Keväiset kilit laitettu tilaukseen

 

Tulee näköjään päivitettyä noita facebook-sivuja enemmän, kuin tätä blogia. Yritän ryhdistäytyä.
Pakkaset sahas koko tammikuun -30 ja -20 asteen välimaastossa. Kolattiin meidän takapihan lampeen luistinrata. Miten ihmeessä me ei olla aiemmin sitä tajuttu?! Aivan ihana luistella omassa rauhassa, ja saa pitää koirat mukana telmuamassa.

Kutut ja uuhet ovat poteneet kiimojaan yllättävän pitkälle. En muista, että kovin useana talvena kiimat olisi pyörineet vielä tammikuun lopullakin. Kyllä ne on tupanneet loppumaan talven alettua.
Yläkuvassa Mutea huutelevan Valpurin kutsuhuudot ei tuottaneet tulosta, kukaan ei tullut. Kiima laittaa Valputin huutamaan kuin henkeä vietäisiin. Huutoa kestää pari päivää, sitten kiimat alkavat menemään ohitse. Tullakseen taas kolmen viikon päästä uudelleen...
Sen sijaan Valpurin tytär Irmeli sai Mute-pukin heilastelemaan kanssaan. Valpuri oli täynnä inhoa ja epäuskoa, kun tuo sarveton adonis asteli kuttujen karsinasta sisään. Se meni karsinan perimmäiseen nurkkaan mulkoilemaan, ja märehtimään alkaessaan se asettautui samaan nurkkaan makuulleen, selkä tiiviisti käännettynä nuorelleparille.
Mute heilasteli Irmelin kanssa vuorokauden, ja sitten se lähti toisiin naisiin toisille tiloille. Mute palautunee takaisin kotiin seikkailtuaan aikansa maailmalla.

Ilmat lauhtui yhtäkkiä n. 30 astetta. Lähestulkoon yhdessä yössä.  Sade vain ropisi pupulan peltikattoon, kun keritsin pupuja. Ihmeellistä. Lauhtumisten ja vesisateiden myötä saadaan sanoa hyvästit hiihtokeleille ja luisteluradalle. Kyllä alkaa pohjoisen ihmisille olemaan vähän turhan extremeä nämä etelän talvet.

Lauhtumisessa oli yksi hyvä puoli. Sain kerittyä angorakanit. Villa alkoi olemaan jo aika pitkää, mutta paukkupakkasilla pupuja ei voi keritä. Nyt kerintä osui just nappiin, villa oli pitkää mutta hyväkuntoista, ei yhtään takussa eikä huopunutta. Yläkuvassa on Pörröturkki (4v pojan ristimä) juuri parturoituna, saavissa on sen villat. Ihanaa, valkoista angoravillaa.
Ei voi kun ihmetellä, miten mukavaa nykyään tuo kerintä onkaan. Olen aiemmin kerinnyt puput sylissä, ja se on ollut semmosta venkoilua ja paikallaanpysymättömyyttä, ihan hermostuttavaa touhua. Aikaa on mennyt tunti/eläin. Nyt, kun keritsen puput pienellä pöydällä, on homma huomattavasti helpompaa. Puput oikein asettautuvat makuulle siihen pöydälle, saan kaikessa rauhassa keriä villat pois. Ostin Fiskarssin parturisakset hommaa varten, oli hyvä ostos. Parturointi mani- ja pedikyyreineen kesti nyt 30 min/eläin. Mikään aikajuoksuhan tuo toimenpide ei ole, mutta mukavahan se on jos nyt ei ihan tuntia yhdessä eläimessä mene.
Kerinnän päätteeksi kärräsin kottikärryillä ison osan pehkuista pois. Sitä olikin ehtinyt kertyä talven aikana aikamoinen patja. Vielä kun laitoin puhtaat oljet pinnalle, oli pupulassa tyytyväisiä pupuja. Ja tyytyväinen emäntä.

 

Yläkuvissa pari angoravillatuotetta. Tein muutamat vauvantumput myyntiin. Toivottavasti ovat juurikin niin lämpimät ja pehmeät käytössä, kuin miltä kutoessa tuntui. Toinen kuva on hassu. Ei juuri tuo oikeutta huiville, mutta laitan sen silti. Olen tehnyt tuon tuubihuivin viimevuonna. On uskomattoman lämmin.
Olin koirien kans lenkillä reilussa 20 asteen pakkasessa. Pipo olikin yllättäen liian ohut varuste (vaikka ihan paksu korvaläpällinen pipo onkin). Onneksi oli tuo huivi mukana. Siitä kun kietasi osan pipon kaveriksi päätä ja korvia lämmittämään, ei palellut enää yhtään. Päinvastoin, hiki tuli.

Vielä yksi kuva tammikuulta. Kuka arvaa?
Teema näytti yhden lauantai-illan pelkkää Bowieta. Me ollaan miehen kanssa oltu ajat ja iät suuria Bowie-faneja, ja tuo yllättävä poismeno kosketti ja puhutti ja mietitytti kyllä aika lailla. Otettiin suuren taiteilijan muistoksi viinilasilliset, ja nautittiin Teeman annista.

Vuoden ensimmäisenä päivänä

Vuoden ensimmäisenä päivänä käytiin vuoden ensimmäinen metsäretki. Mukana oli muutama keksi ja mehua, eli siis ihan oikea eväsretki... Pakkasta ei juuri ollut, mutta kylmä tuuli oli.

Näitä vanhoja piikkilankoja löytyy mitä ihmeellisimmistä paikoista.

Melko pian vuoden vaihtumisen jälkeen tuli tulipalopakkaset meillekin. Puuta kului, kun uuneja piti lämmittää niin aamulla kuin illallakin. Eläimille aloitettiin taas lämpimän veden kantaminen, ylimääräiset heinä- ja kaura-annokset, olkea lapettiin urakalla, jotta olisi lämmin märehtiä. Kanalassa lisättiin lämmitystä rakennuspuhaltimilla.
Ja hyvinhän se meni. Kukaan ei paleltunut, eikä kenelläkään ollut huono olla.

Kun pakkanen lauhtui sieltä -30 asteen tuntumasta lähemmäs -20 astetta, pääsivät pääsit ja Mute ulos havuja syömään. Pässien kerintä vaan viivästyi turhan pitkälle syksyyn, josta syystä niillä on vähän turhan lyhyt villa. Kauaa ne eivät siis saaneet ulkoilla, mutta sen verran nyt kuitenkin, että vähän sai nauttia kauniista pakkaspäivästä.

Ja sitten nappitekele. Nimittäin 100% villaa olevat villahousut! Näillä ei tule kylmä. Ja huolimatta siitä, että ovat täyttä villaa, ei ole poika valittanut että kutittaisi. Ihanat pöksyt, olen ihan kateellinen noista.. Kun olisi puhtia, aikaa ja kärsivällisyyttä, niin tekisin itsellenikin samanlaiset villapökät. Näissä on se(kin) hyvä puoli, että joustavat hyvin sivusuunnassa ( =kasvuvaraa hyvin). Jos (KUN!) ovat ensi talvena jo pienet, ei tarvitse kuin jatkaa lahkeita vähän, ja ehkä vyötäröä, ja avot, taas on lämpimät housut käytössä!

Vuoden viimeinen päivä

Ihana Marjatta kainuunharmas, kaunis ja viisas.

Vuoden viimeinen päivä. Mittarissa  -0,5. Maa hienoisessa kuurassa, pikkulätäköt pihassa jäässä. Lintulaudoilla käy kova kuhina, perus sini- ja talitiaisia, yllätysvieraita ei ole käynyt. Käpytikka toisinaan piipahtaa, mutta kauan kaipaamiani punatulkkuja ei ole loppusyksyn jälkeen näkynyt. Missä lie naapurissa paremmat eväät?

Äiti ja tytär, Justiina harmas ja Nelli, keväällinen karitsa. Nellin isä on meidän edesmennyt Aatu-pässi.

Vuoden viimeinen päivitys ansaitsee kunnon lammaspläjäyksen. Kuvat on otettu muutama päivä sitten kun maa jäätyi. Lampaat, meidän hienohelmat ainakaan, ei tykkää mennä kovin mutaisessa maassa. Ne ovatkin lähinnä pötktelleet lampolassa tämän loppusyksyn ja alkutalven, kun on ollut niin märkää ja kuraista.
Nyt oli juhlaa, kun maa jäätyi. Kannoin lampaille alkutalven tykkylumen tiputtamia männynoksia, joita ne mielellään kaluavat. Talvitarhassa on myös samaisen tykkylumen jäljiltä muutama katkennun koivunlatvus, joista lampaat oli tosi tohkeissaan, söivät silmuja ja repivät kaarnaa.

 

Justiinan mummi Iina, ainoa ruskea kainuunharmasuuhemme. Toinen meidän ensimmäisistä uuhistamme.

Uuhia on astutettu kahdeksan kappaletta, niin suomenlampaita kuin harmaksiakin. On jännä nähdä, mitä pikkupässit on saaneet aikaseksi. Molemmat astujapässit on viimekeväisiä poikia.  Toiveissa on saada ainakin ruskealle kainuunharmasuuhelle Iinalle ruskeita harmaksia. Isä Niittymäen Jalohan on myös ruskea kainuunharmas, T-linjaa. Jalolla on sarvet, toinen sarvi on katkennut kesällä, mutta toinen on oikein komea sarvenalku. Saa nähdä, onko pysyvä.
Suomenlampaita oli astumassa ruskea pässi Topi. Topi on linjaa 14. Topihan on se pässi, joka haettiin kesällä Ahvenanmaalta.

Irja, tuli Iinan kanssa samaan aikaan, laumamme johtajatar.

Mäyräpyllyt.

Musta mäyrä Mesi 1,5v, toivottavasti kantava, ensimmäistä kertaa.

 

Ruskea Tyyne, minun taistelutoveri ja viisas matriarkka, tyttärensä musta Jumi sekä ruskea Liina.

Tältähän ne useimmat kuvat näyttää, kyykistyn kuvaa ottaekseni, niin eiköhän ole jonkun turpa lähikuvassa.

Ulkoilut ulkoiltu taas tälle kertaa, tie käy lampolan pahnoille märehtimään.

Paimenpojat kyttää toiveikkaana, josko näkyisi naapurin ihanaa lapinkoirtyttöä, jolla on juoksut.

Rauhallista uutta vuotta kaikille lukijoille! Ja kaikkea hyvää, ihanaa ja mukavaa vuoteen 2016!

Joulukuinen suppilovahverometsäreissu

Kuvat on kuin ainakin syysretkeltä. Eipä uskois, että ne on otettu vain paria päivää ennen joulua. Vettä sateli ja asteet reilusti plussan puolella. Tämmösiä kai nämä talvet nyt sitten tulee olemaan?
Tuo 4v on kyllä älyhyvä metsienmies, tämäkin reissu kesti reilun tunnin, ja jätkä ei valittanut kertaakaan. Toki loppumatkasta, ehkä 100m ennen autoa, alkoi väsähtämään. Muuten oli hyvinkin hyväntuulinen ja reipas.

Yllätys "talvimetsässä", suppilovahveroita... Ei jaksais kauheasti valittaa, mutta onhan se tympiää kun talvet menee näin, mustia jouluja eikä pulkkamäestä tietoakaan.

Myös ylläoleva kaksikko jaksaa hyvinkin juosta reilun tunnin metsässä... Jaksais varmaan vaikka koko päivän. Ollaan joskus mietitty, että miten näiden karvakasojen kans elämä on aina vaan niin helppoa, ei mitään ylimääräisiä taisteluja eikä riekkumisia. Yksi erittäin iso syy on varmasti se, että koirat pääsee lähes joka päivä vapaina reiluksi tunniksi joko mettä- tai peltolenkille. Siinä saa nenätyöskentelyä, kun juoksee kaikenmaailman peurojen, kettujen, jänisten ja myyrien jälkien perässä. Myös fyysinen rasitus on kova, siinä kun juoksee umpimettässä mäkiä ylös ja toista alas, tasapainoilee vähän kaantuneen puun rungolla ja isojen kivien päällä, ei juuri jää energiaa enää tyhjänpäiväisiin valtataisteluihin.

Vähän kädentöitäkin esille... Olen tehnyt tuosta itsekehräämästä angoralangasta vauvan tumppuja. Mikään mestarikutojahan minä en ole, mutta tässä pääosissa onkin tuo ihana materiaali. Niin lämmin, niin pehmeä, eikä kutita herkkääkään ihoa.
Poika pyysi minua tekemään jotain hänellekin, kun on niin ihanaa lankaa. Kauan piti miettiä, että mitäköhän se olisi. Jotain käytännöllistä. Me ei olla niitä, jotka pukee lapsen ihaniin vaatteisiin ja asusteisiin ihan vain siksi, kun se on niin söpöä. Meillä vaatteiden ja asusteiden pitää olla käytännöllisiä, semmosia passeleita reippaalle ja meneväiselle 4-vuotiaalle pikkuisännälle (eikä sillä, että se söpöihin vaatteisiin pukeminen olisi jotenkin minun mielestäni huono juttu, kukin tyylillään).
Mietin, että jos tekis sille vanttuut. Mutta sillä on jo parit lampaanvillavanttuut "kaupunkivanttuina". Eniten meillä käytetään kunnon rukkasia.
Sitten ajattelin tehdä kaulurin. Mutta tuo angora on niin tolkuttoman lämmin, että kaulurissa vois jo kaula paahtua. Nyt onkin sitten puikoilla tulossa muhkea kaulahuivi, johon olis ajatuksena tulla nappikiinnitys. Kaulahuivien solmut ei meillä oikein ole käteviä, huivin kun pitää mahtua takin kauluksen alle, ja solmusta tulee ikävä möykky kurkkua painamaan.

Pitkästä aikaa olen innostunut kutomisesta. Ei millään malttais laskea kutimia käsistään. Eniten jännittää, riittääkö tuo ruskeista kaneista kehrätty lanka, toiseksi en millään malttaisi jaksaa odottaa, että minkälainen tuosta kaulahuivista oikein tuleekaan.

Joulu on meillä!

Singahdettiin ottamaan joulukorttikuvia heti, kun tuli se lumi maahan. Onneksi singahdettiin, eihän sitä lumisuutta kestänyt kuin sen pari päivää. Ensin oltiin vähän kuttujen kanssa, sitten vaihdettiin koiriin. Ylilentävä korppi kiinnitti kuvauskohteiden huomion...

 

Vaikka lumettomuus yrittääkin syödä joulutunnelmaa, ei anneta sen lannistaa.

Kaunista joulua ihmiset, vietetään rauhallinen ja mukava joulu!

Sadepäiviä

Hilla, pieni vaaleanharmaa angoraneiti

Sataa sataa ropisee... taas vaihteeksi. Mittarissa +6 astetta. Tässä olikin kaksi poutapäivää, jolloin aurinkokin näyttäytyi, ja mittari painui lähemmäs nollaa. Kummasti sai mielen keveäksi
Nyt palattiin kuitenkin takaisin vesisateeseen. Jossain iltapäivälehdessä kerrottiin, että valkea joulu sittenkin mahdollista koko maahan. Tämmöstäkö nämä talvet nyt sitten tulevat olemaan? Yhtä pitkää, märkää ja pimeää syksyä?  Jännittämistä, saadaanko jouluksi joulua.

Hilla, Hilkka ja Hiili, sisarukset

Kurkiniemessä ei ole oikein tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Tasaista pimeänaikaa. Tilan ulkopuoliset työt aiheuttaa sen, että elukoiden seurasta ei ehdi niin kauheasti nauttia. Angiinan takia sairaslomalla ollessani ehdin sentään istumaan pupulassa, ja ottamaan nuorisosta uusia kuvia.

Ylläolevat puput ovat kesän -15 poikasia. Luonnonruskea Hilkka, luonnonharmaa Hiili ja yks jonka virallista väriä en tiedä. Se on tuo vaaleanharmaa Hilla. Hilkka on ollut jo pariinkin kertaa lähellä muuttaa uuteen kotiin, mutta niin se vain on jäänyt. Ihan hyvä, se on aika kiva pikkuneiti, jolla tuntuu olevan voimakas väri villassa, ei ainakaan vielä ole kauhean paljoa vaalentunut.

Muhkea Vilburi

Ja uusin tulokaskin on vallan esittelemättä. Hän on Vilburi, ruotsista asti meille ajautunut luonnonruskea möhköfantti. Lempeä ja rauhallinen. Vilburi pääsi astumaan luonnonharmaan Malviinan, ennen kuin Malviina ehti vanhanpiian ikään. Ikävä kyllä Malviinan emovaistot olivat hukassa, vai mitä lieneekään tapahtunut. Joka tapauksessa poikaset oli joko synnytetty tai kannettu pitkin häkkiä. Ne olivat vielä elossa, kun tilanteen huomasin, eli juuri syntyneet.
Varovaisesti tein pikkupesän pupulan nurkkaan ja asettelin pennut sinne. Muuta en osannut tehdä. Toivoin kovasti, että Malviinan emovaistot heräisivät. Malviina on vähän arka, joten en alkanut sitä pyydystelemään ja väkipakolla imettämään, koin myös pupuni tuntien toiseen häkkiin siirtämisen pentujen kanssa olevan emolle vain stressi, ei emovaistojen herättely. Vaikka enhän minä voi kuitenkaan tietää, olisiko nuo toimenpiteet pelastaneet pennut.
Nyt ne eivät kuitenkaan pelastuneet. Jouduin poimimaan ne yhdeksän ihanaa, pientä, kylmettynyttä vastasyntynyttä pois pesästä. Eka kerta, kun meillä käy noin.

Nyt on pupujenkin astutukset hetken aikaa tauolla. Keväämmällä sitten, ehkä jo parin kuukauden päästä pääsee Vilburi taas töihin. Sitten on luvassa angorakanin poikasia myyntiin asti. Olen vähän luopumassa ajatuksesta kasvattaa angorapoikia lihaksi. Niissä on kuitenkin iso työ villansa kanssa (pitää keriä vähintään kerran ennen teurastusta), ja ne ovat kovin hitaita kasvamaan. Josko sitä ottaisi ihan oikeita lihapupuja tiluksille.
Saas nähdä.

Talvi tuli, talvi meni

Tässäpä tulee älytön pläjäys kuvia, kun talvi tuli tiluksille (ja rikkoi aidat...). Tosiaan saatiin mekin vuorokauden aikana jotain 30 cm lunta. Sade alkoi viikko sitten perjantaina ja jatkui lauantai iltaan. Sunnuntaina sateli vain hiljokseen. Maanantai ja tiistai oli ihania talvipäiviä, aurinko pilkahteli, mittarissa muutama pakkasaste ja maisema oli lunta tulvillaan. Nyt keskiviikkona tuo talvi on muisto vain, saatiinkin kevät. Vettä sataa ja lumi sulaa.

Yläkuvassa on kalkkunoiden laidun. Eihän siellä tietenkään enää mitään kalkkunoita ole. Eikä tule... Mutta laitumen laidalla olevista vaahteroista on tippunut muutama iso, painava oksa, kun ei kestänyt märän lumen painoa.

Tuon yläkuvan tapaisia näkymiä on tilus pullollaan. Puut on kaatuneet suoraan laitumille ja tietysti aitojen päälle. Jokaisella laitumella mitä meillä on, on joku puu tai oksa kaatunut aidan päälle. Tuossa kuvassa on ikivanha iso tuomi, joka on kaatua rysähtänyt lampaiden pikkulaitumelle.

 Poropojat tiehaantui, kun tuli lunta.Ne kaahas ja peuhas ja haukkui ja riekkui. Monta päivää peräjälkeen.

Yläkuvassa on polulle tullut este. Hirmuisesti nuoria puita taipuneina meidän polun päälle.

Irmeli ja Martta ihmettelevät lumista maisemaa. Ihmeen tyynesti lampaat ja vuohet otti lumentulon. Viime vuonna ne juoksi ja pukitteli ja villiintyi ihan tyystin, nyt ne vain tyynesti märehti valkeassa maisemassa. Ehkä ne tiesi, ettei vielä kannate riehaantua, ei tule kestämään tämä talvi?