Lampaat karkuteillä

Naapurista tuli soitto eilen, "teidän lampaat on meidän pihassa..." Voi elämä! Onneksi nuo on niin tottuneet kutsuhuutoon, että tulivat ravaten luo kun huusin. Juoksivat perässä lampolaan asti, jonne ne hätäpäissäni telkesin. Ei kauheasti naurata, kun lauma pöhköjä uuhia juoksee pitkin ja poikin mantereita. Tuossa on kumminkin iso tie suht lähellä, se kerta jos ne tiellä kaahaisivat... Hyi olkoon.
Eikä naurata juuri siksikään, että on kylmästi jätettävä alle 2v poika yksin siksi aikaa, että äiti juoksee lampaita paimentamassa. Kylmäshän se vähän, kun takaisin tullessani huomasin, että ulko-ovi on sepposen selällään. Poika on oppinut avaamaan oven. Onneksi lapsi oli kaikessa rauhassa sisällä, yritti asettaa pantaa koiraportin takana olevan porokoiran ylle.

Tuo episodi kumminkin laittoi taas kerran miettimään tämän kaiken mielekkyyttä. Miten helppoa -ja huoletonta!- olisikaan eläimetön elämä. Ennen kaikkea huoletonta.
Nyt saa koko ajan olla kyttäämässä aitojen kuntoa, lyömässä uusia tolppia hajonneiden tilalle, olla askeleen edellä ja bongata se seuraavaksi lahoava tolppa. Niittää se vihreämpi ruoho aidan toiselta puolen, kaataa samalla houkutteleva pajukko. Aidata lisää laitumia ja silti olla pelko persiissä, että riittääkö. Onko laidunpaine sopiva, vai onko liikaa porukkaa liian pienellä alalla. Kasvaako laidun, alkaako köyhtymään. Laihtuuko lampaat, kasvaako karitsat, onko ripulia...
Puhumattakaan siitä jatkuvasta stressistä, jos lähdet kotikumpua pidemmälle. Miten ne sielä pärjää, karkaako, pysyvätkö aitojen sisällä.

Ihan oikeasti tulee valtava halu lyödä hanskat tiskiin. Kiitos ja hei, eiköhän se ollut sitten tässä. Jättäisi korkeintaan pari lammasta villaa tuottamaan. Mielessäni jo teinkin inventaariota, kuka lähtee ja kuka jää. Taas vaihteeksi. Lähtöpassit onnistuin antamaan peräti kahdelle uuhelle, loput saisi jäädä... Lähtöpassit saaneista toisella on ruma ääni jota käytetään koko ajan, ja huono villa. Toinen taas on risteytys, emo kainuunharmas ja isä meidän harmas-jaalanlammas Ami. Ainoa ei-puhdasrotuinen uuhemme. Arka kuin mikä. Se nyt todennäköisesti lähteekin, viimeistään ensi keväänä. Sen piti lähteä jo syksyllä teuraspässien kanssa, mutta oli vielä sen verran pieni, että jäi kasvamaan.

Näissä tunnelmissa aitasimme tänään illalla pihapiiristä yhden alueen, joka kaipaa raivausta. Jätin siihen 4 uuhta, joista kahdella on vielä karitsat alla. Olkoot siinä niin kauan, että viimeisetkin karitsat on vierotettu. Syökööt alueensa puhtaaksi, jonka jälkeen niitä ruokitaan hyvällä niittoheinällä. Sillä välin laitumet saa rauhassa kasvaa, kun laidunpainekin on pienempi.
Aluksi sinne jäi 5 uuhta, mutta näistä yksi ikävöi niin kauheasti siskonsa perään, että vein sen muiden luo laitumelle. Jännä juttu, siskokset ovat jo aikuisia -molemmat jo kerran poikineitakin-, mutta silti kulkevat hyvin tiiviisti kimpassa. Tämä pihapiiriin jäänyt Janis seistä pönötti portilla ja huusi. Laitumelta Joni-sisko vastasi. Ääni oli hiljaisessa kesäillassa kova ja kantava. Säälin niin sisaruksia, kuin naapureiden ja meidän yöuniakin, ja kiikutin ikävöivän Janiksen siskonsa luo.
Oli ihana reissu. Janis tuli nätisti kuin koulutettu koira vierellä. Kun se kuuli siskonsa äänen laitumelta, päästi se pienen ja kiihkeän "yyyyyh!"-äänen ja tihensi askeleitaan.
Laitumella tunnelma oli rauhallinen. Kaikki halusivat päästä uupuneen lampurin luo hyvää energiaa antamaan. Marjatta tuli ihan viereen, painoi poskensa minun poskea vasten. Oli hiljaa ja hengitti. Luovutti lampaasta lähtevää rauhallista oloa, ikään kuin sanoen "älä huoli".
Muut olivat siinä ympärillä, Tyyne ja Jännä liittyivät Marjatan piiriin. Oli hieno hetki.
Ihastelin niiden rauhallisuutta, tyyntä olemusta, upeaa villaa. Ymmärsin, miksi tätä teen.

Aina välillä se tulee. Uupumus ja epäusko. Oikeastaan kai missä tahansa asiassa. Työssä kuin työssä, hommassa kuin hommassa. Pitää vain kerta toisensa jälkeen löytää sieltä se juttu, minkä takia sitä tekee, miksi on juuri siinä tilanteessa. Sitten on aika tehdä isoja päätöksiä, jos sitä juttua ei enää löydy.