Karitsoinnit ohitse

Oikku ja äitinsä Kumma

Karitsoinnit ovat ohitse. Huh. Kyllä täytyy sanoa, että meidän pikkutilalle 10 poikivaa emoa on ihan tarpeeksi. Se huolen määrä... Ja tilat on käyttäneet täydet kapasiteetit, yhtään enempää poikimakarsinaa ei olisi ollut varaa tehdä.
Mutta kaikki meni hienosti. Muutamaa jouduin avustamaan, yhtä enemmän kuin muita, siitä tarkemmin alempana. Nyt ihastelemme Oikku-pässiä. Muistatteko, tuo pikkuinen Oikku, joka hurmas jo silloin. Nyt siitä on tullut iso ja mukavan pyöreä pässimies. Tulee kyselemättä hakemaan rapsutuksia, hyppää ihmistä vasten kuin koira. Kertakaikkisen ihana pässimies!

Oikku-poika <3

Oikku (isompi) ja Oikun siskopuoli...

Kaksi Jumin kolmosista, uuhikaritsat.

Kaksi Jännän kolmosista, uuhikaritoita nämäkin.

Jännä ja Jännän uuhikaritsat, pässipoika huitelee jossain

Viimeisenä poikineen Jännän synnytys olikin sitten todella jännä. Katselin sitä perjantaina, että joku mättää. Se näytti aloittelevan synnytystä, mutta ei sitten kuitenkaan. Mitenkään kauhean kipeältä se ei näyttänyt (ei kuopinut raivokkaasti eikä tehnyt sitä makuulle-ylös-makuulle-jumppaa), mutta hyvin uupuneelta vaikutti.
Lauantaina kokeilin tilannetta, ja paljastui, että synnytys oli todellakin alkanut, mutta Jännän paikat ihan kiinni.  Kohdunsuun aukeamista täytyy siis auttaa mekaanisesti, eli "ruuvaamalla". Ensin yhdellä sormella suurentaa reikää, sitten pikkuhiljaa toista sormea mukaan ja kolmatta jne niin kauan, että saadaan koko käsi sisälle ja karitsat ulos.
Eli ei muuta kuin ruuvaamaan. Oli kertakaikkisen turhauttavaa, kun kohdunsuu oli avoinna vain yhdelle sormelle, mutta heti siinä suun takana tuntui karitsa. Ja se suu ei auennut, ei sitten millään.

Tunnin ruuvaamisen jälkeen ruokin eläimet. Jännä-rukka oli ihan poikki, se oli ponnistanut ja yrittänyt synnyttää koko sen ajan. Ajattelin, että josko se "luonto hoitais" sillä aikaa, kun hoidan muut eläimet. Ei hoitanut. Kohdunsuu oli yhtä tiukassa, kuin aloittaessakin. Ellei jopa tiukemmassa.
Minä siis ruuvasin ja ruuvasin ja ruuvasin. Urakka tuntui ihan toivottomalta. Reilu tunti ruuvaamista, eikä edistymistä. Oma kroppanikin oli jo ihan puhki, ja tuntui ettei sormessakaan ollut tuntoa enää laisinkaan. Mutta ei paljoa auttanut valittaa, uuhi se vasta poikki olikin. Raukka.
1,5 tunnin päästä yhtäkkiä huomasin, että toista sormea oli mennyt sisälle enemmän. Varovainen toive, että josko tämä sittenkin päättyisi onnellisesti (olin ollut ihan siinä rajoilla, etten pyytänyt naapurin isäntää tulemaan ja lopettamaan uuhen).  Sitten yhtäkkiä kohdunsuu lähti avautumaan, ja sain käteni sisälle. Ja siinä tosiaan oli kaksi karitsaa tulossa. Toista vähän lykkäsin takaisin päin, ja toista jouduin varovaisesti kääntämään, oli tulossa vähän virheasennossa.
Voi sitä tunnetta, kun sain ensimmäisen ulos, ja ihan elävänä! Melkein itkuhan siinä tuli.
Karitsoita tuli neljä, joista yksi oli kuollut. Emo ei jaksanut hoitaa aluksi yhtään, makasi vain pää maassa ja keräili voimia.
Minä kuivasin karitsat ja lypsin emältä ternit (makaavalta uuhelta, ei sekään ihan helppo homma :D ). 1,5 tunnin kuluttua emo alkoi itse hoitamaan karitsoita.

Onneksi minulla oli puhelimen päässä apua. Muuten olisin luovuttanut paljon aikaisemmin. En olis jaksanut uskoa hyvään lopputulokseen. Henkinen apu tuommosissa tilanteissa on korvaamaton!

Tiukan synnytyksen jälkeen Jännä oli toipilas kolme vuorokautta. Minä juotin karitsoita pullosta, kun Jännälle ei maistunut väkirehut. Heinää se onneksi söi. Vähän se meinasi karitsoita tuuppia pois (ei ihme sellaisen synnytyksen jälkeen!), mutta onneksi kuitenkin hyväksyi ne omikseen.
Neljäntenä päivänä alkoi väkirehutkin maistumaan, ja Jännä ilmiselvästi alkoi palailemaan "elävien kirjoihin".
Yksi karitsa jäi osittain pullolle, kun oli niin mahdottoman pieni ja reppana, että jäi aina innokkaiden sisarustensa jalkoihin.
Eli tällä tarinalla oli erittäin onnellinen loppu, hyvin synkästä ja huolestuttavasta alusta huolimatta. Jännällä ei tullut edes tulehdusta, ei mitään.

Valtava loikka!

Nyt on tarkoitus vähän pienentää laumaa. Uuhia on ihan pakko vähän karsia. Se sama projekti siis, joka piti tehdä jo syksyllä... Nyt olisi tarkoitus saada pässit ja puput myöskin lampolaan, nythän ne on olleet omissa rakennuksissaan. Eli paikkoja on ollut neljä, joissa juosta elukoita hoitamassa. Hoitamisesta tulee lähinnä kujanjuoksua, ei ehdi kunnolla seurustelemaan ja nauttimaan eläimistä (varsinkin, jos käy tilan ulkopuolella töissä ja haluaisi vähän viettää aikaa perheenkin kanssa).
Kesällä täytyy tehdä pientä pintaremonttia (raivausta, järjestelyä, seinien kaatoa, karsinoita...), että on syksyksi valmiit tilat.

Suomenlammas karitsoita, Tyynen kaksostytöt.

Pullopoika, yksi Liinan etuajassa syntyneistä nelosista. Jäänyt ihan tosi pieneksi, mutta pippuriseksi.

Runne katselee portinraosta paimennettaviaan.

Kevät ja pyöräilykelit! Ison pojanklopin kanssa... <3

Siirin Onni-poika

Siirin Onni-poika on hauska tapaus. Se ei juuri välitä, missä emo menee (ellei sitten tissibaarille ole hinkua). Onni hengailee uuhen kuin uuhen kyljessä, ponnahtaa ketterästi hieromaan nukkuvien mammojen selkiä pienillä sorkillaan. Häätää uuhen kuin uuhen ylös makoilemasta sinnikkäästi sorkallaan takomalla. 

Valvoin viime yönä Kumma-uuhen karitsointia, ja siinä oli hyvää aikaa seurailla Onnin touhuja. Ihan ääneen pisti naurattamaan, kun Onni otti ja haastoi lauman vanhimman uuhen. Korvat vinossa ja silmät hurjasti pyöristyneinä se hyökkäili Iinan edessä. Painoi päätään ja oli puskevinaan. Iinaa selvästi vähän ärsytti, mutta tokihan se tiesi, että tuo pieni junkkari on vasta ihan vauva. Lempeästi mutta päättäväisesti Iina piti mukulan ruodussa.

Onni on käynyt jo ulkoilemassakin. Ei sitä juuri hetkauttanut iso ja avara maailma. Mattosuikaleistakin pujahdettiin tomerasti läpi. Joskus on karitsoja, jotka ei  millään uskalla tulla mattojen lävitse. Ne huutaa hädissään lampolassa, ja emä yrittää  saada niitä tulemaan ulos.
Todella reipas pikkumies tämä Onni.

Ylpeä, uunituore teini-isä, ruskea sarvellinen kainuunharmaspässi Niittymäen Jalo, linjaa T.

Viimeyönä karitsoi ruskea suomenlammas Kumma. Se jätti iltaruualla väkirehut syömättä, josta tiesin että synnytys lähestyy. Laitoin sen omaan yksiöön, ja kävin myöhemmin sitä katsomassa. Synnytys oli alkanut, mutta karitsa niin iso, ettei meinannut tulla ulos. Kumma äänteli karitsalleen, ja yritti ponnistaa sitä ulos. Ulkona oli vain etusorkat ja vähän kuonoa.
Jouduin taas kätilöksi, ja sain tehdä ihan oikeasti hommia, että sain karitsan ulos, niin iso se oli. Pelkäsin ensin, että sieltä on tulossa useita yhtä aikaa, mutta ei siinä ollut kuin yksi pää ja kahdet etujalat.
Rauhallisesti (lujaa) vetämällä karitsa kuitenkin tuli ulos. Valtavan iso ja kauniinruskea valkomerkkinen pässipoika, ihan on äitinsä ja isänsä näköä.

Kumma on aiemmin synnyttänyt kolmoset. Oli outuoa, että nyt tuli vain yksi. Seurailin uutta pikkuperhettä niin kauan, että sieltä tuli jälkeiset, eli ainoaksi karitsaksi jäi. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Nyt on Onnillakin kaveri, jahka uusi tulokas tuosta pikkuisen kasvaa.
Nyt onkin pieni tauko ennen seuraavia synnytyksiä, ensi kuun alussa pitäisi taas tulla karitsoita.

Siirin karitsointi

Ihan nappiin ei lähtenyt tämä karitsointikausi liikkeelle.
Siiri kainuunharmas ohitti iloisesti lasketun aikansa. Siiri on yleensä tehnyt karitsansa kolme päivää lasketun ajan jälkeen, joten en hermoillut. Uuhi oli rauhallinen, söi ja märehti, eli kaikki kunnossa.
Eilen huolestuin. Siirillä oli kipuja, se seisoi nurkassa ja tuijotti tyhjyyteen. Narskutti hampaitaan korvat takana. Välillä makoili. Iltaruualla se jätti heinät ja väkirehut syömättä, ja huomasin sen valuttavan vaaleanpunaista verensekaista limaa. Sitä tuli aika paljon. Aika siis tutkia.

Vatsassa oli kuollut karitsa. Se oli tosi syvällä, ja tuntui ettei Siiri ollut auennut vielä kunnolla. Oli tosi hankalaa päästä karitsaan käsiksi, ja sen lisäksi karitsalla oli etujalat tiukasti koukussa. Olin ihan varma, että vastassa on epämuodostunut karitsa, koska en kertakaikkiaan saanut oikaistuksi jalkoja. Kieltämättä siinä kyllä sydän vähän tykytti, ja kysyinkin Siiriltä, että mikä ihme sieltä on tulossa.
Karitsa oli tosi tiukassa, meinasi jo usko loppua kesken. Mutta niin se vain saatiin ulos, kaunis pieni karitsa. Kovin kauaa se ei ole kuolleena ehtinyt olemaan, muutaman päivän veikkaisin. Se oli ihan valmis, mutta tosi pieni.
Kokeilemalla tunsin, että kohdussa oli vielä yksi karitsa. Olin ihan varma, että sekin olisi kuollut. Vaan eipä mitään, se tunne kun karitsan suu aukesi Siirin kohdussa minun sitä kokeillessani! Tuli kiirus, mutta oli muistettava pysyä rauhallisena.
Tämäkin karitsa oli aika tiukassa, mutta rauhallisesti Siirin polttojen mukaan sain karitsan ulos. Iso ja todella elinvoimainen pässinjötkäle! En ole ikinä nähnyt niin nopeaa tissille pääsyä, kuin mitä tuo pässipoika teki. Ihana, pikimusta poika.
Siiri oli heti hyvä emo, putsasi karitsaa ja antoi imeä. Sitten Siiri söi vähän heinää ja joi vettä, ja putsasi taas.

Hiihtoloman viimeisenä päivänä pääsimme kuin pääsimmekin hiihtämään.  Ihan uskomaton suoritus nelivuotiaalta. Se hiihti hyvin (nelivuotiaaksi), ja jaksoi hiihtää. Ei tullut kuuloonkaan, että olisimme kääntyneet kotiin pikkumutkan jälkeen. Piti hiihtää "kunnon lenkki". Ja tosiaan, mehu ja keksitaukoineen olimme reissussa 1,5 tuntia! Eikä valituksen sanaa pojalta, päinvastoin. Näimme kaikenlaista ihmeellistä, kuten ylitselentävän, yksinäisen joutsenen, näädän pikkuruisen jälkijonon, jonkin eläimen totaalisesti hajottaman muurahaispesän...
Oli tosi mukava hiihtoreissu, ja ihan mahtavaa huomata, että pikkusälli on jo niin iso poika, että sen kanssa voi tehdä tuollaisia hiihtoreissuja.

Valtava onkalo kaivettuna muurahaispesään.

Toinen hajoitettu muurahaispesä, intternetti tiesi kertoa, että palokärki tekisi tällaista. Palokärjen ääntä kyllä on usein kuulunut juuri tuolta suunnalta, että helppo uskoa.

Laitetaan vielä kuva Joikusta ja Joikun tulevasta tyttöystävästä. Olen niin onnellinen, jos Joiku saa jälkikasvua. Joiku on ollut täysin terve koira. Se on luotettava melkeinpä tilanteessa kuin tilanteessa "Melkeinpä" siksi, että se kuitenkin on eläin. Voisin sanoa että Joiku on 99.9% luotettava kaikissa tilanteissa. Se antaa minun ottaa vastuun kaikesta. Se kyllä komppaa ja on mukana heti jos osoitan tarvitsevani sitä, mutta ei ole mikään itsekseen säätävä höyrypää.
Se tottelee hyvin, on nöyrä (välillä tuntuu että liiankin,näin entisenä bokseri-ihmisenä...), ei lähde pihasta enää näin aikuisena (nuorena kloppina lähti muutaman kerran naapureiden lapinkoirien perään). Paimennusviettikin sillä on voimissaan. Joiku on kertakaikkiaan niin uskollinen ja luotettava koira. Oikea kultakimpale.

Flunssan kourissa

Mäyränvärinen suomenlammas Mesi, takanaan ruskea suomenlammas Kumma ja vieressä kurkottamassa kainuunharmas Joni

Lampolassa alkaa olemaan ähinää ja puhinaa, isoja mammoja. Siiri-kainuunharmas on ensimmänen, sen laskettu aika oli 1.3. Yhä se puuskuttaa yhtenä kappaleena. Toivottavasti karitsat tulee tänään päivällä, ettei mene yövalvomiseksi.

Iina, ruskea kainuunharmas

Meillä on ollut oikea kipeysaalto. Kuukausi sitten oltiin pojan kanssa kovassa kuumeessa. Se alkoi monta päivää kestävällä pikkulämmöllä. Just sillä ärsyttävällä, et ole oikeasti kipeä, mutta et normaali reipas itsesikään. Sitten paukahti kunnon lukemat mittariin. Mulla oli yhden päivän 40 astetta, lääkkeillä aleni hetkeksi, mutta muutaman tunnin kuluttua taas mentiin. Pojalla oli korkeimmillaan reilu 39.
Sitten se lähti tippumaan, mutta jäi taas usean päivän kestäväksi pikkulämmöksi.
Ukkokulta oli kovilla, kun töiden jälkeen piti huoltaa elukat, lenkittää koirat ja vähän hoivata potilaitakin.

Onneksi ehdin ennen sairastumista erottaa joutilaat uuhet omaan karsinaansa. Näin tiineet jäi keskenään, ja niiden ruokinta oli huimasti helpompaa. Tiineet kun saavat väkirehua heinän lisäksi, ja jos ne ovat kaikki samassa karsinassa, joutuu kyhäilemään porteilla tilan väkirehua syöville, koska luonnollisesti myös joutilaat haluaisivat herkkuja. Se on aikamoista säätämistä, joka ilta sama kyhäily.

Rouvat lounaalla.

Mutta paranihan se flunssa pikkuhiljaa, ja palattiin takaisin arkeen. Kunnes sitten koitti kauan odotettu talviloma... Heti sunnuntaina aamulla huomattiin, että onpa se poika kuuma. Ei muuta kuin mittari kainaloon ja 38 oli lukemat. Voi pettymys! Meillä oli juuri samana viikonloppuna pari poikaa yökylässä, ja sunnuntaille oli suunniteltu pulkkamäki- ja makkaranpaistoretki. Se nyt sitten peruuntui.
Koko tämän talviloman alkuviikon poika oli sisällä pienessä kuumeessa. Katseltiin ikkunasta ihanaa keväistä auringonpaistetta. Nyt vain kovasti toivotaan, ettei talvi ollut tässä. Kovastihan sitä on luvattu vesisateita ja plusasteita. Tekis mieli huutaa että "ei vielä!!"Hiihtämäänkään en kunnolla ehtinyt.

Jäähyväiset joulukuuselle...

Vaan eihän se auta. Näillä mennään. Onhan se tietysti hyvä, ettei ole mitkään tulipalopakkaset karitsointien kynnyksellä. Yksi angorapupukin on astutettu, luonnonharmaa Malviina. Seuraavaksi urokselle saa mennä ruskea Nasti. Enempää en varmaan astutakaan. Ja alhot hautoo... Just kun kananmunia alkoi taas kunnolla tulemaan, läsähti naiset pesiin.  Vielä en anna munia alle,  maaliskuun lopulla sitten.
Lisääntymisen aikaa tämä kevät. Joikullakin kävi tyttöystäväehdokas, ihana sirpakka porokoiratyttö. Sovittiin treffit, jahka aika on oikea. Joikusta tulee isä! On sitä odotettukin. On se semmoinen epeli, että kyllä sen soisin sukua jatkavan. 

Uusi arki

Voi kun aika kiitää.
Elämä meni vähän uusiksi, kun sain yhtäkkiä töitä tilan ulkopuolelta. Olen ollut sen melkein 5 vuotta kotona kotiäitinä. Nyt tuli eteen työ, jota oli pakko lähteä kokeilemaan. Täysin oman aiemman ammatillisen suuntautumiseni ulkopuolelta. Homma, joka on ollut ajatuksissani jo kauan. Halu kokeilla, ottaa selvää onko minusta siihen.

Yhtäkkisen työelämään päätymisen johdosta mulla oli kerinnät myöhässä, astutukset myöhässä, kanojen pehkujen laitto meinas myöhästyä... Pihan talvisiivous edelleen tekemättä.  Mutta pikkuhiljaa lampaat ovat kuitenkin päässeet villoistaan ja muutama uuhikin on jo astutettu. Lokakuu meni kyllä aivan totaalisen hujauksessa ohi. Oli niin ajatuksisa, että viimeistään lokakuun lopussa on kaikki kahdeksan uuhta astutettu. No, ei ollut.

Uskollinen ystävä odottaa.

Onneksi ehdittiin nauttia aivan uskomattoman ihanista syyspäivistä. Käytiin paljon metsälenkeillä ja pari kertaa laavulla makkaraa paistamassa.  Pohjoisessakin poikettiin pikaisesti ennen minun töiden alkua. Tuskin tulee ehdittyä sinne enää tämän vuoden puolella. Runne-porokoira otti stressiä pakulla matkaamisesta. Ihan tuli mieleen Spurtti-vainaa, kun Runne niin pelkäs pakun ääniä ja kolinoita. Raukka jännitti koko matkan, mennen tullen.

Kalkkunat kohtas päivänsä, kuten myös pikkupuput. Pässipojat lähtee viimeiselle matkalleen ens viikolla. Uuhia piti vähentää peräti neljä (4 !!) kappaletta, mutta yhtään ei ole vielä vähentyneet... Ei niitä vain yksinkertaisesti raski laittaa pois, meidän vanhoja, ihania uuhia.
Olen muutaman kerran aloittanut tekemään niistä myynti-ilmoitusta, mutta sitten kuitenkin jättänyt tekemättä. Vaikea niitä on myydä uuteen kotiin. Uuhia, jotka on olleet meidän laumassa karitsasta saakka. Sitten pitäisi vielä vanhoilla päivillään muuttaa uuteen laumaan, hakea paikkansa siellä, totuttautua uusiin ihmisiin, lampolaan, tapoihin...
Äh.
Katsotaan nyt tämä talvi vielä näin, ja mietitän keväällä asiaa uudelleen.

Pirhana kun on laitettu lyhyt hihna koiranpoikaselle... Laavulla makkaranpaistossa piti laittaa koirat hetkeksi vähän kauemmas.

Tähän loppuun haluan laittaa meidän 4-vuotiaan valokuvataiteilijan valikoituja otoksia meidän kodista. Taiteilija itse on ollut 3 v näitä kuvatessaan...

Tyynen karitsat

Viime kevään karitsa Miiaa kiinnostaa uusi tulokas. Tyyne-emo valvoo vieressä.

Tulihan niitä karitsoita... Tyyne sai luvan aloittaa. Se piti vähän jännässä, avautumisvaihe alkoi olla jo hermostuttavan pitkä... Kävin torstaina puoliltaöin tarkistamassa, ja näin että synnytys oli pikkuhiljaa aluillaan. Tyyne itse oli rauhallinen, märehti ja nousi ylös kun tulin lampolaan. Nautti rapsutuksista, ja pyysi niitä lisää raapimalla etujalallaan minun säärtä.

Uuhikaritsa

Heräsin sitten kolmelta, ja kävin lampolassa. Tyyne makoili ja hengitti tiheästi. Ei noussut kun menin, katseli lähinnä seinille. Avautumisvaihe siis käynnissä.

Seuraavan kerran menin lampolaan kuudelta. Tyyne oli selkeästi vähän kipeä, sitä supisteli ja se kuoputteli vähän harvakseltaan. Puuskutteli kovasti.  Edelleen tilanne, ja itse eläin, oli rauhallinen.

Seuraava käynti lampolaan oli kahdeksalta. Polttoja oli tiheästi, Tyyne makoili takajalka suorana ja ähisi. Tässä alkoi ihan pikkusen huolestuttamaan. Tulee aina se "mitä jos"-tunne. Mitä jos jokin onkin pielessä, mitä jos synnytys ei edisty, mitä jos olisikin pitänyt auttaa ajat sitten... loputon lista. Laskujeni mukaan avautumista oli kestänyt n. 5 tuntia.
Mutta edelleen Tyyne vaikutti rauhalliselta. Ei vaikuttanut siltä, että jokin olisi pielessä.
Päätin, että käyn pukemassa aamupalalla olevan pojan, ja tullaan sitten ulos. Jos tilanne on vielä ennallaan, sitten arvioin uudelleen auttamisen tarpeen.

Ja niin tehtiin. Oltiin pojan kans ulkona ysiltä. Ja niinpä vain oli pahnoilla kaksi pitkäkoipista, ruskeaa karitsaa. Ja kaikesta päätellen lisää oli tulossa. Annoin emolle rauhan, ja lähdin ruokkimaan muita elukoita.
Puoli kymmeneltä oli mäyränvärinen uuhi syntynyt, ja Tyynellä roikkui jälkeiset.
Eli loppu hyvin, kaikki hyvin.
Karitsat ovat tosi virkeitä ja uteliaita. Kaksi ruskeaa on pässiä ja mäyräkaritsa on uuhi. Uuhella on ihan isänsä Manun korvat, ja muutenkin muistuttaa paljon Manua.

Tuosta auttamisesta on nyt ollut puhetta. Se on jotenkin kakspiippunen juttu. Pitää auttaa, mutta ei saa puuttua jos ei ole tarve. Mutta mistä sitä aina uskaltaa sanoa varmaksi, milloin pitää auttaa? Takaraivossa on pelko, että jos et auta ajoissa, niin sitten karitsat kuolee ja emo kuolee ja kaikki kuolee.
Pitäis muistaa rauhottua, ja kattoa sitä eläintä.

Tyynehän on se karitsointihalvaus uuhi. Onneksi ei ole uusinut, ja onneksi kaikki näyttäisi olevan kunnossa. Paljon olen miettinyt tuota voimakasta väkirehuruokintaa. Tai no, voimakasta ja voimakasta. En tiedä, onko meillä miten voimakasta, mutta kyllä ne hurjasti rypsiä ja melassia saa kauran lisäksi. Olen ohjeet kirjoittanut tarkasti ylös silloin alussa netissä surffaillessani, kirjoja lukiessani ja lammaskoulutuksissa juostessani. Paha vaan, että määrät on tarkoitettu tuotantotiloille, joille on kaikki laskettu ja suunniteltu, punnittu ja mitattu.

Kuin tilauksesta oli lammasporukassa just puhetta tästä samasta asiasta. Vahvisti omia ajatuksia.
Ens vuonna hoidan ruokinnan toisin. Vähemmän väkirehuja, enemmän kauraa. Kerppuja ja havunoksia. Havuja tosin ovat saaneet nytkin, mutta kerput jäi viime kesänä tekemättä.

Seuraavaksi vuorossa on varmaankin Justiina. Justiina on poikinut kerran aikaisemmin pari vuotta sitten. Silloin oli vaikea synnytys. Karitsoita sai auttaa ulos (kaksospojat, joista toinen ihan kääpiö), ja Justiina oli aivan poikki. Hyvä emo se muuten oli, maitoa riitti ja kääpiökin kasvoi hyvin.
Vähän tietysti laittaa taas mietityttämään nuo oireilut, olenkin valmistautunut ettei ne karitsat ihan noin vain livakkaasti itekseen synny. Taas...
Nähtäväksi jää.

Pääsiäistouhuja

Ei saatu pääsiäiskaritsaa, mutta pääsiäistiput ne vaan kasvaa. Ihania pikkualhoja ja upeita sulkajalkajättejä. On ne vaan aika mörssäreitä nuo jätit, kun alhotipuihin vertaa. Nyt ei ollut tarkoitus kasvattaa näitä myyntiin, vaan ihan itselle lihoiksi. Meillähän oli viime vuonna se karsea flunssaepisodi kanoilla, ja varsinkin 9-10 viikkoa vanhoilla tipuilla. Aion odotella, että tiput ylittävät tuon iän. Jos mitään kummempaa ei tule/ole, sitten uskallan jokusen tipun halukkaille myydäkin, mutta en ennen sitä.

Tallipihallakin oltiin Muten kanssa. Ja pojan. Isäntä oli reissussa pääsiäisen, ja me pojan kanssa kaksin kotona. Oli tarkoitus laittaa poika hoitoon Tallipiha-vierailun ajaksi, mutta hoitopaikassa oltiinkin kipeinä. Eli ei muuta kuin vuohi ja poika autoon, ja menoksi.
Onneksi otettiin pojalle traktori mukaan, ja vuohelle kuivattua ruisleipää... Poika jaksoi olla tosi hyvin, olin todellakin positiivisesti yllättynyt. Kolme tuntia, eikä mitään ongelmaa. Isoveljensä kävi paikalla niin, että kävivät pojan kanssa syömässä vohveleita. Ihana isoveli, kun ehti kiireiltään tulla.

Mute sen sijaan ei ollut yhtä ongelmitta. Sitä kovasti ujostutti ja pelotti ihmiset ja kaupungin hälinä. Ei puhettakaan, että olisi antanut ihmisten suosiolla rapsuttaa. Se säikkyi yhtäkkisiä ääniä ja nopeita liikkeitä. Se piileskeli minun selän takana, jos joku halusi tulla lähelle.
Eli se oli sitten Muten ensimmäinen ja viimeinen kerta ihmisten ilmoilla. Turha sitä on stressata, jos ei tilanteesta tykkää. Tästä lähtien hommaa saa hoidella Martta (tai Nasta...). Martta tykkäsi olla huomion keskipisteenä, oli kuin kotonaan kun kerran kävi Tallipihalla.

Aamulehden kuva, tekivät nettilehteen pikku jutun. Minulla kahvimuki kädessä, nauratti...

Sain myös aivan ihastuttavan pääsiäispäivällisen. Oikein oli pöytään katettu sillä aikaa, kun ruokin lampolassa eläimiä. Kertakaikkinen herrasmies, tuo pieni 3v.

Pieni herrasmies oli myös mukana, kun laittelin lampolaan karitsointikarsinoita. Touhusi välillä ulkona juttujaan, mutta tuli sitten yhtäkkiä kysymään, että "äiti, tarvitko apua?". Aika ihana.

Lampaista Tyyne ja Justiina ovat nyt sitten omissa karsinoissaan. Tyyneä kävin jo aamuyöstä katsomassa, kun näytti iltatarkistuksella, että synnytys olisi pikkuhiljaa käynnistymässä. Tyynellähän oli se karitointihalvaus. Ei ole uusinut sen kerran jälkeen, olen lisännyt ruokaan vähän melassia energiaa antamaan, ja vähän kalkkia joka ruuan yhteyteen. Huolimatta siitä, että niillä on nyt lampolassa oma kalkkiastia.
Justiinan eka (ja viimeisin) synnytys oli vaikea, karitsa oli virheasennossa. Sain auttaa sitä, ja Justiina oli aivan poikki. Se oli aika kipeä jo ennen synnytystä, kuopi paljon ja oli levoton.
Huomaan, että se on kipeä taaskin. Se vähän kuopi jo vajaa viikko sitten, seisoskelee kipeän näköisenä jalkaa välillä vaihtaen. Ei se koko aikaa kipeän näköinen ole, syö ja juo ihan normaalisti ja on aktiivinen, mutta välillä selvästi näkee, että nyt sattuu.

Karitsoinnit ohitse

Siirin ihanat kainuunharmas pässikolmoset, oikeat velikullat

Onpa ollut hulinaa tuo mennyt viikko. Kaikki karitsat on nyt syntyneet. Poikimiset meni ihan hyvin kun ajattelee, että yhtään kuollutta tai vähävoimaista karitsaa ei syntynyt. Paria emoa piti avittaa, toisella oli karitsa tulossa liian pystyasemmossa, toisella karitsan etujalat oli koukussa, ei olisi mahtunut tulemaan ilman apua.
Pari täpärää kotiutumista juuri oikeaan aikaankin sattui. Ekalla kerralla kävin kaupassa. Ennen lähtöä tarkistin, että kaikilla oli kaikki hyvin, kukaan ei tuntunut karitsoivan hetkeen. Reissusta kotiutuneina ihmeteltiin, että miksi Iina makaa ulkona kivien välissä kyljellään... Jep, Iina synnytti. Kylmässä kevätviimassa. Ihana pieni uuhikaritsa syntyi sitten sinne kivikkoon. Otin kiireesti olkea käsiini ja vastasyntyneen sinne väliin. Näin sain kuljetettua poikivan Iinan karitsansa perässä sisälle omaan karsinaan. Sinne syntyi vielä kaksi ihanaa harmastyttöä.

Voipunut Joni pitkästä aikaa rauhassa makuullaan karitsansa kanssa

 Toisen kerran kun kävin muualla, oli suomenlammas Liina alkanut poikimaan. Kotiin tullessani menin heti ensimmäiseksi lampolaan. Ja sielä makas Liina, omassa yksiössään kyljellään. Ponnisti ja valitti. Takapäässä näkyi karitsan pää, ilmiselvästi jumissa. Äkkiä sisälle vaatteiden vaihtoon ja käsien pesuun.
Karitsa oli tulossa pää edellä, etujalat koukussa rinnan alla. Yritin tuupata karitsaa vähän taaksepäin saadakseni tilaa oikaista jalat. Mutta Liina oli toista mieltä. Se huusi ja ponnisti vastaan. Niinpä tartuin jalkakoukuista kiinni ja vedin... Saatiinhan se ulos, täydellisen kaunis musta mäyrätyttö. Hengissä ja erittäin elinvoimaisena. Putsasin karitsaa Liinan kaverina, ja oli aivan sydäntäliikuttavaa huomata, että tuo uupunut vastasynnyttäjä arvosti apuani.
Liina synnytti vielä toisen yhtä kauniin mäyräkaritsan, siinä avitin vain vähän kiskaisemalla, näytti että Liinan voimat oli aikalailla ehtyneet. Näistä karitsoista kotiin jää ainakin yksi.

Toinen Jonin uuhikaritsoista

Muutakin draamaa on ollut. Kainuunharmas Joni säikäytti meidät. Luulin jo, että joudumme luopumaan tästä kauniista ja rauhallisesta uuhesta. Se oli hetken aikaa jo tosi huonona, ei syönyt eikä mennyt makuulle, seisoi vain. Nukkuikin raukka seisaallaan karsinaan nojaten. Mutta niin vain alkoi antibiootit puremaan, ja Joni toipui silmissä. Ilmeisesti sillä oli keuhkotulehdus, koska maaten mentyään se yski kovin. Miten voikaan olla mahtavaa näky, kun iltatarkistuksella lopen uupunut Joni makaa pitkästä aikaa pitkin pahnoja karitsoidensa kanssa, syvässä unessa. Siinä melkein jo tippaa tuli linssiin niitä katsellessa.
Jonin syömättömyydestä johtuen olen joutunut pulloruokkimaan sen uuhikaksosia. Ne saivat onneksi emältään ternimaidot sekä sen vähän mitä Joni tuotti. Nyt maidontuotantokin on kiihtynyt, kun Jonille maistuu taas heinä ja väkirehut. Onneksi kuivasimme kesällä paju- ja koivukerppuja, niitä Joni on syönyt senkin ajan, kun mikään muu ei maistunut. Tärkeää on, että pötsi pysyy käynnissä.

Jonin uuhikaritsa

Nyt huolta aiheuttaa Siiri. Sillä on vanha utaretulehdus, jonka huomasin vasta kun Siiri oli ollut pässillä. Tiesin siis odottaa ongelmia.Utare ei ole ainakaan kauhean kipeä, Siiri ei onnu ja se antaa karitsoidensa imeä molempia utareita. Mutta paha vaan, kun tästä viallisesta vetimestä ei tule maitoa. Olen antanut sille lämpökäsittelyjä, hieronut Helosanilla ja yrittänyt lypsää. Ehkä se on vähän auttanut, maitoa tulee nyt pieniä suihkauksia silloin tällöin. Karitsoita tuo määrä ei kuitenkaan paljoa lohduta, niinpä olen joutunut pullottamaan myös Siirin lapsia.
Siiri on aivan liikuttavan hyvä emo. Se vie pesueensa ulos ja kärsivällisesti odottaa, että jokainen on juonut tarpeekseen (tai ainakin sen, mitä tissistä tulee). Siiri joudutaan mitä ilmeisimmin laittamaan poistoon tuon kapseloituneen utaretulehduksensa vuoksi, ja se saa kyllä mielen surulliseksi.

Jännä sai kolmoset, kaksi mäyrää ja yhden mustan

Jumin pässineloset ovat myös olleet osin pulloruokinnalla. Tai kolme neljästä. Yksi veljeksistä on kauhea rohmu, tyrkkää muut pois tieltä ja imee valtavalla vauhdilla tissiä. Loput kolme ovat olleet vähän huonoja kasvamaan ja kulkeneet selkä köyryssä, joten olen turvautunut pulloon. Toisin kuin Siiri, Jumi ei ole mikään maailman kärsivällisin imettäjä. Hetken se jaksaa, ja sitten se jo ravisteleekin jätkät irti tissistä, ja lähtee tiehensä.

Jännän vastasyntyneet mäyräkaritsat tissinetsintäreissulla

Muutenpa onkin lampolassa kaikki hyvin. Neljä emoa on vielä karitsoidensa kanssa omissa karsinoissaan, se vähän tuottaa lisätyötä. Tai oikeastaan paljonkin lisätyötä, kuten myös nuo pullotukset ja emojen antibioottipistelyt ja karitsojen jatkuva punnitseminen. Tuntuukin, että olen nykyään enemmän lampolassa kuin kotona. Mutta eipä hätiä, ei tätä kauaa kestä.

Irjan kainuunharmassiskokset vuorokauden vanhoina

On huojentavaa, että karitsoinnit ovat nyt ohitse. Aina on se pelko, että Mitä Jos Jotain sattuu. Siis jotain todella ikävää ja inhottavaa. Kyllähän tälle keväälle on sattunutkin kaikenlaista, enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta kaikesta on selvitty. En uskalla edes ajatella, millaista on karitsointiaika tiloilla, joissa on vaikkapa 40 poikivaa uuhta. Tai 140. Huh.