Kukkopoikain kuulumisia

Kukkopoikia on tällä hetkellä 18 kpl kasvamassa. 13 niistä muutti omaan poikamiesboksiinsa, loput saavat vielä hetken olla äitiensä helmoissa. Poikamiesboksiin muuton myötä saadaan rauha pysymään kanalassa, kun nuoret klopit ei ala haastamaan pääkukkoja. Ja onhan tuo ruokkiminenkin helpompaa. Nämä jätkät nimittäin syövät kuin pienet hevoset!

Mitään tappeluja ei ole poikien kesken ollut, sulassa sovussa jakavat uuden kämppänsä. Pojat saavat aamuisin kaurarypsiseosta ja puuromössöä. Kaurat heitellään pehkuihin, näin kukot saavat luontaista tekemistä kun kuopsuttelevat pehkuja ja etsivät jyviä. Puuro pojille tarjoillaan pesuvadeista.
Ruuan lisäksi pojilla on boksissaan kanankalkkia, turpeella ja puutuhkalla täytetty kylpyastia, vettä, pöytä jolta voi katsella ikkunasta ulos (ja tätä mahdollisuutta ne kyllä hyödyntävät! Ihanan näköistä, kun kukkoarmeija päivystää navetan ikkunasta...) ja tietysti orret.

Osa kukoista on jo sen verran isoja, että ne voisi teurastaa vaikka heti. Näistä maatiaisistahan ei mitenkään valtavan kokoisia tule, eikä ole tarkoituskaan. Rauhassa saavat kasvaa sinne puoleen vuoteen asti. Alhojen lisäksihän meillä on alho-brahma risteytyskukkoja pari kappaletta. Brahma on liharotu, iso ja majesteettinen. Nämä risteytystiput kasvavat vähän isommiksi kuin puhtaat alhot.

Itsehän minä en näitä pysty päiviltä ottamaan. Ollaan joskus miehen kanssa teurastettu ekat omat kukkopojat. Minä pitelin kukkoa, mies käytti vesuria. Kyllähän niistä henki lähti tosi nätisti, ei mitään ongelmaa ollut, mutta kovillehan se otti. Seuraavaa teurastuskertaa ei tullut. Se hetki, kun kukko pitää pölkylle laittaa... Se liike ei vaan lähde, kädet jumittuu...
Meinashan se vähän harmittaa, että kyllähän se nyt pitää pystyä oma liha teurastamaan, mutta sitten pääsin itseni kanssa sopuun. Ajattelen asian niin, että minä tarjoan kukkopojille mahdollisimman hyvän ja luonnonmukaisen elämän, se riittäkööt. Joku toinen hoitelee sitten sen asiallisen lopetuksen. Se "Joku Toinen" on metsästävä serkkupoika, joka tulee tarvittaessa hätiin.

Yks tosi huono puoli näissä kukoissa on. Ne ovat nimittäin aika ihania... Hienoja värityksiä ja rohkeita luonteita. Ei millään hennoisi laittaa niitä pois. Vaikka kuinka olen yrittänyt olla bongaamatta sieltä mitään suosikkia, väkisinkin silmä aina etsii sitä yhtä ruskeaa, jossa on paljon valkoista ja harmaata.  Tai sitä kokoharmaata, jossa on hienoinen aavistus punaista ja keltaista....

Pässipoikain kuulumisia

Meillä kasvaa rakastettua pässipoikaa....

Pikkupässeille on sovittu teurastusaika. Lähtevät kuun lopulla. Tavallaan helpotus. Pässipojat on ulkoruokinnassa, pimeä tulee yhä aiemmin ja aiemmin. Iltaruokinta täytyy pian tehdä otsalampun valossa. Saadaan palata normaaliin talviarkeen, kun kaikki märehtijät ovat sisätiloissa ja saman katon alla. Helpottuu lampurillakin hommat.

Pässipoikien joukossa on taas pari minilammasta. Syntyivät pieninä eivätkä ole päässeet kasvussa muiden tasolle. Hetken mietin, että olisin vienyt lampaat teurastamolle erissä, isot ensin ja pienet muutaman viikon kuluttua perässä. Vaan olkoot. Menkööt kaikki kerralla.
Siihen saakka säädän ruokailun kanssa. Otan kolme pienintä erikseen syömään, annan vähän tuhdimpaa väkirehua sillä aikaa kun toiset mutustaa pelkkää kauraa. Onhan se yhenlaista puljausta, mutta toivottavasti kantaa hedelmää. Vai pitäisikö sanoa lihasta...?

Siinä se on. Yläkuvassa meidän pikkupässien heinänsyöttöhäkki (taka-alalla pässien mökki). Toimii, vaikka näyttää ehkä hassulta. Kyllähän ne tuostaki heinää allensa vetää, mutta ei ihan niin tolkuttomasti kumminkaan, että lampurilla alkaisi verisuoni tykyttämään.

Hienoja taljoja on tulossa. Kolme ruskeaa, pari erisävyisen harmaata ja kolme erisävyisen mustaa. Niin se vain työ tekijäänsä "kovettaa". Nyt sitä jo kattelee pässipoikien takareisiä vähän "sillä silmällä" ja kokeilee miten paljon on lihaa luiden päällä. Ja haaveilee ihanista taljoista, mittailee villan pituutta ja miettii, olisiko sittenkin pitänyt keriä edes pari lammasta,jotta saatais lyhytvillaisiakin taljoja...

Kanakuulumisia

Kanalassa on hieman uudistuksia. Tai tarkemmin kanojen rehustuksessa. Meillähän on kanat syöneet lähi-kauraa ja lähi-ohraa, mutta siihen se lähi onkin sitten loppunut. Munitusrehu on tullut kaupan pussista. Tämä geenimanipulaation aika laittoi miettimään asioita uusiksi (kyllä kirpaisi käydä maatalouskaupasta 40 kg:n rehupussi, jonka tuoteselostuksessa vasta kotona huomasin lukevan "geenimuunneltu soija").  

Nyt on kokeilussa kotoperäinen ruokinta. Ohran ja kauran lisäksi kanat tarvitsee eläin- ja kasvivalkuaista sekä viherrehua. Eläinvalkuainen on helposti hoidettu kun arkkupakastin on täynnä erilaisia lihoja koirille ja vuohesta saadaan kanoillekin piimää, mutta tuo kasvivalkuainen on ollut muka jotenkin ongelma. En tunne lähistöltä herneen tmv. tuottajia, eikä tee kyllä mieli kauheasti ajella pitkin maakuntaa milloin minkäkin ainesosan perässä.
Kunnes hermostuin pähkäilyyn, ja ostin ihan tavan kaupasta muutaman pussillisen hernettä, auringonkukan siemeniä sekä pellavansiementä. Nämä tehosekottimeen ja avot, kanasilla on kasvivalkuaissotku valmis! Tätä kauran ja ohran sekaan ja kaikki sekaisin ruokinta-automaatteihin. Ja menee kuin kuumille kiville.

Hjalmar-kukon tiukka katse.

Liha-/piimä-/ruuantähdepuurosta tulee siis eläinvalkuainen. Tähän on helppo lisätä kivennäisiä ja vitamiiniä tai vaikka valkosipulia tarpeen mukaan. Pakkasilla kannetaan lämpimät puurot joka päivä nokkien alle, mutta normaalisti mössö jaetaan muutaman kerran viikossa.
Viherrehua nyhdetään pihasta ämpärikaupalla niin kauan kuin sitä riittää. Sitten tyydytään kokonaisiin kaalinpäihin (mukavaa tekemistä kanasille, kun saa niitä nokkia), salaatteihin, kurkkuihin ja kuivaheinään. Saapa nähdä miten tulee sujumaan. Helpompaahan se toki on nakata pussista sapuskat kuppeihin, mutta ei tämä järjestely ainakaan toistaiseksi liikoja pääse rasittamaan.

"Joko sitä herkkupuuroa saa?"

Ettei tule harhaluuloja, niin mainitaan nyt vielä että edellämainittujen lisäksi kanat tarvitsevat kalkkia munien tuottamiseen, sekä soraa/karkeaa hiekkaa. Sora/hiekka toimii kivipiirassa hampaiden tavalla, jauhaen ruokaa pienemmäksi. Kesällä meillä ei ole soraa laisinkaan tarjolla, kanaset löytävät kyllä ulkoa tarvitsemansa, mutta talveksi sitä laitellaan pikku kuppeihin kanalaan. Soraa kuluu tosi vähän. Välillä tuntuukin, että rakeinen kanakalkki toimittaa myös soran virkaa.

Nuori kukkopoika, jonka piti päätyä pölkyn kautta ruokapöytään. Vaan oli niin komea ja hyvätapainen, että sai meiltä kodin ja nimekseen Piiparinen...

Syksyn ekat kukkopojatkin on nyt sitten päätyneet pakkaseen. Onneksi serkkupoika metsästää, joten hän on lupautunut hengenotto-puuhiin. Kerran olemme sen itse tehneet, ja tais mennä vähän ("vähän"...) vetistelyn puolelle koko homma. Kukot kyllä pääsivät kunniallisesti hengestään, mutta emäntä sai jonkinasteisia hengenahdistuksia... Olen kiitollinen, että voin tarjota hyvän ja lajityypillisen elämän kukkopojille, ja olen erittäin kiitollinen että joku muu ottaa ne pois päiviltä. Suutarit pysykööt lestissään.

Vielä riittää kukkopoikia teurastettavaksi, joten kaupan rääkättyyn höttöbroileriin ei tarvi hetkeen koskea. (Docventuresin erittämän Food,inc:in jälkeen nakkasin vielä yhdelle sinnikkäälle hautojalle 8 munaa alle, hautokoot sitten ja tehkööt meille lisää kukkopaisteja...)

Emokana ylpeänä päiväkävelyllä jälkeläistensä kanssa.

Kanasilla on alkanut sulkasato päivien pidentymisen myötä. Osa on jo ihan resupellen näköisiä, ja pyrstösulkien puuttuminen tekee niisstä hassun tynkiä. Valon vähentyminen aiheuttaa myös muninnan laskua. Kanat saavat pitää ansaittua taukoa, kunnes kaikilla on sulkapeite uusiutunut. Sitten aletaan pikkuhiljaa lisäilemään valoja kanalaan, ja muninta käynnistyilee.

Talvellahan nämä eivät ulkoile. Eivät, vaikka mahdollisuus siihen annettaisiinkin. Lumen tuloon tyssää ulkoilu, sitten tyydytään vain katselemaan ikkunasta tai avoimesta luukusta talvista maisemaa.

Syys

Syksy on tullut. Laidunkausi on päättynyt, ja lampaat ovat sisätiloissa. Toki vain yöt, päivisin ne pääsevät omaehtoisesti ulkoilemaan pienempiin talvitarhoihin. Vuohet viedään aamuisin laitumilleen ja haetaan yöksi lampolaan. Ovat tyytyväisempiä isossa laitumessa, kun on tilaa kuljeskella. Myöskin pässit pääsevät päiviksi metsälaitumelleen. Voishan sitä tietysti aidata uuhillekin jonkinlaisen metsäalueen. Mielenkiintoisempaahan se on metsässä kuljeksia, kuin pienessä talviaitauksessa pönöttää.

Vuohemme Valpuri ja Irmeli. Kuva on kahden vuoden takainen.

Teuraspässit ovat vielä kokonaan ulkona. Niillä on hyvä mökki pikkulaitumella, kolme seinää ja katto, minne pääsee tuulta ja sadetta piiloon. Laidun niilläkin on jo loppunut, joten nekin ruokitaan kuivaheinällä ja kauralla laitumelle.
Pitäisi ottaa kuva meidän heinänsyöttötelineestä... Laitettiin pojan vanha pinnasänky uusiokäyttöön. Isäntä tekas siihen katon, kuljetettiin koko komeus laitumelle ja heinää täyteen... Pässit saavat turpansa pinnojen välistä sisään, ja saavat näin syötyä heinäänsä. Muussa tapauksessa ne vetäisivät heinää tolkuttomasti jalkoihinsa. Harmittaa semmonen heinäntuhlaaminen.

Kuva on vuoden takainen, mutta sama näkymä on lampolassa tälläkin hetkellä...

 Kanoille on laitettu kestopehkut, joiden tarkoitus on tuottaa lämpöä. Kestopehku on meillä pienellä alueella orsien alla. Rakensin sinne rimoista kutakuinkin metrin korkean ja 1,5m x 0,5m alueen. Näin sinne luonnollisesti tippuu suurin osa jätöksistä, kanat kun kakkaavat eniten orsilla ollessaan. Lisäpotkua palamiseen haetaan märehtijöiltä ja kaneilta, joiden papanoita kipataan kestopehkuun myös. Kestopehkuun kasataan myös kaikenlaista palavaa ainetta kuten heinää ja olkea. Sinne kärrätään pihasta haravoidut lehdetkin.
Toivottavasti saadaan pehku palamaan ja palo kestämään, se on suuri helpotus sähkölaskussa...

Alhopääkukkomme Hjalmas, The Kukko

Seuraavaksi on vuorossa kanalan keittiön katon lisäeristäminen,  kaneille pesäkoppien rakentaminen ja lampaatkin täytyy piakkoin päästää villoistaan. Näin niille ehtii kasvaa lämmittävä ja ilmava talvivilla. Pikkulinnuillekin on aika laitella vähän ruokatäydennystä, alkaa olemaan porukkaa sen verran paljon ikkunoista kurkkimassa, ikään kuin sanoen "etkö tosiaankaan meinaa mitään antaa...?!".

Viime syksy oli pimeä ja sateinen. Toivottavasti nyt tulee paljon kauniin kuulaita syyspäiviä.

Casper

Huomaan, että blogi on jäänyt kesän tuoksinnassa aivan retuperälle. Ei ole tullut esiteltyä lauman uusinta jäsentäkään, nimittäin ihanaa luonnonkeltaista angorakanipoika Casperia.

Casper tuli tietysti sulhoksi meidän ruskeille angoratytöille. Poika on kiltti kuin mikä, ja mukavan kesy. Vaikka kanit ovatkin ns. tuotantoeläimen asemassa kanalassa, käsittelen niitä vähän joka päivä. Koppaan syliin, tutkin turkkia tai edes silitän vähän. On tosi ikävää, jos angorakani on vaikeasti käsiteltävä, eikä vähiten sen kolmen kuun välein kerittävän villansa takia.

Casper sujahti laumaan tosi hienosti. Se asustelee yksikseen omassa karsinassaan, mutta pääsee joka päivä häkin läpi kosketuksiin tyttökanien kanssa. Pikkuinen Casper tuntuu todellakin pikkuiselta tyttöihin verrattuna, tytöt kun ovat salaa kasvaneet isoiksi angorakaneiksi. Tässä talven mittaan olisi Casperin tarkoitus käydä vähän heilastelemassa tyttöjen kanssa. Helmi-maaliskuulle toivotaan pieniä angoralapsia.

Pikkujätkät

Meille jäi kotiin kasvamaan 8 kpl pikkupässejä. Viisi kainuunharmasta ja kolme ihanan ruskeaa suomenlammasta. Suomenlampaat ovat vielä kesätöissä, mutta tulevat varmaan pikkuhiljaa takaisin kotiin. Saapa nähdä millainen välienselvittely siitä seuraa, kun eksyneet lampaat tulevat takaisin laumaan. Jätkät ovat kumminkin kovasti miehistyneet, varsinkin omasta mielestään...

Paimenpoika Joiku tuttavuutta tekemässä.

Pikkujätkät ovat omalla laitumellaan. Näin niiden lisäruokinta on helpompaa, kun ei ole ylimääräisiä suita hamuamassa ihanaa kauraa. Kauraa pässit saavat nyt pienen määrän joka päivä, koska laitumet ovat alkaneet ehtymään. Pässit tunnistavat mönkkärin äänen, taitaa olla niille sama kuin "kaurakuljetus". Pojat tulevat juosten portille. Vaikeahan niihin on olla ihastumatta, pieniin pässimiehiin.

Veljekset kuin ilvekset, Lumo ja Loimu. Ihana Lennartti haistelee vieressä ilmaa.

Harmaksista kaksi veljestä on meidän mustan P-linjaisen Hapsun jälkeläisiä. Hapsu muutti Vesilahdelle kotieläinpihaan, mutta meille jäi Hapsun tytär Justiina emolampaaksi. Nämä veljekset ovat Justiinan poikia, ja taitavat molemmat jäädä mustiksi. Kuin myös Siirin poika Lennartti. Peräti kolme harmasta siis jäämässä mustaksi. Onneksi pari harmasta on perusharmaksen värisiä, ettei nyt ihan vain mustia taljoja tule...

Ihanavillaiset pikkupojat kauran äärellä.

Pojat saavat elellä laitumella pitkälle syksyyn. Kun ilmat muuttuvat kolean sateisiksi, muuttavat pikkujätkät pihapiirin pienemmälle laitumelle. Laidun on lähempänä, joten ruokkiminen on vaivattomampaa (tässä vaiheessa kannetaan pojille kauran lisäksi heinääkin syötäväksi). Sen lisäksi laitumella on kolmiseinäinen katos, jonne on mukava mennä säitä pakoon.
Tarkoituksena olisi saada pässykät teuraskuntoon loka-marraskuussa, ennen varsinaisen talven tuloa. Näin niitä ei tarvitsi ottaa sisälle laisinkaan.

Sähköä ilmassa

Heinäkuun ehkä rankimpiin hommiin kuului uuhilaitumen sähköistäminen. Olen jotenkin karttanut sähköä minkä ehdin. En pidä siitä, inhoan sitä, pelkään sitä. Usein ollaan mietitty, että miksei laiteta sähköä laitumille, todettu että vois toimikin, ja jätetty asia siihen. Kunnes sitten nyt.
Nuo meidän kuusitolpat on tosiaan sen verran jo lahoja, ettei tarvi suurtakaan nojaamista poikki mennäkseen. Uusimaan niitä ei kyllä vielä aleta, mutta kieltämättä loppuishan se nojailu kun laittais vähän sähköä kulkemaan aidassa.
Niinpä suunnittelimme, että jätetään lammasverkko kulkemaan omalla paikallaan, ja laitetaan verkon sisäpuolelle pari sähköpiuhaa.

Innokas puuhamies ja kaitsijansa...

Itse piuhojen veto ja sähkön asennus ei ollut homma eikä mikään. Mutta se kasvillisuuden raivaaminen!  Verkko on ollut paikoillaan sen kolmisen vuotta, aika hyvin oli ehtinyt jo painua ruohon sisään. Aloitin ensin pikku sirpillä katkomaan verkon alta heinää. Temmoin verkon irti kasvillisuudesta ja katkoin heinät alta. Totesin, että ennemmin menee ranteet ja mielenterveys, kuin koko laidun on kierretty.
Niinpä mies apuun raivaussahallaan.

Eikä se mitään helppoa heinäntekoa ollut raivaussahallakaan, mutta meni onneksi joutuisammin kuin sirpillä. Toinen nosti verkkoa, toinen raivasi. Kunnes sitten pienempi isäntä kyllästyi laitumella pyörimiseen, ja toinen saikin jäädä yksinään nostamaan verkkoa ja raivaamaan alta...
Ennen talven tuloa olisi toiveissa, että ehdittäis nostamaan verkkoa kymmenisen senttiä maasta irti. Niitot sujuis sitten ihan leikiten vaan.

Mutta sähkö on ollut hyvä juttu, olen enemmän kuin tyytyväinen. Lampaat otti pari tälliä (itsepintaisemmat vähän enemmän...), ja alkoivat antaa periksi. Enää ei notkuta tolpilla, eikä kurkoteta aidansilmästä paremman ruohon perään.

Kerppujakin on tehty jonkin verran. Enemmänkin toki sais olla tehtynä, mutta en valita. Mukava sitten talven pimeinä iltoina kaivella koivu- tai pajukerppuja elukoiden iloksi. Kanoille olen kuivattanut pihasta ruohonleikkuri- sun muuta raivausjätettä.

Siellä lampaat viettää kuumaa kesäpäivää metsikön suojissa. Lähtevät sitten illan viiletessä käyskentelemään ja ruohoa hampsimaan.