Kyydistä jääneet

Sonja-kainuunharmas

Sinne lähti lampaat. Ihana Sonja seisoi rapsuteltavana kaikessa rauhassa, katseli suurilla silmillään, että minnes nyt ollaan tultu. Kukka piileskeli Sonjan takana ja Manu hääri toiveikkaana uuhien kimpussa.
Siiri jäi kyydistä. En tiedä oliko hyvä vai huono ratkaisu, mutta jäipä nyt kuitenkin. En raskinut viedä teuraaksi. Pitäisi keriä se, on paksussa ja pitkässä villassa. Jotenkin pitäisi osata keriä saksilla niin, että Siirille jäisi parin sentin lämmittävä villakerros. Ei ihan viitsi päästellä koneella nakuksi, kuitenkin muut uuhet ulkoilevat, eikä Siiri kyllä laumaeläimenä jää yksin lampolaan.

Kuvassa kolme etummaista lammasta: mummo, äiti, lapsi ja lapsenlapsi. Vasemmalla Siiri, keskellä Siirin lapsi Justiina. Oikeanpuolimmaisena Iina, joka on Justiinan mummo Justiinan isän puolelta.

Matkasta jäi myös Aatu. Aatu on käyttäytynyt oikein mallikelpoisesti. Itseasiassa oikein herrasmiesmäisesti. Se tulee reippaasti kohti, mutta hiljentää huomattavan ajoissa. Sitten astuu muutaman askeleen, kaula pitkälle ojentuneena, pää vähän vinossa. Tekee kaikin tavoin selväksi, että rauhassa tullaan. Tiedä sitten, mikä ihmeen juttu se puskeminen oli.
Tietenkään minä en nyt luota Aatuun. Vaatii vähän pitemmän ajan, että luottamus taas palautuu. Koko ajan on silmät selässä kun pässien karsinassa touhuan.

Entten tentten teelikamentten...

Vasemmalla Kukka, linssiluteena Siiri ja taempana Jumi

Maanantaiksi on sovittu parin lampaan teurastus. Ihan kauhiaa pähkintää. Kesällä jo päätin, että kolme aikuista uuhta lähtee. Yks on hirmuisen arka, toinen huono emo ja synnyttäjä, ja kolmannella oli viime keväänä utaretulehus. Näiden mukana lähtee myös Manu-pässi. Mutta mutta...
Minä tuota utaretulehus-Siiriä olen pähkinyt. Se on hieno uuhi. Toimii kuin ajatus, saa vantteria karitsoita ja on loistava emo. Kerran jo itseni kovetin, että Siiri nyt vain lähtee. Mutta kun en halua. Kyselin vähän lampureilta, että mitäs mieltä utaretulehuksesta, onko se tappotuomio heti kättelyssä. Vähän oli porukka sitä mieltä, että ei välttämättä. Pullottamiseksihan se menee jos uusii (mitä todennäkösesti tekee), uuhelle kipulääkitys ja antibioottikuurit, jos utareeseen ei ole jäänyt kovettumaa. Jos kovettuma on jäänyt, on se sitten varmat hyvästit sille lohkolle, se on pois pelistä.
Mitä minä olen Siirin utareita kopeloinut, en ole kovettumaa havainnut. Aioin ronklata sen vielä kerran perusteellisesti läpi. Jos paukamia ei tunnu, jää Siiri laumaan.

Vähän jo turhan pitkässä villassa oleva Siiri (kasvattelin, että saisin pitkävillasen taljan).

Sittenpä iso pähkintä, että kuka Siirin tilalle...? Olen päättänyt, että lampaita lähtee se kolme plus Manu-pässi. Huh huh ja ärsytys.
Tänään sattui pari ikävää juttua. Meidän Aatu-pässi on ollut astutuslainassa yhdellä vanhemmalla naisella. Liekö tästä niin stressaantunut, että se kävi minun päälle. Eilen eka kerran, ei pahasti mutta että kumminkin puski. Tänään aamulla toisen kerran, ja nyt iltapäivällä kolmannen. Vieläkin tuntuu takalistossa, että Aatu jyräs päälle. Ihan puskista tuli tämä, Aatu on aina ollut kiltti ja sävyisä.

Aatu pässilän ovella

Nyt on sitten ihan hirveässä pohdinnassa, että laitanko minä Aatun Siirin tilalle. On ollut aikomuksena kyllä vaihtaa pässiä, että sen puolesta kyllä. Mutta aika nopeasti tuli tämä, pikainen päätös pitää tehä, maanantai on jo nurkantakana.
Kun tietäs, että oliko se vain hetkellinen mielenhäiriö, jos Aatu onkin vain stressaantunut riiuureissulla oltuaan? Sitten taas, tuo 3v mukula on innokas eläintenhoitaja. En kertakaikkiaan voi pitää täällä elukkaa, johon ei voi luottaa, että tuleeko se päälle vai ei.

Poikapuput lähti

Sinne ne lähti. Minun ihanat pikkupojat. Kaikki viis. Yhtään en antanut periksi halulle jättää paria kotiin. Se touhu alkoi olla jo niin kiihkeää, että pian olisi jollekin jotain sattunut. Pissa lensi ja pojat kieppuivat toistensa ympärillä ihan jatkuvalla syötöllä. Ei huvita jäädä odottelemaan, että "kohta sattuu".

Pojat meni teurastettavaksi eräille angorakanikasvattajille tässä lähistöllä. Hienosti meni kaikki, ja minä sain 1,5 kg lihaa/kani. Tai onhan tuossa luutkin mukana. Saa Joiku-poika kaluttavaa...
Vähänhän se taas tietysti kirpas, minun niin piti jättää yks kaneli ja yksi luonnonharmaa kotiin. Mutta mutta... Sielä kasvattajien luona tapasin ai-van ihanan angorauroksen, joka oli luonnonruskea. Upea väri! Ja mikä parasta, tämä herrasmies voisi olla myytävänä... Meillehän se tulee, ei epäilystäkään. Pitää nyt kattoa, yritänkö saada tuolle Casperille uutta kotia (ei taida olla kauheasti järkeä pitää urosta, joka on suurimman osan naaraista isä...). Casperin kaveria siitä ei tule, en edes yritä yhdistää kahta aikuista urosta.

Pupulassa on oudon hiljaista nyt. En oikein tiiä, olenko vähän surullinen tuon Casperin puolesta kun jäi yksin, vai olenko onnellinen, ettei sen tarvi olla stressaavassa poikaporukassa. Aika rauhalliseltahan se vaikutti.
Nyt sitten vain kaninlihaa maistamaan! En olekaan aiemmin syönyt.

Teurastuskurssilla

Olin viikko sitten teurastuskurssilla. Minä. Minä, joka itkeä pillitän jo ajatuksesta, että pitäisi laittaa elukoita pois. No ehken nyt ihan pillitä, mutta ei se kaukana ole.
Teurastuskurssille minut ajoi halu tietää, mitä tehdä, jos jotain sattuu. Jos oikein tiukka paikka tulee, eikä apua lähimaillakaan. Sen lisäksi teurastuskurssilla käytiin läpi lampaan anatomiaa. Opittiin raakapalottelu ja taljan nylkemistä. Ehkä ennen kaikkea opin, että kun henki lähtee, henki myös lähtee. Sen jälkeen eläin on raato. Siltä voi ihan reippaasti alkaa poistelemaan sorkkia ja nylkemään taljaa. Ei se tunne enää.

Pakkohan se on sanoa, että kun ekaa teurastettavaa (viriiliä nuorta pukkia) tuotiin paikalle, otin pari askelta taaksepäin. Kun pulttipyssyä soviteltiin vilkkaan pukin päälaelle, otin vielä pari askelta lisää... Kyllä minua vistottaa se, kun se henki lähtee. Minua vistottaa aukoa puukolla verisuonia. Ennen kaikkea minua vistottaa, kun se eläin sätkii ja potkii. Olkonkin vaikka kuinka refleksit, ja olkoonkin vaikka kuinka taju kankaalla siinä vaiheessa, mutta kun se pieni häntä viputtaa ja ruumis kouristelee niin... Noh, minä hysterisoin ja lietson turhaa tunnetta, siksi minä en varmaan ikinä tule teurastamaan omia lampaitani, ellei ole ihan kauhea pakko.

Eipä sillä, olisi aivan mahtavaa niitä teurastaa. Ei tarvis viedä teurastamolle. Hakisi kaikessa rauhassa eläimen tutusta laumastaan, rapsuttelis vähän, antais kaurakipon nenän eteen. Siihen nopea pulttaus ja verienlasku, ei tarvi eläimen hätäillä eikä kärsiä.
Mutta kun ei niin ei.

Teurastuskurssi oli tervetullut ihan sosiaalisena tapahtumanakin. Oli ihanaa nauraa rätkättää pölhöille jutuille, oli mukavaa jutella lampaista ja eläimistä. Oli mukava tutustua uusiin, samankaltaisiin ihmisiin.