Siirin karitsointi

Ihan nappiin ei lähtenyt tämä karitsointikausi liikkeelle.
Siiri kainuunharmas ohitti iloisesti lasketun aikansa. Siiri on yleensä tehnyt karitsansa kolme päivää lasketun ajan jälkeen, joten en hermoillut. Uuhi oli rauhallinen, söi ja märehti, eli kaikki kunnossa.
Eilen huolestuin. Siirillä oli kipuja, se seisoi nurkassa ja tuijotti tyhjyyteen. Narskutti hampaitaan korvat takana. Välillä makoili. Iltaruualla se jätti heinät ja väkirehut syömättä, ja huomasin sen valuttavan vaaleanpunaista verensekaista limaa. Sitä tuli aika paljon. Aika siis tutkia.

Vatsassa oli kuollut karitsa. Se oli tosi syvällä, ja tuntui ettei Siiri ollut auennut vielä kunnolla. Oli tosi hankalaa päästä karitsaan käsiksi, ja sen lisäksi karitsalla oli etujalat tiukasti koukussa. Olin ihan varma, että vastassa on epämuodostunut karitsa, koska en kertakaikkiaan saanut oikaistuksi jalkoja. Kieltämättä siinä kyllä sydän vähän tykytti, ja kysyinkin Siiriltä, että mikä ihme sieltä on tulossa.
Karitsa oli tosi tiukassa, meinasi jo usko loppua kesken. Mutta niin se vain saatiin ulos, kaunis pieni karitsa. Kovin kauaa se ei ole kuolleena ehtinyt olemaan, muutaman päivän veikkaisin. Se oli ihan valmis, mutta tosi pieni.
Kokeilemalla tunsin, että kohdussa oli vielä yksi karitsa. Olin ihan varma, että sekin olisi kuollut. Vaan eipä mitään, se tunne kun karitsan suu aukesi Siirin kohdussa minun sitä kokeillessani! Tuli kiirus, mutta oli muistettava pysyä rauhallisena.
Tämäkin karitsa oli aika tiukassa, mutta rauhallisesti Siirin polttojen mukaan sain karitsan ulos. Iso ja todella elinvoimainen pässinjötkäle! En ole ikinä nähnyt niin nopeaa tissille pääsyä, kuin mitä tuo pässipoika teki. Ihana, pikimusta poika.
Siiri oli heti hyvä emo, putsasi karitsaa ja antoi imeä. Sitten Siiri söi vähän heinää ja joi vettä, ja putsasi taas.

Hiihtoloman viimeisenä päivänä pääsimme kuin pääsimmekin hiihtämään.  Ihan uskomaton suoritus nelivuotiaalta. Se hiihti hyvin (nelivuotiaaksi), ja jaksoi hiihtää. Ei tullut kuuloonkaan, että olisimme kääntyneet kotiin pikkumutkan jälkeen. Piti hiihtää "kunnon lenkki". Ja tosiaan, mehu ja keksitaukoineen olimme reissussa 1,5 tuntia! Eikä valituksen sanaa pojalta, päinvastoin. Näimme kaikenlaista ihmeellistä, kuten ylitselentävän, yksinäisen joutsenen, näädän pikkuruisen jälkijonon, jonkin eläimen totaalisesti hajottaman muurahaispesän...
Oli tosi mukava hiihtoreissu, ja ihan mahtavaa huomata, että pikkusälli on jo niin iso poika, että sen kanssa voi tehdä tuollaisia hiihtoreissuja.

Valtava onkalo kaivettuna muurahaispesään.

Toinen hajoitettu muurahaispesä, intternetti tiesi kertoa, että palokärki tekisi tällaista. Palokärjen ääntä kyllä on usein kuulunut juuri tuolta suunnalta, että helppo uskoa.

Laitetaan vielä kuva Joikusta ja Joikun tulevasta tyttöystävästä. Olen niin onnellinen, jos Joiku saa jälkikasvua. Joiku on ollut täysin terve koira. Se on luotettava melkeinpä tilanteessa kuin tilanteessa "Melkeinpä" siksi, että se kuitenkin on eläin. Voisin sanoa että Joiku on 99.9% luotettava kaikissa tilanteissa. Se antaa minun ottaa vastuun kaikesta. Se kyllä komppaa ja on mukana heti jos osoitan tarvitsevani sitä, mutta ei ole mikään itsekseen säätävä höyrypää.
Se tottelee hyvin, on nöyrä (välillä tuntuu että liiankin,näin entisenä bokseri-ihmisenä...), ei lähde pihasta enää näin aikuisena (nuorena kloppina lähti muutaman kerran naapureiden lapinkoirien perään). Paimennusviettikin sillä on voimissaan. Joiku on kertakaikkiaan niin uskollinen ja luotettava koira. Oikea kultakimpale.