Hoitava luonto

Jos metsä rikkoi, niin metsä myös hoitaa. Ristisideoperoidun polven nimittäin.Oltiin pari viikkoa reissussa, Lapissa sukuloimassa. Koirat oli tietysti mukana. Ennen reissua Joiku käytti jalkaansa jo lähes normaalisti, ei ontunut, mitä nyt ihan tosi pienesti kevensi. Oli metsässä valvotusti vapaana ja leikki Runnen kanssa. Oltiin hyvin lähellä normaalia elämistä jo.

Joiku pohjoisessa, operoitu jalka ilmassa.

Lähdimme reissuun puoliltaöin, tarkoitus oli käyttää yö matkustamiseen. Oli mukava ja rauhallista ajella. Pojan mielestä niin jänskää, ettei juuri malttanut nukkua. Vaan ei haitannut, reissuväsymyskiukkua ei tullut kenellekään, sen sijaan oli väsynyttä hihitystä ja huonoja juttuja. Mukava matka, joka kesti reilun 12 h.

Mutta reissussa ei nähtävästi muistettu, että Joiku oli vielä toipilas. Koirat makas aina muutaman tunnin autossa, ja sitten tauolle. Tauko oli sitä, että ovi auki ja "vapaa". Koirat juoksenteli ja sinkoili taukopaikoilla vapaana, sitten taas autoon jäkittämään.
Perillä pohjoisessa huomattiin, että Joiku käveli huonommin kuin ennen. Seuraavana päivänä se jo ontui. Kolmantena oli kolmijalkainen aamulla. Voi apua! Paniikkihan siinä meinasi iskeä. Kuumeisesti kelailtiin, että onko jotain päässyt tapahtumaan, että jalka on mennyt rikki. Ei keksitty, mutta mielikuvitus syötti jos jonkinlaista kuvaa ja pelkoa. Musersi ajatus, että kaikki alkaa taas alusta, niin rahallisesti kuin Joikun itsensä ja meidän kannalta.
Laitoin Joikun vähemmälle liikunnalle ja pidin  hihnassa pari päivää.  Annoin levätä.
Onneksi auttoi. Joiku ei ollut enää kolmijalkainen, mutta ontui selvästi.

Mitä ilmeisimmin keskeytettiin vahingossa lentopallonpeluu...

Makkaranpaistossa pohjoisessa...

...sekä tietysti pannukahvit.

Pari viikkoa hujahti siivillä. Ilmat helli, lähes liikaakin (ja koko sen ajan mitä meillä oli helle, satoi etelässä enemmän ja vähemmän vettä...). Olisimme halunneet tunturiin telttailemaan pariksi yöksi, mutta ei siinä helteessä tehnyt mieli lähteä kiipeilemään. Ja lisäksi lupailtiin ukkosia. Päätimme tehdä syksyllä uuden reissun, jos vain mitenkään aika antaa perksi. Kävimme kuitenkin nuotiolla makkarat paistamassa ja pannukahvit keittämässä, ulkoilimme, tutustuimme uusiin paikkoihin, treffasimme ystäviä ja sukulaisia, pulikoimme uimarannalla, vierailimme kotieläinpuistossa. Poika suoritti liikennepuistossa ajokortin, ja ajella huristeli useana päivänä. Sekä haaveilimme kesäpaikasta.
Lomailimme.|

Sielunmaisemaani, hiekkatie vaarametsässä ja porot.

Toinen sielunmaisema, vaarat ja järvi. Ja tietysti tuo poika :D

Kotimatkalla pysähdyimme usein, ja käytin koiria hihnassa kävelyllä. Poikkesimme myös Kolilla Runnen veljestapaamisessa. Oli tosi mukava tapaaminen, paikalla oli viidestä veljeksestä neljä. Sekä tietysti äiti, isä, eno ja täti. Ja meidän koirien kasvattaja.
Nauratti tuo meidän poika. Olin varma, että sille tulee väsykiukku, että "mennään jo" ja "ei ole tekemistä". Vaan lapsi yllätti ihan täysin (ja toisaalta sitten taas ei yllättänyt). Se oli niin luontevasti porukassa mukana, paisteli hänelle vieraiden ihmisten kanssa makkaraa ja puhua pälätti (ja sitä puhetta riitti ja riitti ja riitti...).
Neljä tuntia vierähti tosi nopeasti, ja oli aika käyttää vielä koirat pikkupissatuksella, ja suunnistaa kohti kotia. Taas matkattiin illalla/yöllä, perillä olimme puolenyön aikoihin. Tällä kertaa väsy vei voiton, ja poikakin nukkua posmitti takaosan sängyssä. 

Makkaranpaistotauko.

Tilko, Runnen velipoika

Paju, Runnen velipoika

Pilkki, Runnen velipoika

Runneli

Runnen iskä Rannu

Runne ja Tilko. Tilko yritti vähän  pomotella, mutta Runneli otti coolisti, ei provosoitunut yhtään.

Juomatauko, täti Unna, äiti Mansi, veli Tilko ja Runne.

Kotona lähdimme koko perhe heti seuraavana päivänä mustikkametsään. Pidin Joikun hihnassa ekat 10 min, sitten laskin vapaaksi. Valvoin, ettei se kaahaile ihan päättömänä. Se sai olla vapaana reilun 40  min. Sitten koira hihnaan palautumaan 10 minuutiksi. Ja tämä tepsi! Jo illalla koira käveli paremmin, kuin koko kahden viikon reissulla. Laukatessa saattoi vähän nostaa onnettomuusjalkaa ylös, muuten meni tosi hyvin. Seuraavana päivänä samanlainen metsälenkki, eikä mitään ongelmaa. Puhtaasti ja hyvin kävelee koira. Ollaan tehty näitä metsälenkkejä nyt vajaa viikko, kun ollaan kotona oltu, käytiinpä ihan suollakin kävelemässä.  Säikähdyksellä siis selvittiin, ja kuntoutus jatkuu.

Nopeasti mennyt kesä

Valkoinen Valpuri ja valkoinen Neilikka.

No johan on vierähtänyt aikaa, kun viimeksi olen blogia päivitellyt.
Johtuneekohan tämä siitä, että aloitin työt uudessa paikassa tilan ulkopuolella? Kesäkin mennä hurahti.

Neilikka-muru

Kurkiniemessä on kaikki mallillaan. Uusi laumanjäsen saatiin kesän alussa. Hän on valkoinen sarveton suomenvuohineito Neilikka. Neilikka tuli kaveriltani pohjanmaalta, Mimmin tallilta. Hienosti meni Neilikka laumaan, heti oli kuin olisi siinä aina ollut.
Ajattelin, että nupo Martta tarvii kaverin, kun kaksi iäkkäämpää sarvellista rouvaa meinaa sitä välillä kurmottaa. Ja oikeassa olin. Martta ja Neilikka näyttäis olevan vähän semmonen majakka ja peräväunu-tyyppinen paritsa.
Aluksihan Neilikka seurasi valkoista Valpuria kuin hai laivaa. Neilikan äiti oli valkoinen, johtuu varmaan siitä.

Kutut rakastaa kuumia kesäpäiviä. Makoilevat reporankoina omalla kalliollaan.

Meillä ei ole nyt ollut pukkia tiluksilla laisinkaan, Mute on edelleen riiuureissullaan. Ei ollut mokoma onnistunut saamaan tiineiksi kuttuja. On ollut sen verran helppoa tämä elo ilman karkailevaa pukkeloista, että ei taida ihan hetkeen meille pukkia tulla.
Eikä tullut meillekään omia kilejä tänä vuonna. Mute oli kyllä hommissa meilläkin syksyllä, mutta tulosta ei tullut. Mikä ihmeen tuhkamuna siitä on tullut?

Valpuri viettää siestaa...

Pupuille tuli yhdet poikaset. Isänä oli uusi siitospupumme, luonnonruskea Wilburi. Wilburi ja ruskea Nasti saivat viisi poikasta. Yksi poikanen hävisi (?!), yksi kuoli. Jäljelle jäi siis kolme luonnonruskeaa tyttöä. Kaikki ovat muuttaneet uusiin koteihin. Vielä olisi tarkotus astuttaa yksi punasilmäinen angora, egern väritykseltään Wilburilla, jahka tytöt kotiutuu kesätöistään.

Nasti ja lapset

Meidän kolme naarasangoraa on ollut työpaikkani pihassa kesän. Ne on ilahduttaneet yksityisen hoivakodin asukkaita. Ja kyllä niiden touhuja on seurattukin! Joko sisältä ikkunasta tai sitten terassilta pupuhäkin edestä. Nyt on luvattu viileitä sadekelejä hetkeksi eteenpäin, taitaa olla aika tuoda puput kotiin.
Olen myynyt muutaman aikuisen naarasangoran uusiin koteihin. Tarkoituksena on sovittaa puputkin lampolaan syksyllä. Oli taas tiukka pohtiminen, kuka jää ja kuka lähtee.
Lähtöpassit sai sininen Neita-naaras. Neita oli pienenä tosi kesy ja ihana. Sitten pari aikuista alkoi pomottamaan sitä, suorastaan kiusaamaan. Neitasta tuli säikky ja arka, myös ihmiselle. Harmitti luopua siitä, sen villa oli hyvä ja se oli mukavan kokoinen. Mutta olen varma, että Neita voi paremmin ilman näitä pomottavia naaraita.
Myös Nastin sisko Bella joutui lähtemään. Bella oli se, joka eniten pomotti muita. Bellan kaverina uuteen kotiin muutti luonnonharmaa Malviina. Malviina muutti siksi, kun mulla on jo yksi luonnonharmaa tyttö.

Angorakanit kesätyössään, hoivakodin pihassa vanhuksia ilahduttamassa.

Uusia kesäasukkaitakin meillä on. Viisi kappaletta pekinginankkoja. Aivan ihastuttavia uusia tuttavuuksia! Koen, että tosi paljon vaivattomampia ja helpompia kuin kalkkunat. Ehkä kokonsa ja söpömmän ulkonäkönsä takia?
Uima-allaskin on oletettua helpompi huoltaa. Meillä on käytössä lasten uima-allas, semmonen kovareunainen. Aluksi tuumittiin, että tosi huono idea. Ankat kun kävelivät laitojen yli mennen tullen, ja se oli sen veden loppu. Allas tyhjenee, kun reunan painaa alas...
Hoksin laittaa vihreää puutarhaverkkoa altaan ympärille, jättäen vain ulosmenorampin. Tämä on toiminut, ankat käyttää ramppia kulkemiseen, ja reunat on saaneet pysyä pystyssä.
Vesi vaihdetaan kerran päivässä. Ja siltikin se on ihan mustaa ja mutaista. Sitä sais varmaan olla vaihtamassa joka uintikerran jälkeen, jos tahtoisi pitää veden puhtaana. Mahdoton homma
Kovia ne on kyllä uimaan! Ihana oli katsoa sitä pikkuankkojen riemua, kun pääsivät kylpemään. En laittanut niille häkkiin ammetta, vaan kylvetin ankat päivittäin siihen asti, että alkoivat kasvattamaan kunnon sulkia vaivauntuvien tilalle.
Olen kuullut, että pieninä untuvikkona hukkumismahdollisuus on suuri. En uskaltanut ottaa riskiä.

Pikkuvaakut kylpee. Nythän nämä on jo isoja ankkoja.

Tähän kesään on kuulunut myös kuttukävelyt. Niiden laitumilla ei kasva enään yhtään lehteä sillä korkeudella, että kutut ne saisi napattua suihinsa. Siispä omiin metsiin lenkille. Hienosti ne tulee. Kuljetan ne ensin narussa pihan läpi metsään. Vapaana en pidä, kun kutut kumminkin syöksyisivät syömään luumupuut ja pikkutammen. Siispä narussa herkkujen ohi. Metsässä päästän vapaaksi. Kuljeskelen hitaasti eteenpäin, välillä jäädään johonkin herkkupuskaan pidemmäksi aikaa. Samalla siinä saa koirat metsälenkkiä. 4v poikakin kulkee usein mukana. Oltiinhan me mustikassakin pari kertaa tuolla kokoonpanolla. Oikea sekalainen seurakunta!

Kutut metsäkävelyllä

Joikulla ja Runnella hauskaa

Käytiin myös tietysti pohjoisessa. Poika ja mies meni ensin junalla, minä seurasin koirien kanssa autolla muutaman päivän päästä. Ja pitihän se päästä myös tunturiin. Ajateltiin, että käydään pohjoisessa ollessamme Pyhällä ihan vain makkaraa paistamassa ja pannukahvit keittämässä. Niin että ajetaan autolla laavun lähelle, ei mitään pitkää kävelymatkaa.
No eipä... Tulihan sitä taivallettua melkein 10 km:ä ja aikaa taisi vierähtää lähemmäs 4 tuntia... Käytiin Pyhänkasteenputouksella ja Karhunjuomalammella laitettiin nuotio. Lepäiltiin siinä tovi, kunnes jatkettiin matkaa. Ihan hirveän ylpeä olin tuosta 4v pojasta. Hienosti jaksoi matkan taivaltaa. Loppumatkasta väsyttiin kaikki, mutta kiukuttelemaan ei alettu. Poika sai kunnian etsiä meille punaisia reittimerkkejä, joiden perässä se sitten jaksoi juoksennella autolle asti.
Pari hauskaa sattumusta patikoinnin varrelta. Ensin tuli vastaan isä parin lapsensa kanssa, nuorempi lapsista oli aika lailla samanikäinen poika, kuin meidänkin. Huvitusta herätti niiden reppu. Isällä oli selässään pieni kerhoreppu, jossa oli Salama McQueenin kuva. Lähes samanlainen, kuin minullakin oli selässäni... Eipä tullut kunnon reppuja mukaan, rinkasta puhumattakaan. Vaan oikein hyvin pärjättiin Salama-repunkin kanssa.

Toinen hauska juttu sattui laavulla. Siellä oli perhe tulistelemassa, kun menimme paikalle. Laavuja oli paikalla kaksi, joten hienotunteisesti menimme siihen toiseen, tyhjänä olevaan. Yhtäkkiä tämä perhe tulee luo, hymyilee aurinkoisesti ja nuori neito kysyy, että "oletko sinä Jatta?". Kylläpä hämmästyin!
Hän oli henkilö, jolle olin myynyt angorakanin. Ja myynyt vieläpä niin, etten ole häntä ikinä tavannut. Pupu matkasi pohjoiseen vanhempieni kyydissä, jotka sitten luovuttivat pupun uudelle omistajalleen. Toki oltiin kirjoiteltu pupun ostajan kanssa toisillemme, ja tiesin kyllä, että pupu pääsee hyvään kotiin, vaikken olekaan uutta omistajaa silmästä silmään tavannut.
Vaan nytpä olen. Oli miellyttävä kohtaaminen. Terveisiä vaan Hetalle ja Hilleville ja muulle perheelle!

Näin reippaasti nousee askel, vaikka takana on 9 km taivaltamista.

Talviturkin heitto äidillä. Kalkonniemessä.

Lampaidenkin hoivatyöskentely on alkanut. Siiri, Irja ja Janis on olleet työpaikkani vieressä olevan vanhainkodin pihassa kesän. Ovat olleet hyvin suosittuja, paljon on ihmiset niitä käyneet katsomassa. Minäkin kuljetin meidän hoivakodin asukkaita lampaiden luona lähes päivittäin.

Lampaat vanhainkodin laitumella.

Tehtiin tämä myös toisinpäin, eli vein lampaat hoivakodille. Nämä ovat vanhoja rouvia, tulevat narussa kuin koirat. Helppo niiden kanssa oli kävellä hoivakodille, eivät säikähtäneet edes ohiajavaa autoa. Autosta kyllä ihmeteltiin meidän porukkaa, olihan se varmaan hauska näky, lampaat lenkillä taajamassa.

Hoivakodin asukkaat antoivat lampaille pajunoksia, silittelivät ja paljon muisteltiin omien lampaiden pitoa. Tukutuku lampaitani-laulukin kajahti hienosti.
Vierailu oli mukava vierailu, joka kirvoitti paljon jutunjuurta ja monta mukavaa tarinaa. Toivottavasti pääsemme pian uudelleen vierailemaan ikäihmisten parissa.

Nyt on tytöt jo takaisin kotilaitumilla. Ilmassa on aavistu syksyä. Varjot pitenee ja iltaisin eläinsuojien luukkuja sulkiessani on jo hyvin hämärää. Täytynee alkaa kaivelemaan taskulamppuja esille ja tarkistaa otsalampputilanne. Matotkin vissiin pitäis pestä...?