Hoitava luonto

Jos metsä rikkoi, niin metsä myös hoitaa. Ristisideoperoidun polven nimittäin.Oltiin pari viikkoa reissussa, Lapissa sukuloimassa. Koirat oli tietysti mukana. Ennen reissua Joiku käytti jalkaansa jo lähes normaalisti, ei ontunut, mitä nyt ihan tosi pienesti kevensi. Oli metsässä valvotusti vapaana ja leikki Runnen kanssa. Oltiin hyvin lähellä normaalia elämistä jo.

Joiku pohjoisessa, operoitu jalka ilmassa.

Lähdimme reissuun puoliltaöin, tarkoitus oli käyttää yö matkustamiseen. Oli mukava ja rauhallista ajella. Pojan mielestä niin jänskää, ettei juuri malttanut nukkua. Vaan ei haitannut, reissuväsymyskiukkua ei tullut kenellekään, sen sijaan oli väsynyttä hihitystä ja huonoja juttuja. Mukava matka, joka kesti reilun 12 h.

Mutta reissussa ei nähtävästi muistettu, että Joiku oli vielä toipilas. Koirat makas aina muutaman tunnin autossa, ja sitten tauolle. Tauko oli sitä, että ovi auki ja "vapaa". Koirat juoksenteli ja sinkoili taukopaikoilla vapaana, sitten taas autoon jäkittämään.
Perillä pohjoisessa huomattiin, että Joiku käveli huonommin kuin ennen. Seuraavana päivänä se jo ontui. Kolmantena oli kolmijalkainen aamulla. Voi apua! Paniikkihan siinä meinasi iskeä. Kuumeisesti kelailtiin, että onko jotain päässyt tapahtumaan, että jalka on mennyt rikki. Ei keksitty, mutta mielikuvitus syötti jos jonkinlaista kuvaa ja pelkoa. Musersi ajatus, että kaikki alkaa taas alusta, niin rahallisesti kuin Joikun itsensä ja meidän kannalta.
Laitoin Joikun vähemmälle liikunnalle ja pidin  hihnassa pari päivää.  Annoin levätä.
Onneksi auttoi. Joiku ei ollut enää kolmijalkainen, mutta ontui selvästi.

Mitä ilmeisimmin keskeytettiin vahingossa lentopallonpeluu...

Makkaranpaistossa pohjoisessa...

...sekä tietysti pannukahvit.

Pari viikkoa hujahti siivillä. Ilmat helli, lähes liikaakin (ja koko sen ajan mitä meillä oli helle, satoi etelässä enemmän ja vähemmän vettä...). Olisimme halunneet tunturiin telttailemaan pariksi yöksi, mutta ei siinä helteessä tehnyt mieli lähteä kiipeilemään. Ja lisäksi lupailtiin ukkosia. Päätimme tehdä syksyllä uuden reissun, jos vain mitenkään aika antaa perksi. Kävimme kuitenkin nuotiolla makkarat paistamassa ja pannukahvit keittämässä, ulkoilimme, tutustuimme uusiin paikkoihin, treffasimme ystäviä ja sukulaisia, pulikoimme uimarannalla, vierailimme kotieläinpuistossa. Poika suoritti liikennepuistossa ajokortin, ja ajella huristeli useana päivänä. Sekä haaveilimme kesäpaikasta.
Lomailimme.|

Sielunmaisemaani, hiekkatie vaarametsässä ja porot.

Toinen sielunmaisema, vaarat ja järvi. Ja tietysti tuo poika :D

Kotimatkalla pysähdyimme usein, ja käytin koiria hihnassa kävelyllä. Poikkesimme myös Kolilla Runnen veljestapaamisessa. Oli tosi mukava tapaaminen, paikalla oli viidestä veljeksestä neljä. Sekä tietysti äiti, isä, eno ja täti. Ja meidän koirien kasvattaja.
Nauratti tuo meidän poika. Olin varma, että sille tulee väsykiukku, että "mennään jo" ja "ei ole tekemistä". Vaan lapsi yllätti ihan täysin (ja toisaalta sitten taas ei yllättänyt). Se oli niin luontevasti porukassa mukana, paisteli hänelle vieraiden ihmisten kanssa makkaraa ja puhua pälätti (ja sitä puhetta riitti ja riitti ja riitti...).
Neljä tuntia vierähti tosi nopeasti, ja oli aika käyttää vielä koirat pikkupissatuksella, ja suunnistaa kohti kotia. Taas matkattiin illalla/yöllä, perillä olimme puolenyön aikoihin. Tällä kertaa väsy vei voiton, ja poikakin nukkua posmitti takaosan sängyssä. 

Makkaranpaistotauko.

Tilko, Runnen velipoika

Paju, Runnen velipoika

Pilkki, Runnen velipoika

Runneli

Runnen iskä Rannu

Runne ja Tilko. Tilko yritti vähän  pomotella, mutta Runneli otti coolisti, ei provosoitunut yhtään.

Juomatauko, täti Unna, äiti Mansi, veli Tilko ja Runne.

Kotona lähdimme koko perhe heti seuraavana päivänä mustikkametsään. Pidin Joikun hihnassa ekat 10 min, sitten laskin vapaaksi. Valvoin, ettei se kaahaile ihan päättömänä. Se sai olla vapaana reilun 40  min. Sitten koira hihnaan palautumaan 10 minuutiksi. Ja tämä tepsi! Jo illalla koira käveli paremmin, kuin koko kahden viikon reissulla. Laukatessa saattoi vähän nostaa onnettomuusjalkaa ylös, muuten meni tosi hyvin. Seuraavana päivänä samanlainen metsälenkki, eikä mitään ongelmaa. Puhtaasti ja hyvin kävelee koira. Ollaan tehty näitä metsälenkkejä nyt vajaa viikko, kun ollaan kotona oltu, käytiinpä ihan suollakin kävelemässä.  Säikähdyksellä siis selvittiin, ja kuntoutus jatkuu.

5. päivä leikkauksesta ja Runne 2v!

Nyt sitten kuvia eilisenkin edestä... Turvotus on huomattavasti vähentynyt, sitä myötä jalan käyttö parantunut. Oli varmaan hankala astua jalalle, joka oli voimakkaasti turvonnut kudosnesteestä. Eilisellä 10 min. iltapissatuksella Joiku käytti jalkaansa lähes koko ajan. Enemmän käytti kuin roikotti. Vauhti on parantunut (kohta liikaakin), ja jalan liike pidentynyt. Se ei enää ole semmosta keskenjäänyttä töpöttelyä, vaan nyt jalka ojentuu taaksekin hyvin.
Olen uskollisesti jumpannut niin polvea kuin kinnertäkin, ja hieronut nestettä pois.

Yläkuva eilisaamulta. Otin Joikun ulos, kun  ruokin eläimet. Oli kuitenkin tosi viileä aamu, ja tuntui että Joiku paleli kaljun jalkansa kanssa. Pujotin jalan suojaksi omista lampaista kudotun säärystimen... Eipähän ainakaan päässyt palelemaan.

Joiku, Runne ja Siru-kissa pikku päiväkävelyllä

Joiku olisi ollut eilen jo tosi leikkisällä tuulella. Se oli ilman kauluria, ja yhtäkkiä haki oman riepotellun nallensa, ja olisi alkanut leikkimään sillä. Kerran se ehti sen jo heittää ilmaan ja ottaa kopin. Silmät loistaen ja häntä heiluen se tarjosi leluaan minulle. Olihan se ikävää kieltää moinen ilottelu, mutta muistan hoitajan sanoneen, että lelut kannattaa kerätä pois ja estää leikki, ettei vaan satu mitään. Otettiin sitten vähän kierimisharjoituksia ja istumasta seisomaan nousuja. Edes jotain aktivointia pääkopalle.

Kakka. Kakka on ongelma. Minulle vai Joikulle, en tiedä. Mutta ongelma.
Joikuhan ei mielellään kakkaa polun viereen. Pitää päästä pusikkoon, risujen keskelle, kauas ihmisestä. Ja sehän ei onnistu, jos emäntä roikkuu puolitoistametrisen hihnan päässä. Tänä aamunakin kierreltiin risukoita ja paineltiin puskien läpi, vaan ei. Ei tullut mitään. 
Tässä on vielä n. 7 viikkoa aikaa, pakkohan sen on tottua toisenlaiseen kakkaamisrutiiniin!

Ja hei! Melkein unohtui tässä ristisidetohinassa,

Runneli täyttää tänään 2 vuotta!
 

Ihana vakavamielinen, miettiväinen, viisas, hassu, innostuvainen, kuuliainen pikku Runneli.

Runne on todellakin yllättänyt tässä lyhyen ajan sisällä käytöksellään. Oikeastaan Joikun onnettomuudesta lähtien. Runne on joutunut nyt itse miettimään asioita, ei voi enää vain mennä pöhkönä Joikun perässä.

Mentiin yks aamu pojan kanssa pyörillä tarhaan. Hain hänet sieltä pois Runnen kanssa. Jätin Runnen lyhtypylvääseen kiinni, pyöräni viereen. Vähän oli hätä, että mitenköhän se nyt pärjää, elämänsä ensimmäistä kertaa yksin tuollaisessa tilanteessa. Mutta Runne yllätti. Yhtään ei itkenyt, huutanut, ULVONUT, ollut levoton. Siinä se makoili pyörän vieressä, kun menin paikalle. Pää ja korvat pystyssä ihan rauhallisena katseli.
Ihanaa viisautta sille on tullut päähän, vai totta se on aina siellä ollut, on ihan sen oloinen koira. Nyt ehkä vain osaa sitä paremmin käyttää.

Lenkillä Runne kuuntelee tosi hienosti, ja seuraa mukana. Metsässä ei irtoa kovin kauas, ja tulee heti kun viheltää. On tosi oppivainen ja haluaa touhuta ihmisen kanssa. Olen innostunut opettamaan niille pieniä temppuja itseoivaltamisen kautta. Vauhtiin päästyään molemmat koirat hoksaavat mitä tarkoitetaan tosi nopeasti.
Olen iloinen, että juuri Runne tuli täydentämään meidän perhettä. Se on ihan kerta kaikkisen hyvä koira, ja just meille paras.

4. päivä leikkauksesta

Tiistai. Joikun kinner oli edelleen aamulla todella turvonnut. Suihkuttelin sitä kylmällä vedellä ja hieroskelin, mutta paksu oli ja pysyi. Soitin Hakametsään, ja sain sovittua pikaisen ajan eläinlääkärille.
Joiku käytti pienellä 10 minuutin aamukävelyllä takajalkaansa ainoastaan, jos liikuimme tosi tosi hitaasti. Vähänkään kun vauhtia tuli lisää, pompotteli Joiku kolmella jalalla menemään.
Aamulla tuli kaksi kakkaa :) Huh, yksi huoli siis vähemmän.

Autoonlaittamisessa tuli hienoista ongelmaa: mihin Joiku laitetaan? Takapaksiin laittaminen tuntui tosi huonolta idealta. Ei tarvita kuin yksi huonosti hiljennetty mutka (tai edellä menevän äkkijarrutus), ja auto heilahtaa niin, että Joiku joutuu käyttämään leikattua jalkaansa. Kauhukuva siitä, kuinka jalka vääntyy ja rasahtaa rikki polvesta...No. Laitamme Joikun etupenkin jalkatilaan, sinne minun jalkoihin. Tavallaan hyvä idea, siellä on turvallista, mutta...
Onko siellä liian ahdasta? Onko polvi liian koukussa? Voiko se napsahtaa rikki liian pienestä tilasta? Mitä jos Joiku könyää maaten, eikä pääse pienessä tilassa kunnolla ylös, voiko polvi mennä rikki siitä?

Ei auta, koira jalkatilaan ja suunta kohti eläinlääkäriä. Huolissani olin tietysti koko matkan.
Eläinlääkäri oli yhtä ystävällinen, kuin aiemminkin. Ja samoin taisi eläinlääkäri todeta Joikullekin, kun Joiku meni häntä vastaan häntä heiluen... Pirjo katsoi Joikun liikkeitä ja polven käyttämistä (hyvin käyttää ja koukistaa, vaikkei painoa paljon varaakaan) ja tutki sitten turvotusta. Voimakkaasti nestettä vain, ei mitään tulehduksia.
Hieman laittoi huvittamaan, kun eläinlääkäri hieroi jalkaa. Siinä oli otteet kohdillaan, ja neste alkoi heti liikkua. Minä kun olin käsitellyt jalkaa ikään kuin se olisi erittäin haurasta posliinia koko koipi. Ei ihme, ettei turvotus laske... Hyvät ohjeet sain jalan turvotuksen vähentämiseksi (hierontaa, kylmähaudotusta, jumppaa), ja tuli hyvä mieli, kun jalka on leikkauksen jälkeen tarkistettu. Haava näytti hyvältä, ja kaikki muukin.

Kotona olen hieronut jalkaa ja tehnyt jumppaa niin polvelle kuin kintereellekin, laittanut kylmähaudetta. Ja kyllä, turvotus on laskenut paljon.

Joiku itse on edelleen hyväntuulinen ja reipas. Tuo kauluri vaan on ihan hirviömäinen. Minä pontevasti vastustan kaulurin kanssa räpläämistä, sitä että laitetaan päähän, säälitään ja otetaan pois ja laitetaan taas päähän jne. Mulla on kaikki bokserit aina olleet kauhean masentuneita, kun pönttö onkin laitettu taas takaisin päähän. On tuntunut koiran kiusaamiselta se ees taas vekslailu. Joko se pönttö on päässä, ei sitten se ei ole. Joiku onkin sitten toista maata. Se ei tunnut saavan masennuskohtausta, kun pönttö laitetaan takaisin päähän. Olenkin nyt sitten pitänyt valvotusti pönttöä pois. Yöksi pönttö laitetaan päähän, ja silloin kun en pysty sitä koko ajan seuraamaan.

Runne alkaa tottua tilanteeseen. Se ei jää hysteerisenä ikkunaan huutamaan, kun lähden Joikun kanssa ulos. Eikä se singahda heti vimmatusti haistelemaan Joikua, kun Joiku tulee yksiöstään meidän muiden joukkoon. Nytkin ne makaa molemmat olohuoneen lattialla, ihan rauhassa ja normaalisti.
Mutta tarkkana Joikun kanssa saa olla. Jos on vähänkään vapaa kulku joko pojan huoneeseen, tai makuuhuoneeseen, menee Joiku sinne hiljaa kuin aave. Pojan huoneessa on koirille sallittu sohva, makuuhuoneessa taas poropojan lempipaikka, sängyn alunen... Siksi Joiku saakin olla aika paljon omassa tilassaan iltaisin, kun koko perhe on koolla (tokihan sillä on välitön näköyhteys meihin muihin). Sitten kun poika nukkuu tai on tarhassa, ja on muutenkin rauhallista, on Joiku enemmän meidän kanssa.

Iltapissalla Joiku käytti jo vähän enemmän jalkaansa. Ehkä se helpottaa, kun turvotus laskee?

PS. Tämä päivä jäi valokuvaamatta... ei sitä aina muista

3. päivä leikkauksesta, maanantai

Aamulla Joiku vähän vinkui. En ole varma, onko kyse jalasta vai naapurin tyttöjen juoksusta. Opiaattilaastarin sai ottaa aamulla pois, joten voi olla että vinkumiset pikkuhiljaa loppuu.

Joiku makuuhuoneen yksiössään.

Aamulla Joiku sai tulla keittiön Runnen kanssa odottamaan aamiaista. Oli jotenkin ihanaa, ettei sen tarvinut yksin pönöttää makuuhuoneessa, vaan sai olla omalla paikallaan keittiössä odottamassa kuppia. Ruokailun jälkeen Joiku oli ilman pönttä jonkin aikaa, tiukassa valvonnassa tosin.
Jälkiruuaksi oli tarjoilla rustoluu. Noiden ristisiteiden paukkumisten myötä tulee usein nivelrikkoa. Yritetään ehkäistä tätä ruokinnalla. Rustoluut on siihen tarkoitukseen hyvä välipala, niistä koira saa tarvitsemiaan nivelaineita.
Ruuasta ollaan jätetty pois punainen liha, tällä hetkellä on tarjolla luullista kalkkunaa, broileria, lohta, sisäelimiä. Aamulla lihan kanssa kasvissosetta, pellavasiemenöljyä ja Cartivet-tabletteja. Illalla kaurapuuroa, piimää ja ihmisten kalaöljyä.

Toiselle rustoluu, toiselle ydinluu.

 

Kinner oli aamulla tosi turvonnut. Laitoin siihen kylmäkääreen ja hieroin, samalla tehtiin myös polvijumppa. Kinner pysyi silti niin paksuna, että soitin Hakametsään. Koska leikannut eläinlääkäri ei ollut paikalla, sovimme että soitan seuraavana päivänä, minkäli jalka ei ala menemään normaaliksi.

Aamupäivällä ulkoiltiin n. 10  min, tehtiin kierros takapihan metsässä. Keli oli kylmä. Joiku käytti jalkaansa paremmin, toki vain hitaasti mentäessä, ja astui varpaillaan. Voimakkaastihan se ontuu ja keventää jalkaansa. Mutta mikä parasta, kakka tuli ihan ilman hullua etsimistä ja pusikoissa könyämistä...!

Sisällä suihkuttelin n. 10 min haavaa ja jalkaa. Jumpattiin polvea vielä päivällä ja illalla. Kylmäkäärettä usein. Silti kinner ei laske, paksu on ja pysyy.

Rauhallista menoa. Runnekin osaa ottaa tosi iisisti, ei lähde härkkimään Joikua. Toki suurin osa ulkoilusta tapahtuu ilman Runnelia.

Joiku sai olla minun ja Runnen lenkin ajan olohuoneessa isännän ja pojan kanssa, kuin myös illalla kun poika oli jo nukkumassa. Tosi rauhassa oli, vaikka Runnekin oli samassa tilassa. Runne ei härki turhaan Joikua, välillä vähän pyrkii haistelemaan. Jos tämä ahistaa Joikua, se murisee. Ja Runneli uskoo. Tuntuu, että me kaikki aletaan pikkuhiljaa tottumaan tähän uuteen tilanteeseen.   

1. - 2. päivä leikkauksesta

Lauantaina, vuorokausi leikkauksesta. Väsynyt, mutta ystävällinen Joiku <3

Lauantai aamuna oli kulunut vuorokausi leikkauksesta. Joiku itkeskeli yöllä jonkin verran. Ruoka alkoi maistumaan, ja Joiku söikin  koko annoksen aamulla. Pahoinvointia ei enää ollut. Joiku oli tosi reipas, häntä heilui ystävällisesti koko ajan.

Kannettiin Joikua portaissa, jotenkin pelottaa että miten herkkä se polvi onkaan ennen luutumistaan. 

Lauantai oli lämmin ja aurinkoinen, joten Joiku sai makoilla häkissä ulkona, kun me touhusimme pihassa. Hienosti se siinä oli, nukkui paljon ja välillä katseli meidän touhuja. Jalkaa se ei vielä käytä, vaikka sitä saisikin heti leikkauksen jälkeen alkaa pikku hiljaa käyttämään. Se vain roikottaa jalkaa. 

Jalasta meinasi varpaat turvota, niinpä hieroin niitä ja pidin kylmähaudetta. Turvotus alkoi laskemaan.

Kakannut Joiku ei ole laisinkaan. Arvasin, että tästä saattaa tulla ongelma, kun se ei pääse kauas minusta ja syvälle pusikkoon... Jos ei ala tulemaan, täytyy antaa Levolacia tiraus.

Runne-rukka on ihan pihalla. Se on hyvin hiljainen ja miettiväinen. Haistelee Joikua heti, jos vain mahdollista. Selkeästi se on ymmällään, että mitä ihmettä Joikulle tapahtuu. 

Toisaalta ihan hyvää tekee Runnelillekin vähän itsenäistyä. Se on ollut semmoinen Joikun koira.

Laitetaan Runnelistakin kuvia... Kuvat ennen leikkausta, kun Joiku oli jo kolmijalkainen. Erottamaton parivaljakko. Joiku on Runnen idoli.

Ja täytyy sanoa, että Runne on yllättänyt käytöksellään tosi positiivisesti. Se oli elämänsä ensimmäisen kerran kotona ihan yksin, ilman Joikua, kun lähdettiin perjantaina hakemaan Joikua leikkauksesta. Olin varautunut siihen, että Runne on mennyt jonkinlaiseen paniikkiin, ja askarrellut mielensä tyynnyttämiseksi kaikenlaista...

Vaan ei. Mitään ei oltu tehty (ei se normaalistikaan mitään tuhoa, mutta ajattelin että nyt voisi olla sen aika, kun tosiaan ihan yksin jäi), ja Runne oli tosi rauhallinen. Laitoin sen portin taakse, kun kannoin Joikun sisälle. Sieltä se katseli, ihan rauhassa ilman pihaustakaan. Pidin Runnen portin takana muutaman tunnin, niin että Joiku sai rauhassa toipua.  Runne tyytyi tähän oitis, ja kävi nukkumaan (!). Ei puhettakaan itkusta tai poispyrkimisestä.

Mies ja poikakin kun hävisivät kalaan, oli meillä oikein rauhallista ja Joikulla hyvä heräillä uuteen tilanteeseensa.

Ulkona omassa häkissään.

Yöllä Joiku vinkui taas jonkin verran. Ei mitään hullua huutoa, mutta pientä ääntä kuitenkin. Ruoka maistui jo entiseen malliin, ja kakkakin tuli heti sunnuntai aamusta...
Kääre Joikun jalasta oli valunut jonkin verran alas, joten otin sen kokonaan pois. Ja saman tien aloitettiin varovainen jumppa. Hienosti antoi jumpata, polvea koukistetaan ja ojennetaan 20-30 kertaa 2-3 kertaa päivässä. Haavaa myös huuhdellaan vedellä, että se paranee nopeammin.
Kääreen poisottamisen jälkeen huomasin, että kinner oli todella turvonnut. Se oli kaksinkertainen verrattuna toiseen kintereeseen. Hieroskelin sitä ja pidin kylmäkäärettä, mutta sitkeästi se pysyi paksuna.

Iltapissalla Joiku käytti vähän leikattua jalkaansa, mutta vain jos mentiin tosi tosi hitaasti. Ja miksikäs sitä kipeää jalkaa käyttämään, kun kolmella jalallakin pystyy pompottelemaan todella ketterästi ja nopeasti... Ei olla käyty kuin pienillä pissatuksilla vain, 5-7 minuutin kävelyillä.
Ollaan kävelty metsäpolulla ja tuossa hiekkatiellä. Portaisiin asennettiin rampit, että Joiku voisi kävellä niitä pitkin. Minulla ottaa kantaminen liikaa selkään, ja siksi toiseksi pelkään ihan hulluna, että kompuroin portaissa Joiku sylissä, ja se on polven menoa sitten. Ramppi oli huono idea, siitä ei tullut mitään, Joiku ei suostu. Enkä minä viitsi pakotta, pelkona on että se loikkii rampista miten sattuu, ja taas ottaa polvi osumaa. Niinpä Joiku kulkee portaat itse. Hyvin on sujunut tähän asti.

Vuoden ensimmäisenä päivänä

Vuoden ensimmäisenä päivänä käytiin vuoden ensimmäinen metsäretki. Mukana oli muutama keksi ja mehua, eli siis ihan oikea eväsretki... Pakkasta ei juuri ollut, mutta kylmä tuuli oli.

Näitä vanhoja piikkilankoja löytyy mitä ihmeellisimmistä paikoista.

Melko pian vuoden vaihtumisen jälkeen tuli tulipalopakkaset meillekin. Puuta kului, kun uuneja piti lämmittää niin aamulla kuin illallakin. Eläimille aloitettiin taas lämpimän veden kantaminen, ylimääräiset heinä- ja kaura-annokset, olkea lapettiin urakalla, jotta olisi lämmin märehtiä. Kanalassa lisättiin lämmitystä rakennuspuhaltimilla.
Ja hyvinhän se meni. Kukaan ei paleltunut, eikä kenelläkään ollut huono olla.

Kun pakkanen lauhtui sieltä -30 asteen tuntumasta lähemmäs -20 astetta, pääsivät pääsit ja Mute ulos havuja syömään. Pässien kerintä vaan viivästyi turhan pitkälle syksyyn, josta syystä niillä on vähän turhan lyhyt villa. Kauaa ne eivät siis saaneet ulkoilla, mutta sen verran nyt kuitenkin, että vähän sai nauttia kauniista pakkaspäivästä.

Ja sitten nappitekele. Nimittäin 100% villaa olevat villahousut! Näillä ei tule kylmä. Ja huolimatta siitä, että ovat täyttä villaa, ei ole poika valittanut että kutittaisi. Ihanat pöksyt, olen ihan kateellinen noista.. Kun olisi puhtia, aikaa ja kärsivällisyyttä, niin tekisin itsellenikin samanlaiset villapökät. Näissä on se(kin) hyvä puoli, että joustavat hyvin sivusuunnassa ( =kasvuvaraa hyvin). Jos (KUN!) ovat ensi talvena jo pienet, ei tarvitse kuin jatkaa lahkeita vähän, ja ehkä vyötäröä, ja avot, taas on lämpimät housut käytössä!

Joulukuinen suppilovahverometsäreissu

Kuvat on kuin ainakin syysretkeltä. Eipä uskois, että ne on otettu vain paria päivää ennen joulua. Vettä sateli ja asteet reilusti plussan puolella. Tämmösiä kai nämä talvet nyt sitten tulee olemaan?
Tuo 4v on kyllä älyhyvä metsienmies, tämäkin reissu kesti reilun tunnin, ja jätkä ei valittanut kertaakaan. Toki loppumatkasta, ehkä 100m ennen autoa, alkoi väsähtämään. Muuten oli hyvinkin hyväntuulinen ja reipas.

Yllätys "talvimetsässä", suppilovahveroita... Ei jaksais kauheasti valittaa, mutta onhan se tympiää kun talvet menee näin, mustia jouluja eikä pulkkamäestä tietoakaan.

Myös ylläoleva kaksikko jaksaa hyvinkin juosta reilun tunnin metsässä... Jaksais varmaan vaikka koko päivän. Ollaan joskus mietitty, että miten näiden karvakasojen kans elämä on aina vaan niin helppoa, ei mitään ylimääräisiä taisteluja eikä riekkumisia. Yksi erittäin iso syy on varmasti se, että koirat pääsee lähes joka päivä vapaina reiluksi tunniksi joko mettä- tai peltolenkille. Siinä saa nenätyöskentelyä, kun juoksee kaikenmaailman peurojen, kettujen, jänisten ja myyrien jälkien perässä. Myös fyysinen rasitus on kova, siinä kun juoksee umpimettässä mäkiä ylös ja toista alas, tasapainoilee vähän kaantuneen puun rungolla ja isojen kivien päällä, ei juuri jää energiaa enää tyhjänpäiväisiin valtataisteluihin.

Vähän kädentöitäkin esille... Olen tehnyt tuosta itsekehräämästä angoralangasta vauvan tumppuja. Mikään mestarikutojahan minä en ole, mutta tässä pääosissa onkin tuo ihana materiaali. Niin lämmin, niin pehmeä, eikä kutita herkkääkään ihoa.
Poika pyysi minua tekemään jotain hänellekin, kun on niin ihanaa lankaa. Kauan piti miettiä, että mitäköhän se olisi. Jotain käytännöllistä. Me ei olla niitä, jotka pukee lapsen ihaniin vaatteisiin ja asusteisiin ihan vain siksi, kun se on niin söpöä. Meillä vaatteiden ja asusteiden pitää olla käytännöllisiä, semmosia passeleita reippaalle ja meneväiselle 4-vuotiaalle pikkuisännälle (eikä sillä, että se söpöihin vaatteisiin pukeminen olisi jotenkin minun mielestäni huono juttu, kukin tyylillään).
Mietin, että jos tekis sille vanttuut. Mutta sillä on jo parit lampaanvillavanttuut "kaupunkivanttuina". Eniten meillä käytetään kunnon rukkasia.
Sitten ajattelin tehdä kaulurin. Mutta tuo angora on niin tolkuttoman lämmin, että kaulurissa vois jo kaula paahtua. Nyt onkin sitten puikoilla tulossa muhkea kaulahuivi, johon olis ajatuksena tulla nappikiinnitys. Kaulahuivien solmut ei meillä oikein ole käteviä, huivin kun pitää mahtua takin kauluksen alle, ja solmusta tulee ikävä möykky kurkkua painamaan.

Pitkästä aikaa olen innostunut kutomisesta. Ei millään malttais laskea kutimia käsistään. Eniten jännittää, riittääkö tuo ruskeista kaneista kehrätty lanka, toiseksi en millään malttaisi jaksaa odottaa, että minkälainen tuosta kaulahuivista oikein tuleekaan.

Uusi arki

Voi kun aika kiitää.
Elämä meni vähän uusiksi, kun sain yhtäkkiä töitä tilan ulkopuolelta. Olen ollut sen melkein 5 vuotta kotona kotiäitinä. Nyt tuli eteen työ, jota oli pakko lähteä kokeilemaan. Täysin oman aiemman ammatillisen suuntautumiseni ulkopuolelta. Homma, joka on ollut ajatuksissani jo kauan. Halu kokeilla, ottaa selvää onko minusta siihen.

Yhtäkkisen työelämään päätymisen johdosta mulla oli kerinnät myöhässä, astutukset myöhässä, kanojen pehkujen laitto meinas myöhästyä... Pihan talvisiivous edelleen tekemättä.  Mutta pikkuhiljaa lampaat ovat kuitenkin päässeet villoistaan ja muutama uuhikin on jo astutettu. Lokakuu meni kyllä aivan totaalisen hujauksessa ohi. Oli niin ajatuksisa, että viimeistään lokakuun lopussa on kaikki kahdeksan uuhta astutettu. No, ei ollut.

Uskollinen ystävä odottaa.

Onneksi ehdittiin nauttia aivan uskomattoman ihanista syyspäivistä. Käytiin paljon metsälenkeillä ja pari kertaa laavulla makkaraa paistamassa.  Pohjoisessakin poikettiin pikaisesti ennen minun töiden alkua. Tuskin tulee ehdittyä sinne enää tämän vuoden puolella. Runne-porokoira otti stressiä pakulla matkaamisesta. Ihan tuli mieleen Spurtti-vainaa, kun Runne niin pelkäs pakun ääniä ja kolinoita. Raukka jännitti koko matkan, mennen tullen.

Kalkkunat kohtas päivänsä, kuten myös pikkupuput. Pässipojat lähtee viimeiselle matkalleen ens viikolla. Uuhia piti vähentää peräti neljä (4 !!) kappaletta, mutta yhtään ei ole vielä vähentyneet... Ei niitä vain yksinkertaisesti raski laittaa pois, meidän vanhoja, ihania uuhia.
Olen muutaman kerran aloittanut tekemään niistä myynti-ilmoitusta, mutta sitten kuitenkin jättänyt tekemättä. Vaikea niitä on myydä uuteen kotiin. Uuhia, jotka on olleet meidän laumassa karitsasta saakka. Sitten pitäisi vielä vanhoilla päivillään muuttaa uuteen laumaan, hakea paikkansa siellä, totuttautua uusiin ihmisiin, lampolaan, tapoihin...
Äh.
Katsotaan nyt tämä talvi vielä näin, ja mietitän keväällä asiaa uudelleen.

Pirhana kun on laitettu lyhyt hihna koiranpoikaselle... Laavulla makkaranpaistossa piti laittaa koirat hetkeksi vähän kauemmas.

Tähän loppuun haluan laittaa meidän 4-vuotiaan valokuvataiteilijan valikoituja otoksia meidän kodista. Taiteilija itse on ollut 3 v näitä kuvatessaan...