja sehän meni siitä ihan hämilleen. Ei päästänyt Piiparista lattialle laisinkaan, vaan ajatti sen aina orsille tai tason päälle. Kanojaan se vartioi hysteerisenä, sinkoili vartijantehtävissään vähän sinne ja tänne.
Touhusta ei meinannut tulla loppua laisinkaan. Kanojenkin keskuudessa oli levottomuutta, ei puhettakaan siitä ihanasta rauhasta ja harmoniasta joka oli Hjalmarin aikana, kun kaikki tiesivät paikkansa ja roolinsa.

Oula

Niinpä sitten tein päätöksen, että Oula saa lähteä, kun aletaan teurastamaan pikkukukkoja. Ja näin tapahtui, Piiparisen hurja kosto... Harmittihan se vähän, Oula oli matkannut pohjoisesta asti tuomaan uutta verta kanalaan. Sanoinkin sille, että olisi nyt vaan antanut sen Piiparisen olla rauhassa.
Oulan mukana meni 9 kpl pikkukukkoja pakkaseen. Metsästävä serkkupoika hoiti teurastuksen, me sitten miehen kanssa oltiin muussa touhussa apuna. Jotenkaan en kestä, kun elukasta lähtee henki. En, vaikka kuinka "pitäisi" kestää. Olen päästänyt itseni pahasta, ja olen armollinen itelleni. Jos minä annan näille elukoille hyvän ja lajinmukaisen elämän, ei liene kovin paha "synti", jos joku asian paremmin hoitava hoitaa hengenoton.

Nuori Piiparinen oikealla, Herra Paisti vasemmalla...

Kanalasta on lähtenyt paremmille maille myös meidän ensimmäisten kanojen joukossa tullut Jukka-kana. Tämäkin koskettaa erityisesti. Jukka-kana tuli meille 2008 kesällä. Oli jo silloin kutakuinkin 6-vuotias.  Jukka-kana oli ihana äidillinen kana, vähän pyylevä persjalkanen emo. Ja hyvä emo olikin, kärsivällinen hautoja, huolellinen äiti. Hyvä munimaan, jopa vielä vanhuuden päivillään. Ei ollut koskaan ihmiselle ärhäkkä, ei edes silloin kun oli pienet tiput alla, ja menin tipuja ruokkimaan. Antoi ihmisen tehdä rauhassa hommansa (toisin kuin "siskonsa" Tiri, joka tulee päälle tosissaan kuin yleinen syyttäjä, jos sillä on poikaset huollettavanaan).

Jukka-kana piti poikasia hoteissaan huomattavan kauan. Siinä kun muut kanat potkivat pikkuhiljaa jälkeläisiään kohti itsenäistä elämää, levitti Jukka-kana siipensä leveämmälle että isot aikamiespojat mahtuvat paremmin alle nukkumaan...

Ihana persoona.

Jukka-kana etummaisena, tuo vaalea.

Kanat aloittivat munintataukonsa rytinällä vuoden vaihteessa. Munia tuli 12-16 päivässä. Kunnes. Niin, kunnes emo toisensa perään on läsähtänyt pesiin hautomaan... Voi elämä, en kestä! Munien tulo tyssäs taas, nyt tulee hyvä jos 7 kpl/päivä. Kyllähän tuolla määrällä itse munissa pysyy, mutta kun halukkaita olis ihan jonoksi asti. Olis kiva, jos kanaset pystyis ansaitsemaan edes osan kauroistaan, ja ennen kaikkea olis kiva, jos pystyis antamaan ihmisille kunnon kananmunia.
Olen luvannut rouville, että maaliskuussa saa alkaa hautomaan sitten oikein urakalla. Ajatuksena olis kasvattaa kesän aikana talveksi kukkopoikaa. Rakennan niille oman tarhan, jossa saavat kuopsutella kesän. Syksyn viileiden myötä otetaan kukot sitten hengiltä. Näin ei tarvitse kasvatella niitä sisällä, tilat on kumminkin rajalliset.

Kanakuulumisia

Kanalassa on hieman uudistuksia. Tai tarkemmin kanojen rehustuksessa. Meillähän on kanat syöneet lähi-kauraa ja lähi-ohraa, mutta siihen se lähi onkin sitten loppunut. Munitusrehu on tullut kaupan pussista. Tämä geenimanipulaation aika laittoi miettimään asioita uusiksi (kyllä kirpaisi käydä maatalouskaupasta 40 kg:n rehupussi, jonka tuoteselostuksessa vasta kotona huomasin lukevan "geenimuunneltu soija").  

Nyt on kokeilussa kotoperäinen ruokinta. Ohran ja kauran lisäksi kanat tarvitsee eläin- ja kasvivalkuaista sekä viherrehua. Eläinvalkuainen on helposti hoidettu kun arkkupakastin on täynnä erilaisia lihoja koirille ja vuohesta saadaan kanoillekin piimää, mutta tuo kasvivalkuainen on ollut muka jotenkin ongelma. En tunne lähistöltä herneen tmv. tuottajia, eikä tee kyllä mieli kauheasti ajella pitkin maakuntaa milloin minkäkin ainesosan perässä.
Kunnes hermostuin pähkäilyyn, ja ostin ihan tavan kaupasta muutaman pussillisen hernettä, auringonkukan siemeniä sekä pellavansiementä. Nämä tehosekottimeen ja avot, kanasilla on kasvivalkuaissotku valmis! Tätä kauran ja ohran sekaan ja kaikki sekaisin ruokinta-automaatteihin. Ja menee kuin kuumille kiville.

Hjalmar-kukon tiukka katse.

Liha-/piimä-/ruuantähdepuurosta tulee siis eläinvalkuainen. Tähän on helppo lisätä kivennäisiä ja vitamiiniä tai vaikka valkosipulia tarpeen mukaan. Pakkasilla kannetaan lämpimät puurot joka päivä nokkien alle, mutta normaalisti mössö jaetaan muutaman kerran viikossa.
Viherrehua nyhdetään pihasta ämpärikaupalla niin kauan kuin sitä riittää. Sitten tyydytään kokonaisiin kaalinpäihin (mukavaa tekemistä kanasille, kun saa niitä nokkia), salaatteihin, kurkkuihin ja kuivaheinään. Saapa nähdä miten tulee sujumaan. Helpompaahan se toki on nakata pussista sapuskat kuppeihin, mutta ei tämä järjestely ainakaan toistaiseksi liikoja pääse rasittamaan.

"Joko sitä herkkupuuroa saa?"

Ettei tule harhaluuloja, niin mainitaan nyt vielä että edellämainittujen lisäksi kanat tarvitsevat kalkkia munien tuottamiseen, sekä soraa/karkeaa hiekkaa. Sora/hiekka toimii kivipiirassa hampaiden tavalla, jauhaen ruokaa pienemmäksi. Kesällä meillä ei ole soraa laisinkaan tarjolla, kanaset löytävät kyllä ulkoa tarvitsemansa, mutta talveksi sitä laitellaan pikku kuppeihin kanalaan. Soraa kuluu tosi vähän. Välillä tuntuukin, että rakeinen kanakalkki toimittaa myös soran virkaa.

Nuori kukkopoika, jonka piti päätyä pölkyn kautta ruokapöytään. Vaan oli niin komea ja hyvätapainen, että sai meiltä kodin ja nimekseen Piiparinen...

Syksyn ekat kukkopojatkin on nyt sitten päätyneet pakkaseen. Onneksi serkkupoika metsästää, joten hän on lupautunut hengenotto-puuhiin. Kerran olemme sen itse tehneet, ja tais mennä vähän ("vähän"...) vetistelyn puolelle koko homma. Kukot kyllä pääsivät kunniallisesti hengestään, mutta emäntä sai jonkinasteisia hengenahdistuksia... Olen kiitollinen, että voin tarjota hyvän ja lajityypillisen elämän kukkopojille, ja olen erittäin kiitollinen että joku muu ottaa ne pois päiviltä. Suutarit pysykööt lestissään.

Vielä riittää kukkopoikia teurastettavaksi, joten kaupan rääkättyyn höttöbroileriin ei tarvi hetkeen koskea. (Docventuresin erittämän Food,inc:in jälkeen nakkasin vielä yhdelle sinnikkäälle hautojalle 8 munaa alle, hautokoot sitten ja tehkööt meille lisää kukkopaisteja...)

Emokana ylpeänä päiväkävelyllä jälkeläistensä kanssa.

Kanasilla on alkanut sulkasato päivien pidentymisen myötä. Osa on jo ihan resupellen näköisiä, ja pyrstösulkien puuttuminen tekee niisstä hassun tynkiä. Valon vähentyminen aiheuttaa myös muninnan laskua. Kanat saavat pitää ansaittua taukoa, kunnes kaikilla on sulkapeite uusiutunut. Sitten aletaan pikkuhiljaa lisäilemään valoja kanalaan, ja muninta käynnistyilee.

Talvellahan nämä eivät ulkoile. Eivät, vaikka mahdollisuus siihen annettaisiinkin. Lumen tuloon tyssää ulkoilu, sitten tyydytään vain katselemaan ikkunasta tai avoimesta luukusta talvista maisemaa.

Syys

Syksy on tullut. Laidunkausi on päättynyt, ja lampaat ovat sisätiloissa. Toki vain yöt, päivisin ne pääsevät omaehtoisesti ulkoilemaan pienempiin talvitarhoihin. Vuohet viedään aamuisin laitumilleen ja haetaan yöksi lampolaan. Ovat tyytyväisempiä isossa laitumessa, kun on tilaa kuljeskella. Myöskin pässit pääsevät päiviksi metsälaitumelleen. Voishan sitä tietysti aidata uuhillekin jonkinlaisen metsäalueen. Mielenkiintoisempaahan se on metsässä kuljeksia, kuin pienessä talviaitauksessa pönöttää.

Vuohemme Valpuri ja Irmeli. Kuva on kahden vuoden takainen.

Teuraspässit ovat vielä kokonaan ulkona. Niillä on hyvä mökki pikkulaitumella, kolme seinää ja katto, minne pääsee tuulta ja sadetta piiloon. Laidun niilläkin on jo loppunut, joten nekin ruokitaan kuivaheinällä ja kauralla laitumelle.
Pitäisi ottaa kuva meidän heinänsyöttötelineestä... Laitettiin pojan vanha pinnasänky uusiokäyttöön. Isäntä tekas siihen katon, kuljetettiin koko komeus laitumelle ja heinää täyteen... Pässit saavat turpansa pinnojen välistä sisään, ja saavat näin syötyä heinäänsä. Muussa tapauksessa ne vetäisivät heinää tolkuttomasti jalkoihinsa. Harmittaa semmonen heinäntuhlaaminen.

Kuva on vuoden takainen, mutta sama näkymä on lampolassa tälläkin hetkellä...

 Kanoille on laitettu kestopehkut, joiden tarkoitus on tuottaa lämpöä. Kestopehku on meillä pienellä alueella orsien alla. Rakensin sinne rimoista kutakuinkin metrin korkean ja 1,5m x 0,5m alueen. Näin sinne luonnollisesti tippuu suurin osa jätöksistä, kanat kun kakkaavat eniten orsilla ollessaan. Lisäpotkua palamiseen haetaan märehtijöiltä ja kaneilta, joiden papanoita kipataan kestopehkuun myös. Kestopehkuun kasataan myös kaikenlaista palavaa ainetta kuten heinää ja olkea. Sinne kärrätään pihasta haravoidut lehdetkin.
Toivottavasti saadaan pehku palamaan ja palo kestämään, se on suuri helpotus sähkölaskussa...

Alhopääkukkomme Hjalmas, The Kukko

Seuraavaksi on vuorossa kanalan keittiön katon lisäeristäminen,  kaneille pesäkoppien rakentaminen ja lampaatkin täytyy piakkoin päästää villoistaan. Näin niille ehtii kasvaa lämmittävä ja ilmava talvivilla. Pikkulinnuillekin on aika laitella vähän ruokatäydennystä, alkaa olemaan porukkaa sen verran paljon ikkunoista kurkkimassa, ikään kuin sanoen "etkö tosiaankaan meinaa mitään antaa...?!".

Viime syksy oli pimeä ja sateinen. Toivottavasti nyt tulee paljon kauniin kuulaita syyspäiviä.

Lisää karitsoita

Siirin kaksoset, Lenita ja Lennartti nauttivat auringosta.

Nyt on karitsoinut kuusi uuhta. Hyvin on mennyt, kaikki ovat saaneet jälkikasvunsa maailmaan itse, terveitä ja terhakoita karitsoja lähes kaikki. Vielä on pari harmasta karitsoimatta, sekä Irmeli-kuttu.

Janis ja kaksospoikansa.

Janiksen läsipääpässi, "Läsi".

Janiksen kirjava pässi, "Laikku".

Marjatta teki kaksoset, uuhikaksoset! Kauan odotetut uuhet siis. Seurasin Marjattaa aamulla, kun se jätti ruokansa syömättä. Oli kipeän oloinen, tuijotteli ja vähän kuoputti. Sillä kesti iltapäivään asti, ennen kuin karitsat syntyivät. Synnytys oli onneksi nopea ja Marjatta hoiti itse kaiken.

Marjatan tytöt.

Marjatta ja tytöt.

Ruokatauko.

Justiina tervehtii karitsoimiskarsinassa olevaa Marjattaa.

Jonikin teki kaksoset, pässikaksoset, kuinkas muuten... Katselin sitä aamulla, että ei vielä ole vatsa kunnolla laskeutunut. En siis laittanut sitä omaan karitsoimiskarsinaan, ajattelin että laitan sitten yöksi jos tilanne ei muutu. Kävin tarkistuksella iltapäivästä, ja kas kas! Sinne oli Joni karitsoinut kaksi karitsaa!
Onneksi oli karitsoinut just siihen, mihin olisin karitsoimiskarsinankin laittanut. Nyt ei tarvinut kuin vetää karsinaseinä paikoilleen, ja uunituore perhe sai olla rauhassa.

Jonin toinen karitsa on aivan kauhean pieni, just ja just 2 kg. Sen takajalat oli aika heikon näköiset, meno kovin horjuvaista. Annoin sille varmuuden vuoksi emän ternimaitoa pariin otteeseen. Varauduin siihen, ettei se ehkä selviä aamuun.
Vaan vielä mitä. Siellähän se oli tissillä aamulla! Velipoikansa painaa nyt kahden päivän iässä 4 kg, tämä pieni painaa 2,2kg. Hitaasti mutta varmasti painoa tulee ja pieni vahvistuu.

Jonin uunituoreet pässikaksoset, pikkuinen Lumo ja Loimu.

Joni ja vastasyntynyt Lumo.

Nyt on valtava Sonja omassa karsinassaan. Se on taas kauhean vaivalloisen oloinen (kuten viimevuonnakin), katsoin parhaaksi laittaa sen omiin oloihinsa. Saa olla rauhassa, ei hypi kakarat päällä. Saapa nähdä, milloin Sonja synnyttää.

Ihana mustasilmä-Lemmy, suomenlammaspässi.

Lemmyllä korsi suussa.

Komea Lenni-pässi.

Pikkujätkät paistattelee päivää.

Ruskea mäyräpässi Lenni ja musta veljensä Lacu.

Lenni ja Lacu.

Irmeli-kuttu on paistattelee päivää.

Kukkopojat rouvineenkin uskaltautuivat nauttimaan kevätauringosta.

Ihania kelejä ollut viikko tolkulla. Eläimet nauttivat, kun saavat olla ulkona kevätauringon lämmössä. Saimme naapurista peräkärryllisen männynoksia, suurta herkkua märehtijöille. Ja saahan niistä tärkeitä luonnonmukaisia vitamiinejä ja kivennäisiä. Mikäs siinä on natustella havuja kun linnut laulaa, räystäistä tippuu vesi ja aurinko lämmittää.

Terhakkaat tiput

Vaikka lähtö haudonnoille ja tipuille olikin huono, on tämän hetkinen tilanne erittäin hyvä. Kanalassa vilistää kahdeksan terhakkaa ja reipasta kananpoikasta.
Ylläolevassa kuvassa on tipujen ruokailuhäkki. Sinne on pari kulkuaukkoa, ja tiput ovat oppineet käyttämään niitä hyvin. Häkin tarkoitus on pitää tipujen saatavilla koko ajan ruokaa. Kulkuaukot on just sen verran isoja, että tiput mahtuu mutta kanat ei. Kanan kaula venyy ja yltää yllättän pitkälle, joka täytyy ottaa kulkuaukkojen suunnittelussa huomioon... Ei ole tarkoitus, että kanat vetelevät tipujen ruuat parempiin nokkiin.

Näillä kahdeksalla tipulla on älytön määrä emoja. On oikeita emoja ja sitten wanna-be emoja. Nämä wanna-be emot ovat oikein hyviä emoja, jo vähän vanhempia konkareita. Niillä oli kova haudontavietti, mutta en antanut niille munia alle. Niinpä ne sitten sujahtivat huolehtijan rooleihinsa mutkattomasti, kun tipuja alkoi kuoriutumaan.
Toisinaan se aiheuttaa vähän nokkapokkaa, mutta ei mitään suurta draamaa kumminkaan.

Yläkuvassa on Saima ja tipunsa. Saima on ensikertalainen. Saima aloitti koko tämän haudontabuumin. Sille kuoriutui neljä tipua, joista on jäljellä enää yksi. Tämä yksi tipu saa erinomaista huolenpitoa, Saima on tosi hyvä emo. Ne menevät kylki kyljessä pitkin kanalaa, ja Saima opettaa tipulle millaista on olla kana. Melkein tulee jo toivo, että tipu olisi kana ja sen voisi jättää kotikanalaan...
Lupasin kyllä itselleni, että yhtään ei aleta tähän "onpa ihana, voinko pitää sen!" -juttuun tänä vuonna ollenkaan. Katsotaan nyt. Jos hyvin käy, Saiman tipu on kukko ja se saa hyvän kodin jonkun kanaparven vartijana.