lauantai 11. huhtikuuta 2015

Tyynen karitsat

Viime kevään karitsa Miiaa kiinnostaa uusi tulokas. Tyyne-emo valvoo vieressä.
Tulihan niitä karitsoita... Tyyne sai luvan aloittaa. Se piti vähän jännässä, avautumisvaihe alkoi olla jo hermostuttavan pitkä... Kävin torstaina puoliltaöin tarkistamassa, ja näin että synnytys oli pikkuhiljaa aluillaan. Tyyne itse oli rauhallinen, märehti ja nousi ylös kun tulin lampolaan. Nautti rapsutuksista, ja pyysi niitä lisää raapimalla etujalallaan minun säärtä.

Uuhikaritsa
Heräsin sitten kolmelta, ja kävin lampolassa. Tyyne makoili ja hengitti tiheästi. Ei noussut kun menin, katseli lähinnä seinille. Avautumisvaihe siis käynnissä.


Seuraavan kerran menin lampolaan kuudelta. Tyyne oli selkeästi vähän kipeä, sitä supisteli ja se kuoputteli vähän harvakseltaan. Puuskutteli kovasti.  Edelleen tilanne, ja itse eläin, oli rauhallinen.


Seuraava käynti lampolaan oli kahdeksalta. Polttoja oli tiheästi, Tyyne makoili takajalka suorana ja ähisi. Tässä alkoi ihan pikkusen huolestuttamaan. Tulee aina se "mitä jos"-tunne. Mitä jos jokin onkin pielessä, mitä jos synnytys ei edisty, mitä jos olisikin pitänyt auttaa ajat sitten... loputon lista. Laskujeni mukaan avautumista oli kestänyt n. 5 tuntia.
Mutta edelleen Tyyne vaikutti rauhalliselta. Ei vaikuttanut siltä, että jokin olisi pielessä.
Päätin, että käyn pukemassa aamupalalla olevan pojan, ja tullaan sitten ulos. Jos tilanne on vielä ennallaan, sitten arvioin uudelleen auttamisen tarpeen.


Ja niin tehtiin. Oltiin pojan kans ulkona ysiltä. Ja niinpä vain oli pahnoilla kaksi pitkäkoipista, ruskeaa karitsaa. Ja kaikesta päätellen lisää oli tulossa. Annoin emolle rauhan, ja lähdin ruokkimaan muita elukoita.
Puoli kymmeneltä oli mäyränvärinen uuhi syntynyt, ja Tyynellä roikkui jälkeiset.
Eli loppu hyvin, kaikki hyvin.
Karitsat ovat tosi virkeitä ja uteliaita. Kaksi ruskeaa on pässiä ja mäyräkaritsa on uuhi. Uuhella on ihan isänsä Manun korvat, ja muutenkin muistuttaa paljon Manua.


Tuosta auttamisesta on nyt ollut puhetta. Se on jotenkin kakspiippunen juttu. Pitää auttaa, mutta ei saa puuttua jos ei ole tarve. Mutta mistä sitä aina uskaltaa sanoa varmaksi, milloin pitää auttaa? Takaraivossa on pelko, että jos et auta ajoissa, niin sitten karitsat kuolee ja emo kuolee ja kaikki kuolee.
Pitäis muistaa rauhottua, ja kattoa sitä eläintä.


Tyynehän on se karitsointihalvaus uuhi. Onneksi ei ole uusinut, ja onneksi kaikki näyttäisi olevan kunnossa. Paljon olen miettinyt tuota voimakasta väkirehuruokintaa. Tai no, voimakasta ja voimakasta. En tiedä, onko meillä miten voimakasta, mutta kyllä ne hurjasti rypsiä ja melassia saa kauran lisäksi. Olen ohjeet kirjoittanut tarkasti ylös silloin alussa netissä surffaillessani, kirjoja lukiessani ja lammaskoulutuksissa juostessani. Paha vaan, että määrät on tarkoitettu tuotantotiloille, joille on kaikki laskettu ja suunniteltu, punnittu ja mitattu.

Kuin tilauksesta oli lammasporukassa just puhetta tästä samasta asiasta. Vahvisti omia ajatuksia.
Ens vuonna hoidan ruokinnan toisin. Vähemmän väkirehuja, enemmän kauraa. Kerppuja ja havunoksia. Havuja tosin ovat saaneet nytkin, mutta kerput jäi viime kesänä tekemättä.


Seuraavaksi vuorossa on varmaankin Justiina. Justiina on poikinut kerran aikaisemmin pari vuotta sitten. Silloin oli vaikea synnytys. Karitsoita sai auttaa ulos (kaksospojat, joista toinen ihan kääpiö), ja Justiina oli aivan poikki. Hyvä emo se muuten oli, maitoa riitti ja kääpiökin kasvoi hyvin.
Vähän tietysti laittaa taas mietityttämään nuo oireilut, olenkin valmistautunut ettei ne karitsat ihan noin vain livakkaasti itekseen synny. Taas...
Nähtäväksi jää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti