Joikulainen

Voi tuota Joikulaista. On taas Se aika vuodesta. Se aika, kun tyttöjen sulotuoksut alkaa käydä ylivoimaisiksi. Joiku huokailee ja vikisee hiljaa, on levoton, ulkona se päivystää portinpielessä ja ulvoo. Toistaiseksi on ruoka onneksi maistunut, onpa ollut keväitä, jolloin Joikulainen ei ole syönyt juuri mitään pariin viikkoon. Aina näihin aikoihin minä vannon, että nyt tilataan aika eläinlääkärille ja Joikulta lähtee pallit.

Vaan sittenpä se jo alkaakin taas helpottamaan. Huokailut vähenee, levottomuus laantuu ja se hiljainen piippaus vaikenee. Voi taas luottaa, että Joiku pysyy pihassa. Ja taas on pallit säästyneet. Tietysti meillä olisi toiveissa, että Joiku jonain päivänä jatkaisi sukua. Ensin täytyy käydä vähän lääkärintarkistuksissa, poropaimennustaipumustestissä ja löytää sopiva morsian.
Tässä olisi tarkoitus suunnata taipumustesteihin ihan lähiaikoina. Jänskää. Joikuhan on paimennellut vain noita meidän lampaita, niitäkään ei varmaan oikeaoppisesti, mutta sen verran kuitenkin, että verissä on touhu.

Parasta lääkettä tyttöjen tuoksujen aiheuttamiin levottomuuksiin on kunnon metsälenkit. Siinä tytöt unohtuu, kun saa kaahata tuhatta ja sataa umpihangessa kaikenmaailman hajujen -peurojen, hirvien, jänisten kettujen, EI tyttökoirien...- perässä.Ihana, onnellinen poropoika.

Eihän ne koskaan näytä siltä, miltä luonnossa. Ainakaan minun kamerasta tulleena. Yläkuvassa on hauska kivi, jonka päällä kasvoi kaksi pikkukuusta. Hieno luonnossa, tyhmä kuvassa...