Jumin suurperhe

Ja lisää tulee. Kurkiniemen ensimmäiset neloset syntyi eilen. Suomenlammas Jumi synnytti aamulla reippaat pässineloset, kaksi mustaa ja kaksi ruskeaa. Toistaiseksi kaikki on hyvin, lapsoset reippaita ja Jumi jaksaa imettää kärsivällisesti kaikkia. Toivottavasti tämä jatkuu, ja lisämaitoa ei tarvittaisi. Emollahan on ainoastaan kaksi tissiä, joista neljän jätkän pitää ravintonsa saada.
Karitsoita kun ahkerasti punnitsee, pääsee ajoissa puuttumaan tilanteeseen, jos joku ei kasva kunnolla. Sitten otetaan tuttipullot kehiin, lypsetään Irmeliltä vähän vuohenmaitoa ja aletaan varatissiksi.

Jumin synnytys meni hyvin. Eilen aamulla puoli seiskalta huomasin, että avautuminen on alkanut. Jumilla oli vähän polttoja, mutta ruoka kumminkin maistui. Kävin kurkkimassa vointia vähä väliä aamulla, ja yhdeltätoista sitten alkoi tapahtumaan. Jumi ponnisti, mutta karitsa ei meinannut tulla ulos. Karitsa oli sikiöpussissa, joten en saanut ihan selvää, että mikä osa sieltä on tulossa. Olin katsovinani, että pää tulisi ensin. Yleensähän karitsa tulee etusorkat edellä ja pää nätisti siinä sorkkien päällä.
Katsoin hetken ponnistamista, ja lähdin varuilta pesemään kädet ja leikkaamaan kynnet. Käsipesulta kun tulin, makasi pahnoilla vastasyntynyt pikkuinen musta karitsa. Vähän aavistelinkin, että niin saattaa käydä. Jotkut emot vaan eivät halua, että siinä ihminen kyttää.
Yhden putsattuaan Jumi alkoi valmistautumaan uuteen karitsointiin. Kun toinenkin musta karitsa oli saatettu pahnoille, puski kolmas jo tuloaan. Avitin Jumia sen verran, että kaapasin karitsoilta ilmatiet puhtaiksi limasta, sitten jätin ne hetkeksi omaan rauhaan. Näin toki, että sieltä on vielä lisää tulossa, mutta lapsi vaati just siinä kohtaa huomiota.
Neljäskin tuli hienosti maailmaan, ja Jumilla olikin sitten kädet täynnä töitä... Vähän hysteerisen oloisesti se mäkätti lapsilleen, yritti putsata jokaista ja ohjata ensiksi tullutta tissille. Kaikki meni kumminkin hyvin, ja tänä aamuna lampolassa oli suloinen pikkuperhe samassa läjässä nukkumassa.

Marjatta ja tytöt voivat myös hyvin. Karitsat ovat uteliaita ja eläväisiä, ja Marjatta tosiaankin hyvä emo. Huomena pikkutytöt saavat korvakorut ja otetaan 3:n vuorokauden painot. Sitten uunituore pikkuperhe pääsee toisten sekaan kirmailemaan.
Jumi saa olla poikiensa kanssa omassa yksiössään ainakin vielä muutaman päivän, tarvittaessa enemmänkin. Kunhan nyt varmistetaan, että kaikki tosiaan saavat sitä maitoa ja kasvu lähtee hyvin käyntiin.

Karitsoinnit korkattu

Tämän vuoden poikimiset on nyt sitten korkattu. Kainuunharmasuuhi Marjatta teki aamulla kauniit uuhikaksoset, toinen on läsipäinen ja toisella valkoinen pää ja silmissä merirosvolaput.
Marjatalla oli laskettu aika lauantaina, eli kolme päivää meni yli ajan. Siirsin Marjatan eilen omaan karsinaansa, ja tänään aamulla mennessäni puoli seiskalta lampolaan, oli Marjatalla poltot alkaneet. Reilussa tunnissa se karitsoi molemmat karitsat.
Marjatta on aina ollut hyvä emo. On karitsoinut itse ilman apua, poikimiset on olleet nopeita ja rauhallisia. Karitsat hyvän kokoisia ja elinvoimaisia, maitoa on riittänyt ja karitsat kasvaneet hyvin. Toivottavasti tälläkin kertaa kaikki menee yhtä hyvin. Näiden karitsojen jälkeen Marjatta saakin sitten pitää taukoa.

Marjatan kanssa samana päivänä oli laskettu aika suomenlammas Jumilla. Jumi ehti jo käväisemään karitsointiyksiössäänkin, mutta palautin sen sitten laumaan, kun mitään ei tapahtunutkaan. Jumi pitää meitä yhä jännässä, sielä se lampolassa märehtii kaikessa rauhassa... Jumillakin on kyllä olleet karitsoinnit nopeita ja helppoja, onneksi.

Marjatan karitsat ovat varattavissa, luovutus on huhtikuussa. Karitsojen isä on meidän Aatu-pässi. Sukutietoja saa pyydettäessä osoitteesta jatta ät kolumbus.fi. Ja soittaakin saa: 040-7022570

Kiitos Hjalmar ja Jukka-kana

Meidän alhopääkukkomme Hjalmar vaihtoi hiippakuntaa vuoden lopulla. Kanalassa mellasti ärhäkkä flunssa, jota Hjalmar ei syystä tai toisesta kestänyt. Tosi harmi juttu. Hjalmar oli meidän ihka ensimmäinen alhokukko, eikä ollut tarkoitus siitä ikinä luopua. Se oli komea, ylväs, hyvä johtaja kanoilleen eikä yhtään vihamielinen ihmisille. Aikuistuttuaan se ei juurikaan alentunut tappelemaan. Jos jossain nahisteltiin, tepasteli Hjalmar rinta kaarella paikalle, ja sai pelkällä olemuksellaan tilanteen rauhoittumaan. Pikkujätkät jos kisus turhaan, ärähti Hjalmar kerran, ja jo oli jätkät nöyrinä siipi lipassa...
Mutta jostain syystä näin sitten kävi, eikä kukkoa saa takaisin vaikka kuinka harmittaisi.

Hjalmarin lähdön jälkeen kanalassa vallitsi kauhea sekasorto. Alhopuolella oli kolme kukkoa, Hjalmar pääjehuna, Oula seuraavana ja alimmaisena nuori Piiparinen. Oula-rukka nousi yhtäkkiä johtajaksi, ja sehän meni siitä ihan hämilleen. Ei päästänyt Piiparista lattialle laisinkaan, vaan ajatti sen aina orsille tai tason päälle. Kanojaan se vartioi hysteerisenä, sinkoili vartijantehtävissään vähän sinne ja tänne.
Touhusta ei meinannut tulla loppua laisinkaan. Kanojenkin keskuudessa oli levottomuutta, ei puhettakaan siitä ihanasta rauhasta ja harmoniasta joka oli Hjalmarin aikana, kun kaikki tiesivät paikkansa ja roolinsa.

Oula

Niinpä sitten tein päätöksen, että Oula saa lähteä, kun aletaan teurastamaan pikkukukkoja. Ja näin tapahtui, Piiparisen hurja kosto... Harmittihan se vähän, Oula oli matkannut pohjoisesta asti tuomaan uutta verta kanalaan. Sanoinkin sille, että olisi nyt vaan antanut sen Piiparisen olla rauhassa.
Oulan mukana meni 9 kpl pikkukukkoja pakkaseen. Metsästävä serkkupoika hoiti teurastuksen, me sitten miehen kanssa oltiin muussa touhussa apuna. Jotenkaan en kestä, kun elukasta lähtee henki. En, vaikka kuinka "pitäisi" kestää. Olen päästänyt itseni pahasta, ja olen armollinen itelleni. Jos minä annan näille elukoille hyvän ja lajinmukaisen elämän, ei liene kovin paha "synti", jos joku asian paremmin hoitava hoitaa hengenoton.

Nuori Piiparinen oikealla, Herra Paisti vasemmalla...

Kanalasta on lähtenyt paremmille maille myös meidän ensimmäisten kanojen joukossa tullut Jukka-kana. Tämäkin koskettaa erityisesti. Jukka-kana tuli meille 2008 kesällä. Oli jo silloin kutakuinkin 6-vuotias.  Jukka-kana oli ihana äidillinen kana, vähän pyylevä persjalkanen emo. Ja hyvä emo olikin, kärsivällinen hautoja, huolellinen äiti. Hyvä munimaan, jopa vielä vanhuuden päivillään. Ei ollut koskaan ihmiselle ärhäkkä, ei edes silloin kun oli pienet tiput alla, ja menin tipuja ruokkimaan. Antoi ihmisen tehdä rauhassa hommansa (toisin kuin "siskonsa" Tiri, joka tulee päälle tosissaan kuin yleinen syyttäjä, jos sillä on poikaset huollettavanaan).

Jukka-kana piti poikasia hoteissaan huomattavan kauan. Siinä kun muut kanat potkivat pikkuhiljaa jälkeläisiään kohti itsenäistä elämää, levitti Jukka-kana siipensä leveämmälle että isot aikamiespojat mahtuvat paremmin alle nukkumaan...

Ihana persoona.

Jukka-kana etummaisena, tuo vaalea.

Kanat aloittivat munintataukonsa rytinällä vuoden vaihteessa. Munia tuli 12-16 päivässä. Kunnes. Niin, kunnes emo toisensa perään on läsähtänyt pesiin hautomaan... Voi elämä, en kestä! Munien tulo tyssäs taas, nyt tulee hyvä jos 7 kpl/päivä. Kyllähän tuolla määrällä itse munissa pysyy, mutta kun halukkaita olis ihan jonoksi asti. Olis kiva, jos kanaset pystyis ansaitsemaan edes osan kauroistaan, ja ennen kaikkea olis kiva, jos pystyis antamaan ihmisille kunnon kananmunia.
Olen luvannut rouville, että maaliskuussa saa alkaa hautomaan sitten oikein urakalla. Ajatuksena olis kasvattaa kesän aikana talveksi kukkopoikaa. Rakennan niille oman tarhan, jossa saavat kuopsutella kesän. Syksyn viileiden myötä otetaan kukot sitten hengiltä. Näin ei tarvitse kasvatella niitä sisällä, tilat on kumminkin rajalliset.

Lintujen talviruokinta

Josko muutama sananen pihalinnuista.
Tässä pihassahan on ruokittu lintuja jo kauan ennen kuin me tähän muutettiin. Päätettiin jatkaa perinnettä, ja linnuille tuttua ruokintapaikkaa.

On yllättävän mielenkiintoista seurata, ketä kaikkia talven aikana pihassa ruokaileekaan. Tänä vuonna keltasirkut on olleet aika isona parvena ruokailemassa, talitiaisten lisäksi.Muutamia sinitiainenkin kuuluu päivittäiseen ruokailijakuntaan. Ennen pakkasia pihaan ilmestyi yhtäkkiä urpiaisparvi. Mahtavia lintuja! Liikkuivat tiiviinä parvena, lehahtivat yhtäkkiä puskasta tai maasta isona parvena lentoon. Maahan laskeutuessaan niitä tuskin huomasi, niin pieniä ja maaston värisiä olivat. Tosi kesyn oloisiakin, lehahtivat heti vierelle kun tulin kanalasta sankko kädessä. Ihan kuin olisivat tottuneet, että tuolla on sankko, siltä saa ruokaa.
Vakituisina vieraina ruokapaikalla käy myös kaksi isoa harakkaa. Alkutalvesta mulla oli kauhea sota niiden kanssa. Kyttäsin salaa ikkunan vieressä, ja kun harakat lehahtivat pikkulintujen laudalle, hätistin ne äkkiä pois. Tunsin voitonriemua, kun harakat lehahti pihakuuseen. Kunnes... Yhtäkkiä tuli mieleen, että miksi ihmeessä harakat ei sais syödä?! Ihan yhtälailla niilläkin on nälkä. Sitä paitsi ne ovat hienoja ja viisaita elukoita. Oikein hävetti. Sanomattakin selvää, että myös harakat on tervetulleita ruokailemaan meidän lintulaudalta. Mutta vain ja ainoastaan lintulaudalta, ei esim. portaidenpieleen unohtuneesta roskapussista...
Käpytikkoja on pari käynyt joka talvi pihassa ruokailemassa, niin myös tänäkin talvena.

Sinitiaisia on ollut edellistalvea vähemmän, punatulkkuja ja mustarastaita ei ole näkynyt laisinkaan. Harmi. Varsinkin punatulkku on tolkuttoman kaunis lintu.
Toissapäivänä bongasin pari närheä maassa pudonneita jyviä nokkimasta. Nekin oli tosi hienoja, harmi että lehahtivat heti pakoon, enkä ole niitä sen koommin nähnyt.

Ruokatarjoiluna meillä on kauraa, ohraa, kuorittuja auringonkukan siemeniä ja rouhittua pähkinää. Sapuska tarjoillaan ihan normaalista muovisesta pikkulintujen ruokintapöntöstä. Sämpylää murennan maahan usein. Talipallojakin on pari roikkumassa. Ei tunnu kiinnostavan ketään muuta kuin koiria.
Rottia tai oravia ei ole näkynyt. Luulen, että kissat pitää rotista huolen ja Joiku-porokoira häätää oravat kauemmas. Se ei haittaa yhtään, nuo pörröhännät saattaa keväisin alkaa aika röyhkeiksi kanalavieraiksi. Oravat vie myös pikkutipuja. Onneksi ei meidän kanalasta ole vienyt vielä kertaakaan, mutta tiedän paljon paikkoja, jossa näin on käynyt. 

Pakkastouhuja

Tulihan se talvi viimeinkin. Ja pakkaset.
Talvi tuo aina oman haasteensa pientilallisen elämään. Meillä ei ole eristetty lampolaa. Näin reippailla -20 asteen pakkasilla lampolassa on -13 astetta mittarissa. Lämmintä vettä saa kantaa selkä vääränä, kuten myös kuivaa olkea kuivikkeeksi. Heinää ja kauraa kuluu.
Vaan eipä näytä lampaat olevan moksiskaan pakkasista. Jos pakkanen ei laske kauheasti -20 asteen alle, avataan aamulla lampaille ovet ulkotarhoihin. Ne käyvät mielellään muutaman kerran päivässä jalottelemassa pihalla. Seisoskelevat auringon valossa märehtien, hampsivat välillä havupuiden oksia, joita tarhoihin on viety. Nyt on myös aika kaivaa kesällä kuivatut kerput esiin, ja antaa lampaiden herkutella.

Aamut alkavat meillä kuuden jälkeen, ennen kuin mies lähtee töihin. Käyn antamassa kanoille ja pupuille ruuat ja lämmintä vettä. Kanalassa pysyy lämmöt juuri plussan puolella, vedet ei ole kertaakaan vielä olleet jäässä. Vähän riitteessä joinain aamuina, mutta aika hyvin sielä on lämmöt pysyneet. Lattiatasolla on nollan tuntumissa, siitä n.20 cm ylöspäin ollaan jo reilusti plussan puolella.Oli hyvä juttu, että sain laitettua villat kattoon kesällä.

Kanalan jälkeen on vuorossa lampola. Laittelen sinnekin uudet lämpimät vedet ja heittelen lampaille ja vuohille ruuat, ja kärrään iltaa verten heinät valmiiksi.
Sitten onkin aika ruokkia koirat, kissat, lapsi ja itseni, ja laitella tulet uuneihin.

Irmeli-vuohen lypsy tapahtuu aamupäivällä, kun lähdemme pojan kanssa ulos. Samalla lisäilen kaikille lämmintä vettä ja kuivittelen karsinat. Kannan kerput ja havut ulkotarhoihin, availen ovet ja tarkistan että kaikilla on kaikki kunnossa. Myöskin kanat saavat puuronsa ja puput vähän havuja tai oksia.
Ulkolintujakaan ei sovi unohtaa. Näillä -20 asteen pakkasilla on niidenkin ruuankulutus tosi huimaa, koko ajan saa pönttöä täytellä.

Illalla on vuorossa uus keikka. Taas lämmintä vettä ja heinää, väkirehut tarvitseville.
Poikimiset alkaa lähestymään, joten osa mammoista on siirretty jo tuhdimmalle ruualle. Meillä ei erotella näitä eri karsinoihin, vaan väkirehun syöjät otetaan aina ruokinnan yhteydessä vähän sivummalle. Toimii pienen katraan kanssa. Lampaat oppii tosi nopeasti, kuka saa ylimääräistä ruokaa ja kuka ei. Alun kaaoksen ja rynnimisen jälkeen tilanne tasottuu, ja muutaman päivän kuluttua ruokakupille tulee ainoastaan ne, jotka sitä ruokaa saa. Osa voi välillä käydä vähän norkoilemassa, että onko juuri tosi ettei heille mitään heru, mutta kun ei heru niin ei. Turha siinä on norkoilla.

Myöhään illalla on vielä yhden kiekan vuoro. Käyn sammuttelemassa valot ja tekemässä tarkistuksen, että kaikki on ok. Yleensä siinä vaiheessa porukka on jo pahnoilla makoilemassa. Osa vielä märehtii, osa jo nukkuu reporankana kaula pitkällä.

Kukkopoikain kuulumisia

Kukkopoikia on tällä hetkellä 18 kpl kasvamassa. 13 niistä muutti omaan poikamiesboksiinsa, loput saavat vielä hetken olla äitiensä helmoissa. Poikamiesboksiin muuton myötä saadaan rauha pysymään kanalassa, kun nuoret klopit ei ala haastamaan pääkukkoja. Ja onhan tuo ruokkiminenkin helpompaa. Nämä jätkät nimittäin syövät kuin pienet hevoset!

Mitään tappeluja ei ole poikien kesken ollut, sulassa sovussa jakavat uuden kämppänsä. Pojat saavat aamuisin kaurarypsiseosta ja puuromössöä. Kaurat heitellään pehkuihin, näin kukot saavat luontaista tekemistä kun kuopsuttelevat pehkuja ja etsivät jyviä. Puuro pojille tarjoillaan pesuvadeista.
Ruuan lisäksi pojilla on boksissaan kanankalkkia, turpeella ja puutuhkalla täytetty kylpyastia, vettä, pöytä jolta voi katsella ikkunasta ulos (ja tätä mahdollisuutta ne kyllä hyödyntävät! Ihanan näköistä, kun kukkoarmeija päivystää navetan ikkunasta...) ja tietysti orret.

Osa kukoista on jo sen verran isoja, että ne voisi teurastaa vaikka heti. Näistä maatiaisistahan ei mitenkään valtavan kokoisia tule, eikä ole tarkoituskaan. Rauhassa saavat kasvaa sinne puoleen vuoteen asti. Alhojen lisäksihän meillä on alho-brahma risteytyskukkoja pari kappaletta. Brahma on liharotu, iso ja majesteettinen. Nämä risteytystiput kasvavat vähän isommiksi kuin puhtaat alhot.

Itsehän minä en näitä pysty päiviltä ottamaan. Ollaan joskus miehen kanssa teurastettu ekat omat kukkopojat. Minä pitelin kukkoa, mies käytti vesuria. Kyllähän niistä henki lähti tosi nätisti, ei mitään ongelmaa ollut, mutta kovillehan se otti. Seuraavaa teurastuskertaa ei tullut. Se hetki, kun kukko pitää pölkylle laittaa... Se liike ei vaan lähde, kädet jumittuu...
Meinashan se vähän harmittaa, että kyllähän se nyt pitää pystyä oma liha teurastamaan, mutta sitten pääsin itseni kanssa sopuun. Ajattelen asian niin, että minä tarjoan kukkopojille mahdollisimman hyvän ja luonnonmukaisen elämän, se riittäkööt. Joku toinen hoitelee sitten sen asiallisen lopetuksen. Se "Joku Toinen" on metsästävä serkkupoika, joka tulee tarvittaessa hätiin.

Yks tosi huono puoli näissä kukoissa on. Ne ovat nimittäin aika ihania... Hienoja värityksiä ja rohkeita luonteita. Ei millään hennoisi laittaa niitä pois. Vaikka kuinka olen yrittänyt olla bongaamatta sieltä mitään suosikkia, väkisinkin silmä aina etsii sitä yhtä ruskeaa, jossa on paljon valkoista ja harmaata.  Tai sitä kokoharmaata, jossa on hienoinen aavistus punaista ja keltaista....

Pässipoikain kuulumisia

Meillä kasvaa rakastettua pässipoikaa....

Pikkupässeille on sovittu teurastusaika. Lähtevät kuun lopulla. Tavallaan helpotus. Pässipojat on ulkoruokinnassa, pimeä tulee yhä aiemmin ja aiemmin. Iltaruokinta täytyy pian tehdä otsalampun valossa. Saadaan palata normaaliin talviarkeen, kun kaikki märehtijät ovat sisätiloissa ja saman katon alla. Helpottuu lampurillakin hommat.

Pässipoikien joukossa on taas pari minilammasta. Syntyivät pieninä eivätkä ole päässeet kasvussa muiden tasolle. Hetken mietin, että olisin vienyt lampaat teurastamolle erissä, isot ensin ja pienet muutaman viikon kuluttua perässä. Vaan olkoot. Menkööt kaikki kerralla.
Siihen saakka säädän ruokailun kanssa. Otan kolme pienintä erikseen syömään, annan vähän tuhdimpaa väkirehua sillä aikaa kun toiset mutustaa pelkkää kauraa. Onhan se yhenlaista puljausta, mutta toivottavasti kantaa hedelmää. Vai pitäisikö sanoa lihasta...?

Siinä se on. Yläkuvassa meidän pikkupässien heinänsyöttöhäkki (taka-alalla pässien mökki). Toimii, vaikka näyttää ehkä hassulta. Kyllähän ne tuostaki heinää allensa vetää, mutta ei ihan niin tolkuttomasti kumminkaan, että lampurilla alkaisi verisuoni tykyttämään.

Hienoja taljoja on tulossa. Kolme ruskeaa, pari erisävyisen harmaata ja kolme erisävyisen mustaa. Niin se vain työ tekijäänsä "kovettaa". Nyt sitä jo kattelee pässipoikien takareisiä vähän "sillä silmällä" ja kokeilee miten paljon on lihaa luiden päällä. Ja haaveilee ihanista taljoista, mittailee villan pituutta ja miettii, olisiko sittenkin pitänyt keriä edes pari lammasta,jotta saatais lyhytvillaisiakin taljoja...