torstai 15. tammikuuta 2015

Entten tentten teelikamentten...

Vasemmalla Kukka, linssiluteena Siiri ja taempana Jumi
Maanantaiksi on sovittu parin lampaan teurastus. Ihan kauhiaa pähkintää. Kesällä jo päätin, että kolme aikuista uuhta lähtee. Yks on hirmuisen arka, toinen huono emo ja synnyttäjä, ja kolmannella oli viime keväänä utaretulehus. Näiden mukana lähtee myös Manu-pässi. Mutta mutta...
Minä tuota utaretulehus-Siiriä olen pähkinyt. Se on hieno uuhi. Toimii kuin ajatus, saa vantteria karitsoita ja on loistava emo. Kerran jo itseni kovetin, että Siiri nyt vain lähtee. Mutta kun en halua. Kyselin vähän lampureilta, että mitäs mieltä utaretulehuksesta, onko se tappotuomio heti kättelyssä. Vähän oli porukka sitä mieltä, että ei välttämättä. Pullottamiseksihan se menee jos uusii (mitä todennäkösesti tekee), uuhelle kipulääkitys ja antibioottikuurit, jos utareeseen ei ole jäänyt kovettumaa. Jos kovettuma on jäänyt, on se sitten varmat hyvästit sille lohkolle, se on pois pelistä.
Mitä minä olen Siirin utareita kopeloinut, en ole kovettumaa havainnut. Aioin ronklata sen vielä kerran perusteellisesti läpi. Jos paukamia ei tunnu, jää Siiri laumaan.

Vähän jo turhan pitkässä villassa oleva Siiri (kasvattelin, että saisin pitkävillasen taljan).
Sittenpä iso pähkintä, että kuka Siirin tilalle...? Olen päättänyt, että lampaita lähtee se kolme plus Manu-pässi. Huh huh ja ärsytys.
Tänään sattui pari ikävää juttua. Meidän Aatu-pässi on ollut astutuslainassa yhdellä vanhemmalla naisella. Liekö tästä niin stressaantunut, että se kävi minun päälle. Eilen eka kerran, ei pahasti mutta että kumminkin puski. Tänään aamulla toisen kerran, ja nyt iltapäivällä kolmannen. Vieläkin tuntuu takalistossa, että Aatu jyräs päälle. Ihan puskista tuli tämä, Aatu on aina ollut kiltti ja sävyisä.

Aatu pässilän ovella
Nyt on sitten ihan hirveässä pohdinnassa, että laitanko minä Aatun Siirin tilalle. On ollut aikomuksena kyllä vaihtaa pässiä, että sen puolesta kyllä. Mutta aika nopeasti tuli tämä, pikainen päätös pitää tehä, maanantai on jo nurkantakana.
Kun tietäs, että oliko se vain hetkellinen mielenhäiriö, jos Aatu onkin vain stressaantunut riiuureissulla oltuaan? Sitten taas, tuo 3v mukula on innokas eläintenhoitaja. En kertakaikkiaan voi pitää täällä elukkaa, johon ei voi luottaa, että tuleeko se päälle vai ei.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Poikapuput lähti


Sinne ne lähti. Minun ihanat pikkupojat. Kaikki viis. Yhtään en antanut periksi halulle jättää paria kotiin. Se touhu alkoi olla jo niin kiihkeää, että pian olisi jollekin jotain sattunut. Pissa lensi ja pojat kieppuivat toistensa ympärillä ihan jatkuvalla syötöllä. Ei huvita jäädä odottelemaan, että "kohta sattuu".

Pojat meni teurastettavaksi eräille angorakanikasvattajille tässä lähistöllä. Hienosti meni kaikki, ja minä sain 1,5 kg lihaa/kani. Tai onhan tuossa luutkin mukana. Saa Joiku-poika kaluttavaa...
Vähänhän se taas tietysti kirpas, minun niin piti jättää yks kaneli ja yksi luonnonharmaa kotiin. Mutta mutta... Sielä kasvattajien luona tapasin ai-van ihanan angorauroksen, joka oli luonnonruskea. Upea väri! Ja mikä parasta, tämä herrasmies voisi olla myytävänä... Meillehän se tulee, ei epäilystäkään. Pitää nyt kattoa, yritänkö saada tuolle Casperille uutta kotia (ei taida olla kauheasti järkeä pitää urosta, joka on suurimman osan naaraista isä...). Casperin kaveria siitä ei tule, en edes yritä yhdistää kahta aikuista urosta.

Pupulassa on oudon hiljaista nyt. En oikein tiiä, olenko vähän surullinen tuon Casperin puolesta kun jäi yksin, vai olenko onnellinen, ettei sen tarvi olla stressaavassa poikaporukassa. Aika rauhalliseltahan se vaikutti.
Nyt sitten vain kaninlihaa maistamaan! En olekaan aiemmin syönyt.

lauantai 10. tammikuuta 2015

Pupulaelämää


Nyt on taas puput keritty. Pojat (ylä- ja alakuvassa) keritsin jo kuukausi sitten, tytöt pääsi villoistaan viime viikolla. Yksi ainoa sätkyilijä joukossa, aihan mahdoton villikko, ruskea pikkutyttö Suffeli. Ei hetkeäkän paikoillaan, koko ajan singahtamassa jonnekin. Muut istuivat enemmän ja vähemmän hienosti sylissä. Mahanalunen tuotti vähän hankaluuksia, ei millään olis haluttu pötköttää selällään sylissä.
Sosiaalisessa mediassa kiersti videoita, joissa näytettiin miten ulkomailla "keritään" angorakanit. Sidotaan jaloista pitkäksi putkulaksi, ja nypitään (revitään) ne villat irti. Pupu kirkuu pelosta ja kivusta, mutta ei auta. Ihan kauheaa. Enpä juuri voi suositella ulkomaisen angoravillan ostoa, missään muodossa. En angoravillaisia vaatteita tai angoralankoja. Meillä kotimaassa puput istuvat kasvattajiensa sylissä, niiltä leikataan saksilla villat kaikessa rauhassa. Ehdottomasti suosi suomalaista, tässäkin.

Minä yritin kasvattaa pupuille mahdollisimman pitkää villaa, joka tietysti sitten kostautui. Vanhemmilla pupuilla oli villa jo huopunutta, suurin osa meni karkeasti roskiin. Harmitti. Ens kerralla fiksumpi, ja ajoissa saksien kans liikenteessä. Nuoremmilla oli onneksi hyvä villa, joka nyt sitten odottaa kehräystä.
 

Poikien puolella on vähän ahdasta. Siellä pomppii tällä hetkellä viis ylimääräistä pupua. Nämä ylimääräiset lähtevät teurastettaviksi mahdollisimman pian. Onneksi ne ovat (ainakin toistaiseksi!) suht sopuisasti. Luonnossahan kanit kastroivat kilpailijansa puremalla pallit irti... Kyllähän nämäkin astuvat toisiaan jatkuvalla syötöllä, koko ajan toistensa kimpussa. Näin on sitten villakin ihan pissassa ja takussa, ei puhettakaan että sitä voisi käyttää. Lihoiksi vain, niin saadaan puput hyötykäyttöön.


Nämä kuvat ovat tyttöjen puolelta. Näissä on vielä tytöilläkin pitkät villat. Tyttöjä on yhteensä viisi, kaksi emoa ja tyttäret. Kolme ruskeaa, yksi luonnonkeltainen ja yksi luonnonharmaa. Keltaisia ja harmaita haluttais lisää, ne on aika hienoja värejä. Mutta eipä hötkyillä...


Astutuksia on suunnitteilla. Josko jo ensi kuussa järkkäisi treffejä. Jostainhan minun täytyy saada uros lainaan, meidän Casper on noiden nuorten tyttöjen isä. Jos olisin oikein fiksu, veisin Casperin pikkupoikien kanssa teuraaksi, ja hommaisin ihan uuden uroksen. No, en ole. Ainakaan vielä (katotaan sitten kun iskä on astunut tyttärensä ja mulla menee hermo...?!). Josko sen sijaan hommaisin Casperille nuoren kaverin? Suunnitellaan...

lauantai 3. tammikuuta 2015

Huopakorviksia



Vaikka joulu vierähti lapsen sairastaessa vesirokkoa, ehdin kuitenkin vähän puuhailemaan villankin parissa. Olen siis villiintynyt noista korvakoruista. Niitä on mukava tehdä. Laittelin tuonne "Myytävänä"-sivulle jokusen parin, jos jollakulla tekee mieli kivoja huopakorviksia (vaikka kuvat ei kyllä tee niille oikeutta, mun mielestä ne on paljon kivemmat luonnossa korvissa heilumassa).
Lisää todennäköisesti tulossa, jahka aika antaa myöten.

Raivo


Nyt en puhu tunnetilasta, vaan arviolta kolmikymppisestä punakorvakilpikonnaneidosta nimeltä Raivo.
Raivo tuli minulle vuonna 2004 kaverinsa Bööniksen kanssa. Niillä oli silloin eri nimet, ja itseasiassa Raivoa oltiin luultu pojaksi. Tosiasiassa molemmat olivat tyttöjä.
Konnat asuivat samassa altaassa, mutta olivat kovia tappelemaan. Tai se oli Böönis, joka piti Raivoa liian kovassa kurissa. Raivo ei uskaltanut uida vapaasti laisinkaan, vaan se lähinnä ajelehti kilpensä sisässä. Aina kun Böönis lähestyi, käänsi Raivo kilpensä sitä kohti. Mikä olikin ihan fiksua, Bööniksellä oli ikävä tapa haukata ohimennessään Raivoa. Näillä on partaveitsenterävät hampaan (koettu on...), voivat saada ikävääkin jälkeä aikaiseksi niin halutessaan.
Raivo alkoi myös oleilemaan lämmittelytasolla koko ajan. Ei siis uskaltanut mennä enää veteen laisinkaan, mikä ei ole hyvä asia suokilpikonnalle.
Katsoin aiheelliseksi erottaa konnat omiin altaisiinsa.

Näin eleltiin jokunen vuosi, mutta ikäväksi Böönis pääsi karkuun kesällä 2008. Ne oli laitettu juuri uusiin ulkoaltaisiinsa, ja jollain ihmeen kaupalla Böönis oli sieltä päässyt pois. Nämä ovat melkoisia houdineita, ja uskoa saa että oltiin tarkkaan mietitty kaikki mahdolliset ulostuloreitit. Vaan niinpä kuitenkin Böönis pääsi "kesämökistään" ulkomaailmaan, eikä sitä ole sen koommin näkynyt. Tietysti yritettiin haravoida ympäristöä, mutta tehdävä oli lähes mahdoton. Ei mitään hajua, mihin suuntaan se oli lähtenyt, ja tässä tätä lääniä kuitenkin riittää. Ja kaikenhuipuksi tuo pieni lampi, josta menee virtaava puro isoon järveen.

Niinpä Raivo jäi ainoaksi kilpikonnaksi. Ei tämä sitä näytä hetkauttavan. 
Raivo sai nimensä, kun se on niin kertakaikkisen raivokas. Sitä on pidetty joskus aikaisemmassa kodissa  lasten leikeissä mm. jääkiekkona... Onko ihme, ettei konna kauheasti luota ihmisiin? En ole alkanut sitä sen kummemmin kesyttelemään, Raivo elelee omaa mielenkiintoista elämäänsä akvaariossaan. Sähisee kuin viitapiru, kun sen ottaa sieltä pois.

Raivo syö pääasiassa muikkuja, vähän muita kaloja ja toisinaan sisäelimiä. Katkarapuja se saa herkkuina silloin tällöin, kuten myös mustekalaa ja muita äyriäisiä. Konnien pellettejä Raivo saa myös. Kasviksista uppoaa kurkku, tomaatti, viinirypäleet, joskus harvoin salaatti.
Kesällä sen ulkoaltaaseen tippuu milloin mitäkin mönkiäistä, jotka Raivo ilomielin haukkaa parempiin suihin. Hauskaksi ohjelmanumeroksi tuli viime kesänä saalistaa kärpäsiä (joita täällä riittää), ja tiputtaa niitä Raivolle välipalaksi...
Raivo viettää kesät "kesämökillään", ulos rakennettuun neljän neliön terraarioon, jossa sillä on 300-litranen allas.

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Joulunjatkoa

Mesi jouluhavujen kimpussa.

Niin se vain joulu mennä hurahti. Onneksi saatiin meillekin valkoinen joulu!Ja pakkasta. Semmosta -10 astetta on ollut mittarissa, olipa eräänä aamuna lukema jo -17. Uunit lämpiää sisällä, elukoilla on lämmintä vettä, hyvää heinää edessä ja lämmin olkipehku alla. Ulkona lumiset puut ja auringostakin pilkahdus. Olipa toissayönä komeat revontuletkin taivaalla!

Miia ja Mesi ihmettelemässä paimenpoikaa.
Usein meille maalaillaan ihanaa kuvaa, miten me syötetään eläimillekin kaikkia jouluherkkuja vatsat - ja pötsit- pullolleen. Vaan eipä syötetäkään. Ei siksi, että oltais jotenkin ilkeitä antijouluihmisiä, vaan ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että tuo lampaan pötsi on hyvin herkkä juttu. Sinne ei sovi tupata yhtäkkiä kaikkea uutta ja erilaista. Ruokinnan täytyy pysyä suht samana, muutokset on tehtävä hitaasti ja maltilla.
Kuten myös kanien ruokinta, vaikkei niillä pötsiä olekaan.

 
Ystäväni jouluhavuja hakemassa.
Mutta yksi jouluperinne meillä sentään elukoidenkin osalta on. Tai kaksi, oikeastaan.
Ensin haetaan jouluhavut. Kuusen- ja männynoksat on lampaille terveellisiä, ja erityistä herkkua. Niitä voi syöttää huoletta. Ja toisekseen elukoille viedään hyvin maltillinen määrä omenan-, lantun- ja porkkanankuoria. Lampaat, vuohet ja kanit pääsevät nauttimaan näistä herkuista. Kanoille viedään kokonaisia omenoita ja kaalinpäitä.

Talonvahti.
Joiku-poika on yhä ainoa koira. Kaveri on sille kyllä etsinnässä ja "tilauksessa", mutta aina nämä jutut ei mene niin kuin itse ne suunnittelisi. Malttia malttia, vaikka välillä meinaa kuume yltyä.


Ja yksi kuva pitää kyllä vielä laittaa näkyville. Nimittäin elämäni ensimmäinen villatakki! Tein sen "kässänopen painajainen" ohjeella, löytynee googlettamalla helpostikin. En ole ikinä ollut mikään käsityöihminen, enemmän olen ollut tekemisissä kovien materiaalien kanssa. Vaan niinpä vain vetas villa mukanaan, sukkia ja vanttuita on tullut tehtyä jo vino pino. Ja nyt on siis pojalle villatakki valmis. Puikoilla on tällä hetkellä oikeat villaousut. Omista langoista tietysti. Tai no, omista ja ostetuista, mutta taattua suomenlampaanvilla kumminkin.
Vielä kun saisi kehräämöön lähetetyt villat lankoina takaisin, voisin alkaa tekemään villahousuja myös itselleni. 


Käsitöden saralla on tapahtunut joku mielennotkahdus. Olen huovutellut korvakoruja. Niihin on tullut oikein valtava into ja himo. En malttaisi odottaa, että pääsen tekemään huopapallo- ja poronsarvikaulakorua. Semmosta pitkää, kahdesti kaulaan kiepautettavaa. Myös muita huovutustuotteita on kehitteillä. Jossain vaiheessa päivitän tuotteita tuonne "Myytävänä"- sivulle.

Ollaan aloitettu suunta kohti valoa, ihan kuin sen tuntisi jo. Ainakin mielessä myllertää suunnitelmia ja haaveita, jotka odottavat malttamattomina alullepanemista. Ei hullumpi olotila.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Lunta!


Lunta tuli, lampaat sekos. Sitä pukiteltiin, kaahattiin ja kohnotettiin. Juostiin ees taas. Hauskoja.


Musta lammas Jumi yrittää poseerata, kun samaan aikaan taustalla Jännä-sisko häröilee minkä ehtii.



Etualalla mäyränvärinen Jännä, takanaan tyttärensä mäyränvärinen Mesi. Mesi on kasvanut hienosti, siitä on tullut oikein kiva lampaanalku.



Ihana ruskea suomenlammasTyyne. Tyyne sai nimensä, kun oli niin cool matkatessaan autossa meille. Kotona se osottautui ihan silmänlumeeksi. Tyyne oli kaikkea muuta kuin tyyne. Kauhea huutaja, etuilija, karkailija. Röyhkeä. Vaan sittenpä luonne tasaantui, ja Tyyne todellakin on tyyne. Erikoislammas, kaikkine ominaisuuksineen rakas.


Säätöä ja koohotusta. Nuo keritsemättömät karvaturrikat odottelee teurastamoon lähtöä. Se tapahtuu vasta loppiaisen jälkeen. En viitsinyt alkaa keritsemään niitä, kun tahdon pitkävillaisia taljoja. Toivottavasti vaan ei tule liian pitkävillaisia. Alkaa olemaan muhkeat villat rouvilla.