Tiistai. Joikun kinner oli edelleen aamulla todella turvonnut. Suihkuttelin sitä kylmällä vedellä ja hieroskelin, mutta paksu oli ja pysyi. Soitin Hakametsään, ja sain sovittua pikaisen ajan eläinlääkärille.
Joiku käytti pienellä 10 minuutin aamukävelyllä takajalkaansa ainoastaan, jos liikuimme tosi tosi hitaasti. Vähänkään kun vauhtia tuli lisää, pompotteli Joiku kolmella jalalla menemään.
Aamulla tuli kaksi kakkaa :) Huh, yksi huoli siis vähemmän.
Autoonlaittamisessa tuli hienoista ongelmaa: mihin Joiku laitetaan? Takapaksiin laittaminen tuntui tosi huonolta idealta. Ei tarvita kuin yksi huonosti hiljennetty mutka (tai edellä menevän äkkijarrutus), ja auto heilahtaa niin, että Joiku joutuu käyttämään leikattua jalkaansa. Kauhukuva siitä, kuinka jalka vääntyy ja rasahtaa rikki polvesta...No. Laitamme Joikun etupenkin jalkatilaan, sinne minun jalkoihin. Tavallaan hyvä idea, siellä on turvallista, mutta...
Onko siellä liian ahdasta? Onko polvi liian koukussa? Voiko se napsahtaa rikki liian pienestä tilasta? Mitä jos Joiku könyää maaten, eikä pääse pienessä tilassa kunnolla ylös, voiko polvi mennä rikki siitä?
Ei auta, koira jalkatilaan ja suunta kohti eläinlääkäriä. Huolissani olin tietysti koko matkan.
Eläinlääkäri oli yhtä ystävällinen, kuin aiemminkin. Ja samoin taisi eläinlääkäri todeta Joikullekin, kun Joiku meni häntä vastaan häntä heiluen... Pirjo katsoi Joikun liikkeitä ja polven käyttämistä (hyvin käyttää ja koukistaa, vaikkei painoa paljon varaakaan) ja tutki sitten turvotusta. Voimakkaasti nestettä vain, ei mitään tulehduksia.
Hieman laittoi huvittamaan, kun eläinlääkäri hieroi jalkaa. Siinä oli otteet kohdillaan, ja neste alkoi heti liikkua. Minä kun olin käsitellyt jalkaa ikään kuin se olisi erittäin haurasta posliinia koko koipi. Ei ihme, ettei turvotus laske... Hyvät ohjeet sain jalan turvotuksen vähentämiseksi (hierontaa, kylmähaudotusta, jumppaa), ja tuli hyvä mieli, kun jalka on leikkauksen jälkeen tarkistettu. Haava näytti hyvältä, ja kaikki muukin.
Kotona olen hieronut jalkaa ja tehnyt jumppaa niin polvelle kuin kintereellekin, laittanut kylmähaudetta. Ja kyllä, turvotus on laskenut paljon.
Joiku itse on edelleen hyväntuulinen ja reipas. Tuo kauluri vaan on ihan hirviömäinen. Minä pontevasti vastustan kaulurin kanssa räpläämistä, sitä että laitetaan päähän, säälitään ja otetaan pois ja laitetaan taas päähän jne. Mulla on kaikki bokserit aina olleet kauhean masentuneita, kun pönttö onkin laitettu taas takaisin päähän. On tuntunut koiran kiusaamiselta se ees taas vekslailu. Joko se pönttö on päässä, ei sitten se ei ole. Joiku onkin sitten toista maata. Se ei tunnut saavan masennuskohtausta, kun pönttö laitetaan takaisin päähän. Olenkin nyt sitten pitänyt valvotusti pönttöä pois. Yöksi pönttö laitetaan päähän, ja silloin kun en pysty sitä koko ajan seuraamaan.
Runne alkaa tottua tilanteeseen. Se ei jää hysteerisenä ikkunaan huutamaan, kun lähden Joikun kanssa ulos. Eikä se singahda heti vimmatusti haistelemaan Joikua, kun Joiku tulee yksiöstään meidän muiden joukkoon. Nytkin ne makaa molemmat olohuoneen lattialla, ihan rauhassa ja normaalisti.
Mutta tarkkana Joikun kanssa saa olla. Jos on vähänkään vapaa kulku joko pojan huoneeseen, tai makuuhuoneeseen, menee Joiku sinne hiljaa kuin aave. Pojan huoneessa on koirille sallittu sohva, makuuhuoneessa taas poropojan lempipaikka, sängyn alunen... Siksi Joiku saakin olla aika paljon omassa tilassaan iltaisin, kun koko perhe on koolla (tokihan sillä on välitön näköyhteys meihin muihin). Sitten kun poika nukkuu tai on tarhassa, ja on muutenkin rauhallista, on Joiku enemmän meidän kanssa.
Iltapissalla Joiku käytti jo vähän enemmän jalkaansa. Ehkä se helpottaa, kun turvotus laskee?
PS. Tämä päivä jäi valokuvaamatta... ei sitä aina muista
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti