5 viikkoa leikkauksesta

Kylläpä aika vierii! Leikkauksen jälkeen tuntui, että kesä on pilalla ja kaikki on pilalla ja voi kauhea... Nyt on enää muutama viikko, ja saadaan alkaa varovaisesti irrottamaan hihnasta.

Jalka on parantunut hyvin. Kävellessä Joiku käyttää sitä jo hyvin (toki keventäen), mutta paikallaan seistessä ei varaa jalalle juri yhtään. Selkeästi nojaa vasemmalle puolen. Nyt jumpataan, jotta saadaan painoa pikkuhiljaa taakse ja oikeallekin.

Ollaan alettu käymään myös metsässä! Voi että oli koirapoika onnellinen, kun pääsi omaan lempimetsään. Vielä illallakin metsän vaikutus näkyi niin, että Joiku tuli koko ajan uusi lelu suussaan minun eteen, häntä heilui vimmatusti ja silmät loisti iloa. Siinä se tarjosi mulle lelua leikittäväksi. Aika ihana.

Kesän alku on ollut tosi kylmä, kuten kuvasta näkyy. Nahkahanska kädessä lenkillä. Onneksi nyt tällä viikolla lämpeni, poikakin heitti toissapäivänä talviturkkinsa lampeen... Itse en todellakaan uskaltanut.

Lampaat on laitumilla, tosin laitumet kasvaa todella hitaasti kylmien kelien ja sateettomuuden takia. Lampaita on tällä hetkellä kuusi aikuista uuhta ja kaksi kotiin jäävää karitsaa. Pässejä on kolme (päivittämättä on se, kun meidän ensimmäiset pässit Ville ja Veeti lähtivät teurastamolle!!) sekä yksi keväällinen karitsa, jonka joko myyn tai kasvattelen lihoiksi. Vuonia on neljä kuttua, yksikään ei poikinut eikä ole lypsyssä. Kaneja viisi aikuista naarasta, Wilburi-uros sekä 6 lihaksi menevää urospoikasta sekä kaksi juuri syntynyttä poikuetta. Kanoja vaihteleva määrä, reilu 10 kpl poikasia kasvamassa ensi talven lihaksi. Muita ei ollakaan tiluksille tänä kesänä otettu. Selkeästi joku tarve pitää ns. välivuosi, ei mitään ylimääräistä. Näillä mennään, hyvä mieli.

Martan kanssa Tallipihalla

Martta-kuttu oli taas viime lauantaina Tampereen Tallipihalla suuressa käsityöläistapahtumassa. Ilma oli erittäin kauniin syksyinen ja ihmisiä liikkeellä todella paljon.

Martta on hienosti reipastunut. Ei väistä enää niin paljon ihmisiä ujona minun seläntaakse. Se oli koko ajan korvat pystyssä havannoimassa kaupunkielämää. Ja mikäs siinä havannoidessa, kun Tallipihalla ihmiset osaa hienosti kunnioittaa eläintä. Ei tungeta väkisin silittämään, vaan ymmärretään että eläin on aivan toisenlaisessa ympäristössä, kuin missä se normaalisti aikaansa viettää. Eikä otetan henkilökohtaisena loukkauksena, jos Martta ei anna sille täysin vieraan ihmisen tulla sen tilaan saatikka silittämään. Ja mikä parasta, aikuiset opettavat tätä eläimen kunnioittamista myös lapsilleen.
Ei mene hukkaan meidän kaupunkivierailut! 

Tallipihalla liikkuu paljon koiria. Lähes kaikki ovat jollain tasolla kiinnostuneita Martasta. Ja Martta tietysti koirista. Siinä katsellaan puolin ja toisin, että onko tuo olento ystävä vai vihollinen. Martta saaliseläimenä puolustautuu nostamalla selkäkarvansa pystyyn, ja tuijottamalla tiukasti korvat pystyssä. Jos vieras olento tulee liian lähelle liian innokkaasti, valmistautuu Martta puskemaan.
Kuten teki tuolle kuvassa olevalle ihanalle lapinkoiranpennulle. Pentu haukkui ja ihmetteli Marttaa, ja Martta pentua. Pennun omistajat olivat hyvin kohteliaita, ja opettivat pennulle, miten uuden, omituisen otuksen lähellä kuuluu käyttäytyä. Kun pentu pääsi Martan mielestä liian lähelle, pukkas Martta sitä otsallaan. Ei mitenkään kovasti, mutta muistutti nyt kuitenkin, että älä tule...

Kotona Marttaa odotti tuttu kuttulauma, eli Valpuri, Irmeli ja Neilikka. Mahtaa olla Martalla jännitäviä juttuja tuomisinaan! Terveiset isolta kirkolta.

Lampolassa taas elämää

Pässit, etualalla ihana Ami. Keskellä on kuttujen ulkotarha ja taimmaisena uuhet.

Lampaat ja vuohet on siirtyneet takaisin lampolaan, ja paluu "normaali arkeen" voi alkaa.
Sitä aina odottaa, että tulis kesä ja laidunkausi. Hetken on innoissaan, kun pääsee vähän helpommalla ruokkimisen ja muun huollon kanssa. Sitten kesän edetessä alkaa ahistamaan... Viimeistään alkusyksyllä, kun illat alkaa pimentyä, sitä huomaa odottavansa että saa elukat lampolaan.

Uuhet ihmettelee uusia naapureita.

Ensin haettiin laitumilta uuhet. Uuhilla oli laidun jo loppumassa, eikä niillä ole kunnon sääsuojaa. Ahistaa, kun elukat joutuu makoilemaan viilesässä syyssateessa, hyvässä lykyssä kylmän pohjoistuulen puhaltaessa. Onhan niillä montakin metsäsaareketta laitumella, mutta eihän se kunnon sateen osuessa kastumiselta estä.
Niinpä otettiin lampaat lampolaan syyskuun alkupuolella.

Kuttuja ketuttaa, kun joutuvat olemaan lampaiden keskellä...

Sitten oli vuorossa pässit. Pässeillä on ihan hyvä laidunkatos laitumella, mutta niidenkin laitumelta alkoi ruoka loppumaan. Kuskailin sinnekin heinää ja kakaroille kauraa, mutta helpommalla pääsee, kun kuskailee ruuat lampolaan.
Viimeisinä kotiin pääsivät kutut, muutaman päivän pässien jälkeen. Kutuille tehtiin vähän isompi karsina, johon laitettiin monta heinähäkkiä. Meidän 8v matriarkka Valpuri on käynyt vähän äkeäksi ikää saatuaan. Se mielellään pomottaa muita kuttuja, ei anna niiden syödä ja pitää ne muutenkin herran nuhteessa.
Laitettiin kuttujen karsinaan kahden heinähäkin väliin pieni väliseinäke. Semmonen 1/3 karsinan leveydestä, pieni tilanjakaja. Karsinassa on myös kaksi ovea ulkoaitaukseen. Huomasin viime talvena kun oli vain yksi ovi, että Valpuri saatoi usein pomottaa ovella. Ei päästänyt Irmeliä ja Marttaa sisälle...
Tämä uus ratkaisu tuntuu toimivan tosi hyvin. Kaikilla on tilaa syödä, ja pieni väliseinä rajaa tilaa hienosti.
Toivottavasti systeemi toimii talvellakin, muuten joudutaan laittamaan Valpuri omaan yksiöön.

Uuhet on kerääntyneet ihmettelemään sarvipäitä.

On kiva, kun märehtijät ovat taas yhden katon alla. Lampolassa on kiva tunnelma. Saa taas istuskella ja rapsutella eläimiä kaikessa rauhassa.

Keväiset kilit laitettu tilaukseen

 

Tulee näköjään päivitettyä noita facebook-sivuja enemmän, kuin tätä blogia. Yritän ryhdistäytyä.
Pakkaset sahas koko tammikuun -30 ja -20 asteen välimaastossa. Kolattiin meidän takapihan lampeen luistinrata. Miten ihmeessä me ei olla aiemmin sitä tajuttu?! Aivan ihana luistella omassa rauhassa, ja saa pitää koirat mukana telmuamassa.

Kutut ja uuhet ovat poteneet kiimojaan yllättävän pitkälle. En muista, että kovin useana talvena kiimat olisi pyörineet vielä tammikuun lopullakin. Kyllä ne on tupanneet loppumaan talven alettua.
Yläkuvassa Mutea huutelevan Valpurin kutsuhuudot ei tuottaneet tulosta, kukaan ei tullut. Kiima laittaa Valputin huutamaan kuin henkeä vietäisiin. Huutoa kestää pari päivää, sitten kiimat alkavat menemään ohitse. Tullakseen taas kolmen viikon päästä uudelleen...
Sen sijaan Valpurin tytär Irmeli sai Mute-pukin heilastelemaan kanssaan. Valpuri oli täynnä inhoa ja epäuskoa, kun tuo sarveton adonis asteli kuttujen karsinasta sisään. Se meni karsinan perimmäiseen nurkkaan mulkoilemaan, ja märehtimään alkaessaan se asettautui samaan nurkkaan makuulleen, selkä tiiviisti käännettynä nuorelleparille.
Mute heilasteli Irmelin kanssa vuorokauden, ja sitten se lähti toisiin naisiin toisille tiloille. Mute palautunee takaisin kotiin seikkailtuaan aikansa maailmalla.

Ilmat lauhtui yhtäkkiä n. 30 astetta. Lähestulkoon yhdessä yössä.  Sade vain ropisi pupulan peltikattoon, kun keritsin pupuja. Ihmeellistä. Lauhtumisten ja vesisateiden myötä saadaan sanoa hyvästit hiihtokeleille ja luisteluradalle. Kyllä alkaa pohjoisen ihmisille olemaan vähän turhan extremeä nämä etelän talvet.

Lauhtumisessa oli yksi hyvä puoli. Sain kerittyä angorakanit. Villa alkoi olemaan jo aika pitkää, mutta paukkupakkasilla pupuja ei voi keritä. Nyt kerintä osui just nappiin, villa oli pitkää mutta hyväkuntoista, ei yhtään takussa eikä huopunutta. Yläkuvassa on Pörröturkki (4v pojan ristimä) juuri parturoituna, saavissa on sen villat. Ihanaa, valkoista angoravillaa.
Ei voi kun ihmetellä, miten mukavaa nykyään tuo kerintä onkaan. Olen aiemmin kerinnyt puput sylissä, ja se on ollut semmosta venkoilua ja paikallaanpysymättömyyttä, ihan hermostuttavaa touhua. Aikaa on mennyt tunti/eläin. Nyt, kun keritsen puput pienellä pöydällä, on homma huomattavasti helpompaa. Puput oikein asettautuvat makuulle siihen pöydälle, saan kaikessa rauhassa keriä villat pois. Ostin Fiskarssin parturisakset hommaa varten, oli hyvä ostos. Parturointi mani- ja pedikyyreineen kesti nyt 30 min/eläin. Mikään aikajuoksuhan tuo toimenpide ei ole, mutta mukavahan se on jos nyt ei ihan tuntia yhdessä eläimessä mene.
Kerinnän päätteeksi kärräsin kottikärryillä ison osan pehkuista pois. Sitä olikin ehtinyt kertyä talven aikana aikamoinen patja. Vielä kun laitoin puhtaat oljet pinnalle, oli pupulassa tyytyväisiä pupuja. Ja tyytyväinen emäntä.

 

Yläkuvissa pari angoravillatuotetta. Tein muutamat vauvantumput myyntiin. Toivottavasti ovat juurikin niin lämpimät ja pehmeät käytössä, kuin miltä kutoessa tuntui. Toinen kuva on hassu. Ei juuri tuo oikeutta huiville, mutta laitan sen silti. Olen tehnyt tuon tuubihuivin viimevuonna. On uskomattoman lämmin.
Olin koirien kans lenkillä reilussa 20 asteen pakkasessa. Pipo olikin yllättäen liian ohut varuste (vaikka ihan paksu korvaläpällinen pipo onkin). Onneksi oli tuo huivi mukana. Siitä kun kietasi osan pipon kaveriksi päätä ja korvia lämmittämään, ei palellut enää yhtään. Päinvastoin, hiki tuli.

Vielä yksi kuva tammikuulta. Kuka arvaa?
Teema näytti yhden lauantai-illan pelkkää Bowieta. Me ollaan miehen kanssa oltu ajat ja iät suuria Bowie-faneja, ja tuo yllättävä poismeno kosketti ja puhutti ja mietitytti kyllä aika lailla. Otettiin suuren taiteilijan muistoksi viinilasilliset, ja nautittiin Teeman annista.

Vahdit portilla

Kalkkunat kasvaa ja komistuu... Rakennettiin niille isompi tarha, ihan meidän portinpieleen, ulkosaunan taakse. Sielä kasvoi vaikka mitä, myös nokkosia, joihin kalkkunat ovat ihan hulluina. No, ei juuri kasva enää. Näille pitäisi olla moninkertaisesti isompi laidun, jotta riittäisi tuoretta koko kesäksi.
Saapa nähdä, onko vihreästä syksyn tullen jäljellä enää yhtään haiventa. 

Kalkkunoilla on niitten mökki tuommoisen pikku kallion päällä. Kuva on otettu portin edestä. Siinä on kiva tuoda kalkuille rehua, kun ne ovat loikoilemassa katoksessaan. Nehän eivät lennä, mutta kovasti yrittävät. Se on näky (ja kokemus...), kun nämä viisi huimapäätä lähtevät siivet räpisten juoksulentoon kalliota alas kohti ruokasankkoa.
Kuttujen laidunta näkyy taustalla, taitaa siellä valkoinen Valpurikin makoilla.  Tuomi on kaluttu ihan pystyynkuolleeksi kuttujen toimesta.No, eipähän tarvi katella tuomenkehrääjien ahkeroimia kummituspuita.

PS. Pitäähän sitä nyt yks Rannukin laittaa... Tai itseasiassa monta... Nämä on sen verran jo vanhoja kuvia (muutaman päivän), että Rannulla on vielä molemmat korvat lurpallaan. Sillähän on noussut toinen korva jo pystyyn.
Rannu tapaa Irmelin ja muut vuohet.

JA VIELÄ YKS PEEÄS: Päivitin tuonne "myytävänä"-sivulle uusia taljoja.  Käykääs tsekkaamassa.

Pääsiäistouhuja

Ei saatu pääsiäiskaritsaa, mutta pääsiäistiput ne vaan kasvaa. Ihania pikkualhoja ja upeita sulkajalkajättejä. On ne vaan aika mörssäreitä nuo jätit, kun alhotipuihin vertaa. Nyt ei ollut tarkoitus kasvattaa näitä myyntiin, vaan ihan itselle lihoiksi. Meillähän oli viime vuonna se karsea flunssaepisodi kanoilla, ja varsinkin 9-10 viikkoa vanhoilla tipuilla. Aion odotella, että tiput ylittävät tuon iän. Jos mitään kummempaa ei tule/ole, sitten uskallan jokusen tipun halukkaille myydäkin, mutta en ennen sitä.

Tallipihallakin oltiin Muten kanssa. Ja pojan. Isäntä oli reissussa pääsiäisen, ja me pojan kanssa kaksin kotona. Oli tarkoitus laittaa poika hoitoon Tallipiha-vierailun ajaksi, mutta hoitopaikassa oltiinkin kipeinä. Eli ei muuta kuin vuohi ja poika autoon, ja menoksi.
Onneksi otettiin pojalle traktori mukaan, ja vuohelle kuivattua ruisleipää... Poika jaksoi olla tosi hyvin, olin todellakin positiivisesti yllättynyt. Kolme tuntia, eikä mitään ongelmaa. Isoveljensä kävi paikalla niin, että kävivät pojan kanssa syömässä vohveleita. Ihana isoveli, kun ehti kiireiltään tulla.

Mute sen sijaan ei ollut yhtä ongelmitta. Sitä kovasti ujostutti ja pelotti ihmiset ja kaupungin hälinä. Ei puhettakaan, että olisi antanut ihmisten suosiolla rapsuttaa. Se säikkyi yhtäkkisiä ääniä ja nopeita liikkeitä. Se piileskeli minun selän takana, jos joku halusi tulla lähelle.
Eli se oli sitten Muten ensimmäinen ja viimeinen kerta ihmisten ilmoilla. Turha sitä on stressata, jos ei tilanteesta tykkää. Tästä lähtien hommaa saa hoidella Martta (tai Nasta...). Martta tykkäsi olla huomion keskipisteenä, oli kuin kotonaan kun kerran kävi Tallipihalla.

Aamulehden kuva, tekivät nettilehteen pikku jutun. Minulla kahvimuki kädessä, nauratti...

Sain myös aivan ihastuttavan pääsiäispäivällisen. Oikein oli pöytään katettu sillä aikaa, kun ruokin lampolassa eläimiä. Kertakaikkinen herrasmies, tuo pieni 3v.

Pieni herrasmies oli myös mukana, kun laittelin lampolaan karitsointikarsinoita. Touhusi välillä ulkona juttujaan, mutta tuli sitten yhtäkkiä kysymään, että "äiti, tarvitko apua?". Aika ihana.

Lampaista Tyyne ja Justiina ovat nyt sitten omissa karsinoissaan. Tyyneä kävin jo aamuyöstä katsomassa, kun näytti iltatarkistuksella, että synnytys olisi pikkuhiljaa käynnistymässä. Tyynellähän oli se karitointihalvaus. Ei ole uusinut sen kerran jälkeen, olen lisännyt ruokaan vähän melassia energiaa antamaan, ja vähän kalkkia joka ruuan yhteyteen. Huolimatta siitä, että niillä on nyt lampolassa oma kalkkiastia.
Justiinan eka (ja viimeisin) synnytys oli vaikea, karitsa oli virheasennossa. Sain auttaa sitä, ja Justiina oli aivan poikki. Se oli aika kipeä jo ennen synnytystä, kuopi paljon ja oli levoton.
Huomaan, että se on kipeä taaskin. Se vähän kuopi jo vajaa viikko sitten, seisoskelee kipeän näköisenä jalkaa välillä vaihtaen. Ei se koko aikaa kipeän näköinen ole, syö ja juo ihan normaalisti ja on aktiivinen, mutta välillä selvästi näkee, että nyt sattuu.

Nasta!

"Moi, mä oon pikkuinen Nasta! Kuvassa olen 4 vuorokautta vanha."

"Tykkään hyppiä ja loikkia, ja kaahata niin lujaa kuin kintuistani pääsen."

"Mun äiti on ihana Martta, joka on mun turvana ihan koko ajan."

"Martan kaverit kävi tutustumassa muhun. Pikkusen jännitti, niillä molemmilla on valtavat sarvet. Harmaa-valkoinen Irmeli oli tosi kiva, haisteli minua Martta-äidin valvovan silmän alla, ja sen jälkeen oltiin ihan kavereita. Ei mitään draamaa ollut."

 "Toinen iso kuttu, Valpuri, on noitten johtaja. Äiskääkin jännitti, kun Valpuri tuli eka kerran haistelemaan minua. Valpuri haisteli minua tosi tarkkaan, ja jatkoi sitten kaikessa rauhassa touhujaan. Meikä-Nasta oli hyväksytty isojen kuttujen jengiin!"

"Tulin siitä niin iloiseksi, että aloitin aivan hurjan kaahailun ees ja taas. Silmissä vaan vilisi, kun meikä sinkoili menemään."
 

"Äippä pitää minua huolellisesti silmällä koko ajan. Se on heti paikalla, jos vähänkään inahan tai eksyn kauemmas."

"Isotkin kutut odottaa jälkeläisiä. Ei millään malttais odottaa, että saan riehumiskavereita!"

Harmaa-valkoinen Paksu-Irmeli.

 Valkoinen Valtava-Valpuri, kuttujen kiistaton pomo ja ikärouva.

Morrison

Pikkukilit keväällä, Morrison voittajanpallilla

Meidän ihanat pikkupukit kasvoivat isoiksi pojiksi. Kun laidunkausi loppui, joutuivat pojat jakamaan pienemmän elintilan. Ja silloin alkoi taistelu. Morrison vahvana johtajana hermostui tyystin kilpailijastaan. Yhden päivän aikana se oli hakannut ystävänsä Muten tosi huonoon kuntoon.

Valpuri ja Morrison

Menin käymään lampolassa ja huomasin, että jätkillä oli joku tilanne päällä. Mute seistä kyhnötti karsinan ovensuulla, Morrison oli karsinassa eikä päästänyt Mutea sisälle. Joka kerta kun Mute vähän liihahti, Morrison ampui päälle. En tajunnut silloin, miten vakava tilanne siinä oli.

Martta ja Morrison, näillä kahdella on sama isä.

Tuuppasin Muten sisälle karsinaan, jolloin Morrison tosissaan hyökkäsi. Nupoilla sarvillaan se rusikoi Mutea, ja Mute puolustautui parhaansa mukaan. Touhu oli niin totista ja veristä, että nappasin Morrisonin karsinasta pois. Jotenkin älytön tilanne, pikkujätkät siinä enemmän kuin tosissaan.

Kesälaitumilla, Luukaskin taustalla.

Mute löi saman tien maaten, kun pääsi kiusaajastaan eroon. En ollut tajunnut, että se oli aivan loppupoikki. Morrison joutui pässien karsinaan, jossa se muuttui heti tappokoneesta pikkupukiksi. Joutui poika isojen maailmassa nöyrtymään.

Vasemmalla hymyilee Morrison, vieressä kattelee Mute.

Mute sairasti pari päivää. Annoin sille kipulääkettä ja hellää hoivaa. Sillä oli silmät vähän turvonneet ja pää ja niska ihan varmasti kipeä. Sitten kun se alkoi toipumaan, murtautui se ensitöikseen kuttujen puolelle. Vein pojan takaisin omaan loossiinsa, paikkasin karkaamiskohdan ja käänsin selkäni. Samoin tein Mute olikin takaisin kuttujen luona. Tavallaan vähän hymyilytti. Mute oli Mute jo pienenä, aina väärässä paikassa.

Morrison syksyllä, komea poika.

Mulla oli vähän kiire toisaalle, joten tein nopean ratkaisun. Heitin Muten pässien kans ja Morrisonin Muten yksiöön. Siitä muutaman tunnin kuluttua kotiuduin, ja huomasin että Mute oli loikannut pässien puolelta pois ja oli omassa karsinassaan. Siinä, missä oli myös Morrison. Ja kyllä, Mute oli taas rusikoitu...

Pässit ja Morrison

Morrison takaisin pässien karsinaan, Mutelle kipulääkettä ja sitten korottamaan Muten karsinanlaitoja... Näillä mentiin. Vielä yhden karkaamisen Mute teki. Mulla oli tarkoitus astuttaa Irmeli-kuttu Morrisonilla. No, toisin kävi. Mute ehti ensin... Mutta selvää oli, ettei tilanne voinut jatkua niin. Toisesta pukista olisi luovuttava. Pässien puolella ei riitä tila kasvavalle Morrisonille, eikä sen pidossa olisi mitään järkeä jos ne eivät tule Muten kanssa toimeen. Morrisonilla ja Martta-kutulla on sama emo, joten eipä juuri epäselvää kumpi pukeista joutuu lähtemään.

Morrison kikkailee pässien puolella.

Onneksi Morrison löysi viimein oman kodin, jossa sitä odotteli kaksi astuttavaa kuttua. Oli kyllä tosi inhottava paikka luopua siitä. Kyllä siinä vähän tippaa pyrki silmäkulmaan, kun Morrison kaarsi uusein omistajiensa kanssa pois. Sielä se nöpötti takalasissa, katseli meitä niin kauan kuin näkyvissä oltiin...
Se oli hieno pukki, komea ja uljas. Just semmonen, josta voisi tulla koiran kaltainen kumppani ja seuralainen.

Ihana Morrison.