Muuan kuva karitsoista

Irjan pikkutytöt, näistä ei muunlaisia kuvia saakaan...?

Lupasin tänään ottaa muutaman kuvan karitsoista. Olin ajatellut, että kuvailen niitä kun lampaat on ulkona. Se on mahtavaa touhua, kun tuommonen karitsalauma päästelee sen minkä jaloistaan pääsee, tekee riemuhyppyjä ja ottaa elämästä kaiken irti. Vaan enhän ehtinyt. Piti laittaa karitsakammarit kuntoon ja päästää viimeinenkin emo karitsojensa kanssa laumaan. Jos en ehdi kuvata ennen pojan päiväunia, on peli menetetty...
Mutta tässä nyt kuitenkin muutama otos, jonka ehdin ottaa iltasyötöillä ennen kuin akku loppui kamerasta. 
Karitsat olivat ihan rättipoikki riehuttuaan päivän ulkona.

Kaksi Iinan kolmostytöistä

Iinan tytöt. Kolmas on pandasilmäinen, mutta siitä en ehtinyt kuvaa saamaan kun akku simahti. Nämä kaksi ovat kovin samannäköiset.

Jälkilisäys: Olinpas sittenkin ehtinyt saamaan kuvan Iinan kolmannesta tytöstä, pandasilmäisestä kaunottaresta.

Aiemmin syntyneet karitsat ovat oikeita mastodontteja näihin pikkuisiin verrattuna, eikä eikäeroa ole kumminkaan kuin pari viikkoa.

Mäyrälapset kasassa. Jompi kumpi etummaisista tytöistä (Liinan) jää kotiin.

Liinan mäyräuuhet raukeina päivän touhujen jälkeen. Kumpi pää on kumman...?

Karitsoinnit ohitse

Siirin ihanat kainuunharmas pässikolmoset, oikeat velikullat

Onpa ollut hulinaa tuo mennyt viikko. Kaikki karitsat on nyt syntyneet. Poikimiset meni ihan hyvin kun ajattelee, että yhtään kuollutta tai vähävoimaista karitsaa ei syntynyt. Paria emoa piti avittaa, toisella oli karitsa tulossa liian pystyasemmossa, toisella karitsan etujalat oli koukussa, ei olisi mahtunut tulemaan ilman apua.
Pari täpärää kotiutumista juuri oikeaan aikaankin sattui. Ekalla kerralla kävin kaupassa. Ennen lähtöä tarkistin, että kaikilla oli kaikki hyvin, kukaan ei tuntunut karitsoivan hetkeen. Reissusta kotiutuneina ihmeteltiin, että miksi Iina makaa ulkona kivien välissä kyljellään... Jep, Iina synnytti. Kylmässä kevätviimassa. Ihana pieni uuhikaritsa syntyi sitten sinne kivikkoon. Otin kiireesti olkea käsiini ja vastasyntyneen sinne väliin. Näin sain kuljetettua poikivan Iinan karitsansa perässä sisälle omaan karsinaan. Sinne syntyi vielä kaksi ihanaa harmastyttöä.

Voipunut Joni pitkästä aikaa rauhassa makuullaan karitsansa kanssa

 Toisen kerran kun kävin muualla, oli suomenlammas Liina alkanut poikimaan. Kotiin tullessani menin heti ensimmäiseksi lampolaan. Ja sielä makas Liina, omassa yksiössään kyljellään. Ponnisti ja valitti. Takapäässä näkyi karitsan pää, ilmiselvästi jumissa. Äkkiä sisälle vaatteiden vaihtoon ja käsien pesuun.
Karitsa oli tulossa pää edellä, etujalat koukussa rinnan alla. Yritin tuupata karitsaa vähän taaksepäin saadakseni tilaa oikaista jalat. Mutta Liina oli toista mieltä. Se huusi ja ponnisti vastaan. Niinpä tartuin jalkakoukuista kiinni ja vedin... Saatiinhan se ulos, täydellisen kaunis musta mäyrätyttö. Hengissä ja erittäin elinvoimaisena. Putsasin karitsaa Liinan kaverina, ja oli aivan sydäntäliikuttavaa huomata, että tuo uupunut vastasynnyttäjä arvosti apuani.
Liina synnytti vielä toisen yhtä kauniin mäyräkaritsan, siinä avitin vain vähän kiskaisemalla, näytti että Liinan voimat oli aikalailla ehtyneet. Näistä karitsoista kotiin jää ainakin yksi.

Toinen Jonin uuhikaritsoista

Muutakin draamaa on ollut. Kainuunharmas Joni säikäytti meidät. Luulin jo, että joudumme luopumaan tästä kauniista ja rauhallisesta uuhesta. Se oli hetken aikaa jo tosi huonona, ei syönyt eikä mennyt makuulle, seisoi vain. Nukkuikin raukka seisaallaan karsinaan nojaten. Mutta niin vain alkoi antibiootit puremaan, ja Joni toipui silmissä. Ilmeisesti sillä oli keuhkotulehdus, koska maaten mentyään se yski kovin. Miten voikaan olla mahtavaa näky, kun iltatarkistuksella lopen uupunut Joni makaa pitkästä aikaa pitkin pahnoja karitsoidensa kanssa, syvässä unessa. Siinä melkein jo tippaa tuli linssiin niitä katsellessa.
Jonin syömättömyydestä johtuen olen joutunut pulloruokkimaan sen uuhikaksosia. Ne saivat onneksi emältään ternimaidot sekä sen vähän mitä Joni tuotti. Nyt maidontuotantokin on kiihtynyt, kun Jonille maistuu taas heinä ja väkirehut. Onneksi kuivasimme kesällä paju- ja koivukerppuja, niitä Joni on syönyt senkin ajan, kun mikään muu ei maistunut. Tärkeää on, että pötsi pysyy käynnissä.

Jonin uuhikaritsa

Nyt huolta aiheuttaa Siiri. Sillä on vanha utaretulehdus, jonka huomasin vasta kun Siiri oli ollut pässillä. Tiesin siis odottaa ongelmia.Utare ei ole ainakaan kauhean kipeä, Siiri ei onnu ja se antaa karitsoidensa imeä molempia utareita. Mutta paha vaan, kun tästä viallisesta vetimestä ei tule maitoa. Olen antanut sille lämpökäsittelyjä, hieronut Helosanilla ja yrittänyt lypsää. Ehkä se on vähän auttanut, maitoa tulee nyt pieniä suihkauksia silloin tällöin. Karitsoita tuo määrä ei kuitenkaan paljoa lohduta, niinpä olen joutunut pullottamaan myös Siirin lapsia.
Siiri on aivan liikuttavan hyvä emo. Se vie pesueensa ulos ja kärsivällisesti odottaa, että jokainen on juonut tarpeekseen (tai ainakin sen, mitä tissistä tulee). Siiri joudutaan mitä ilmeisimmin laittamaan poistoon tuon kapseloituneen utaretulehduksensa vuoksi, ja se saa kyllä mielen surulliseksi.

Jännä sai kolmoset, kaksi mäyrää ja yhden mustan

Jumin pässineloset ovat myös olleet osin pulloruokinnalla. Tai kolme neljästä. Yksi veljeksistä on kauhea rohmu, tyrkkää muut pois tieltä ja imee valtavalla vauhdilla tissiä. Loput kolme ovat olleet vähän huonoja kasvamaan ja kulkeneet selkä köyryssä, joten olen turvautunut pulloon. Toisin kuin Siiri, Jumi ei ole mikään maailman kärsivällisin imettäjä. Hetken se jaksaa, ja sitten se jo ravisteleekin jätkät irti tissistä, ja lähtee tiehensä.

Jännän vastasyntyneet mäyräkaritsat tissinetsintäreissulla

Muutenpa onkin lampolassa kaikki hyvin. Neljä emoa on vielä karitsoidensa kanssa omissa karsinoissaan, se vähän tuottaa lisätyötä. Tai oikeastaan paljonkin lisätyötä, kuten myös nuo pullotukset ja emojen antibioottipistelyt ja karitsojen jatkuva punnitseminen. Tuntuukin, että olen nykyään enemmän lampolassa kuin kotona. Mutta eipä hätiä, ei tätä kauaa kestä.

Irjan kainuunharmassiskokset vuorokauden vanhoina

On huojentavaa, että karitsoinnit ovat nyt ohitse. Aina on se pelko, että Mitä Jos Jotain sattuu. Siis jotain todella ikävää ja inhottavaa. Kyllähän tälle keväälle on sattunutkin kaikenlaista, enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta kaikesta on selvitty. En uskalla edes ajatella, millaista on karitsointiaika tiloilla, joissa on vaikkapa 40 poikivaa uuhta. Tai 140. Huh.

Lisää karitsoita

Elämä jatkuu, ihan konkreettistikin. Kainuunharmas Siiri sai eilen komeat kolmoset, kaikki pässejä... Yksi läispäinen, yksi pandasilmäinen ja yksi valkealla päälakilaikulla. Kaikki kolme ovat pitkäjalkaisia ja komeita pikkupoikia.
Siirin synnytys meni hyvin, vaikka etukäteen sitä vähän jännitinkin. Siiri oli leveä kuin valtamerilaiva, ja kovin vaivalloinen ja makoilevainen ennen synnytystä.
Uunituore perhe saa olla nyt muutaman päivän omassa rauhassa.

"Isot" karitsat ovat jo pariviikkoisia. Ulkona mennään hurjaa kyytiä ja maistellaan pajua ja havunoksia. Marjatan uuhikaksoset ovat varattuja, samoin yksi ruskea pässipoika.

Vuohet pääsevät usein pienelle metsälenkille, kun käydään pojan ja Joiku-koiran kanssa aamulenkillä. Tontilta on kaadettu pari pajua nurin, ja se on vuohien lempipaikka. Hyvin maistuu ja on kaikenlisäksi terveellistäkin.

Nyt on kainuunharmas Irja omassa yksiössään, näyttää siltä että synnytys käynnistyy ihan hetkellä millä hyvänsä. Edelliskerralla Irja sai kolmoset. Kaksi terhakkaa tyttöä jätettiin kotiin (Janis ja Joni). Kolmatta Irja hylki, ja olikin puskenut sen henkihieveriin. Pikkuinen karitsarukka kuoli syliini. Tästä on aikaa pari vuotta, mutta ei voi sanoa etteikö jännittäis Irjan synnytys. Tämä päivä taitaakin mennä siis lampolassa ravatessa.

Spurtti 1.5.2003-28.2.2014

Nyt oli sitten toisen bokserimme vuoro. Vanha Rouva Spurtti sai ns. päättymättömän epilepsiakohtauksen (eläinlääkäri epäili aivokasvainta). Ensimmäinen kohtaus tuli n. kuukausi sitten. Toinen viime viikolla keskiyöllä. Seuraavana yönä tuli kolmas, neljäs, viides ja kuudes... Väliä näillä oli kutakuinkin 2h. Kiikutin koiran eläinlääkäriin, jossa sille annettiin rauhoittavaa kohtausten katkaisemiseksi, sekä aloitettiin epilepsiaestolääkitys.

Hetken näytti hyvältä. Koira oli vähän omituinen (haahuili, etsi pakonomaisesti syötävää, ei ollut oma itsensä) ja hirmu väsynyt. Se nukkui koko perjantai aamun (28.2.). Samaan aikaan kun soittelin verikokeiden tuloksista, alkoi Spurtti heräilemään. Ensinnäkin verikokeet paljasti, että maksassa oli häikkää. Toiseksi Spurtti meinasi saada kohtauksia heti jalkeille noustuaan. Se ikään kuin vaipui kohtaukseen (takapää petti, silmät muljui ja kasvoja kouristeli), mutta pääsi siitä kumminkin ylös vajoamatta tajuttomuuteen. Mutta tätä tulikin sitten 10sek. - 2 min. välein. Siis koko ajan. Aivan hullua.

Eläinlääkärin kanssa puhuimme puhelimessa jatkosta. Minä sanoin, että ellei tätä saada hanskaan pian, päästetään koira pois kärsimästä. Spurtti oli selkeästi stressissä koko ajan. Se läähätti ja silmät oli isot ja pelästyneet. Ja oli koko ajan saamassa uutta kohtausta.
Sitä ei saatu hanskaan. Ei edes diapamiperäruiske auttanut. Teimme raskaan päätöksen, ja lähdimme eläinlääkäriin.
Ei aikaakaan, kun Spurtti oli päässyt Pontuksen luo kirmailemaan ja leluja varastelemaan, ja me jouduimme taas luopumaan yhdesta Ainutlaatuisesta Persoonasta (Pontuksen poismenostahan on vasta alle vuosi).

Vuosi sitten meillä oli kolmen koiran iloinen lauma. Nyt on enää yksi. On tosi outoa. Niin ihmisten kuin jäljelle jääneen Joiku-koirankin mielestä.
Joiku ei ole etsinyt ystäväänsä, kyllä se tietää mitä on tapahtunut. Se oli mukana lopetuksessa sekä hautaamassa Spurttia. Se on ollut kovin hiljainen, ja kauheasti se on minun perään. Oikein vinkui ja vikisi, kun tajusi minun tänään lähtevän ilman sitä. Ei ole tainnut koskaan noin voimakkaasti reagoida.

Bokserit Fiellun putouksilla Kevolla 2007

Olen saanut viettää tosi mahtavia hetkiä boksereideni parissa. Monta hyvää reissua ja olemista. Sain niiltä hirmuisen paljon, ja ne ovat opettaneet mulle paljon. Ei olisi uskonut, että Spurtti tuli mulle aikuisena koirana, niin hyvin se solahti meidän laumaan. Ja oli kuin paita ja peppu Pontuksen kanssa.  Niin yö ja päivä kuin olla ja voi, mahtava paritsa.

Hei hei Spurtti ja Pontus. Emme koskaan tule unohtamaan teitä!

Jumin suurperhe

Ja lisää tulee. Kurkiniemen ensimmäiset neloset syntyi eilen. Suomenlammas Jumi synnytti aamulla reippaat pässineloset, kaksi mustaa ja kaksi ruskeaa. Toistaiseksi kaikki on hyvin, lapsoset reippaita ja Jumi jaksaa imettää kärsivällisesti kaikkia. Toivottavasti tämä jatkuu, ja lisämaitoa ei tarvittaisi. Emollahan on ainoastaan kaksi tissiä, joista neljän jätkän pitää ravintonsa saada.
Karitsoita kun ahkerasti punnitsee, pääsee ajoissa puuttumaan tilanteeseen, jos joku ei kasva kunnolla. Sitten otetaan tuttipullot kehiin, lypsetään Irmeliltä vähän vuohenmaitoa ja aletaan varatissiksi.

Jumin synnytys meni hyvin. Eilen aamulla puoli seiskalta huomasin, että avautuminen on alkanut. Jumilla oli vähän polttoja, mutta ruoka kumminkin maistui. Kävin kurkkimassa vointia vähä väliä aamulla, ja yhdeltätoista sitten alkoi tapahtumaan. Jumi ponnisti, mutta karitsa ei meinannut tulla ulos. Karitsa oli sikiöpussissa, joten en saanut ihan selvää, että mikä osa sieltä on tulossa. Olin katsovinani, että pää tulisi ensin. Yleensähän karitsa tulee etusorkat edellä ja pää nätisti siinä sorkkien päällä.
Katsoin hetken ponnistamista, ja lähdin varuilta pesemään kädet ja leikkaamaan kynnet. Käsipesulta kun tulin, makasi pahnoilla vastasyntynyt pikkuinen musta karitsa. Vähän aavistelinkin, että niin saattaa käydä. Jotkut emot vaan eivät halua, että siinä ihminen kyttää.
Yhden putsattuaan Jumi alkoi valmistautumaan uuteen karitsointiin. Kun toinenkin musta karitsa oli saatettu pahnoille, puski kolmas jo tuloaan. Avitin Jumia sen verran, että kaapasin karitsoilta ilmatiet puhtaiksi limasta, sitten jätin ne hetkeksi omaan rauhaan. Näin toki, että sieltä on vielä lisää tulossa, mutta lapsi vaati just siinä kohtaa huomiota.
Neljäskin tuli hienosti maailmaan, ja Jumilla olikin sitten kädet täynnä töitä... Vähän hysteerisen oloisesti se mäkätti lapsilleen, yritti putsata jokaista ja ohjata ensiksi tullutta tissille. Kaikki meni kumminkin hyvin, ja tänä aamuna lampolassa oli suloinen pikkuperhe samassa läjässä nukkumassa.

Marjatta ja tytöt voivat myös hyvin. Karitsat ovat uteliaita ja eläväisiä, ja Marjatta tosiaankin hyvä emo. Huomena pikkutytöt saavat korvakorut ja otetaan 3:n vuorokauden painot. Sitten uunituore pikkuperhe pääsee toisten sekaan kirmailemaan.
Jumi saa olla poikiensa kanssa omassa yksiössään ainakin vielä muutaman päivän, tarvittaessa enemmänkin. Kunhan nyt varmistetaan, että kaikki tosiaan saavat sitä maitoa ja kasvu lähtee hyvin käyntiin.

Karitsoinnit korkattu

Tämän vuoden poikimiset on nyt sitten korkattu. Kainuunharmasuuhi Marjatta teki aamulla kauniit uuhikaksoset, toinen on läsipäinen ja toisella valkoinen pää ja silmissä merirosvolaput.
Marjatalla oli laskettu aika lauantaina, eli kolme päivää meni yli ajan. Siirsin Marjatan eilen omaan karsinaansa, ja tänään aamulla mennessäni puoli seiskalta lampolaan, oli Marjatalla poltot alkaneet. Reilussa tunnissa se karitsoi molemmat karitsat.
Marjatta on aina ollut hyvä emo. On karitsoinut itse ilman apua, poikimiset on olleet nopeita ja rauhallisia. Karitsat hyvän kokoisia ja elinvoimaisia, maitoa on riittänyt ja karitsat kasvaneet hyvin. Toivottavasti tälläkin kertaa kaikki menee yhtä hyvin. Näiden karitsojen jälkeen Marjatta saakin sitten pitää taukoa.

Marjatan kanssa samana päivänä oli laskettu aika suomenlammas Jumilla. Jumi ehti jo käväisemään karitsointiyksiössäänkin, mutta palautin sen sitten laumaan, kun mitään ei tapahtunutkaan. Jumi pitää meitä yhä jännässä, sielä se lampolassa märehtii kaikessa rauhassa... Jumillakin on kyllä olleet karitsoinnit nopeita ja helppoja, onneksi.

Marjatan karitsat ovat varattavissa, luovutus on huhtikuussa. Karitsojen isä on meidän Aatu-pässi. Sukutietoja saa pyydettäessä osoitteesta jatta ät kolumbus.fi. Ja soittaakin saa: 040-7022570

Kiitos Hjalmar ja Jukka-kana

Meidän alhopääkukkomme Hjalmar vaihtoi hiippakuntaa vuoden lopulla. Kanalassa mellasti ärhäkkä flunssa, jota Hjalmar ei syystä tai toisesta kestänyt. Tosi harmi juttu. Hjalmar oli meidän ihka ensimmäinen alhokukko, eikä ollut tarkoitus siitä ikinä luopua. Se oli komea, ylväs, hyvä johtaja kanoilleen eikä yhtään vihamielinen ihmisille. Aikuistuttuaan se ei juurikaan alentunut tappelemaan. Jos jossain nahisteltiin, tepasteli Hjalmar rinta kaarella paikalle, ja sai pelkällä olemuksellaan tilanteen rauhoittumaan. Pikkujätkät jos kisus turhaan, ärähti Hjalmar kerran, ja jo oli jätkät nöyrinä siipi lipassa...
Mutta jostain syystä näin sitten kävi, eikä kukkoa saa takaisin vaikka kuinka harmittaisi.

Hjalmarin lähdön jälkeen kanalassa vallitsi kauhea sekasorto. Alhopuolella oli kolme kukkoa, Hjalmar pääjehuna, Oula seuraavana ja alimmaisena nuori Piiparinen. Oula-rukka nousi yhtäkkiä johtajaksi, ja sehän meni siitä ihan hämilleen. Ei päästänyt Piiparista lattialle laisinkaan, vaan ajatti sen aina orsille tai tason päälle. Kanojaan se vartioi hysteerisenä, sinkoili vartijantehtävissään vähän sinne ja tänne.
Touhusta ei meinannut tulla loppua laisinkaan. Kanojenkin keskuudessa oli levottomuutta, ei puhettakaan siitä ihanasta rauhasta ja harmoniasta joka oli Hjalmarin aikana, kun kaikki tiesivät paikkansa ja roolinsa.

Oula

Niinpä sitten tein päätöksen, että Oula saa lähteä, kun aletaan teurastamaan pikkukukkoja. Ja näin tapahtui, Piiparisen hurja kosto... Harmittihan se vähän, Oula oli matkannut pohjoisesta asti tuomaan uutta verta kanalaan. Sanoinkin sille, että olisi nyt vaan antanut sen Piiparisen olla rauhassa.
Oulan mukana meni 9 kpl pikkukukkoja pakkaseen. Metsästävä serkkupoika hoiti teurastuksen, me sitten miehen kanssa oltiin muussa touhussa apuna. Jotenkaan en kestä, kun elukasta lähtee henki. En, vaikka kuinka "pitäisi" kestää. Olen päästänyt itseni pahasta, ja olen armollinen itelleni. Jos minä annan näille elukoille hyvän ja lajinmukaisen elämän, ei liene kovin paha "synti", jos joku asian paremmin hoitava hoitaa hengenoton.

Nuori Piiparinen oikealla, Herra Paisti vasemmalla...

Kanalasta on lähtenyt paremmille maille myös meidän ensimmäisten kanojen joukossa tullut Jukka-kana. Tämäkin koskettaa erityisesti. Jukka-kana tuli meille 2008 kesällä. Oli jo silloin kutakuinkin 6-vuotias.  Jukka-kana oli ihana äidillinen kana, vähän pyylevä persjalkanen emo. Ja hyvä emo olikin, kärsivällinen hautoja, huolellinen äiti. Hyvä munimaan, jopa vielä vanhuuden päivillään. Ei ollut koskaan ihmiselle ärhäkkä, ei edes silloin kun oli pienet tiput alla, ja menin tipuja ruokkimaan. Antoi ihmisen tehdä rauhassa hommansa (toisin kuin "siskonsa" Tiri, joka tulee päälle tosissaan kuin yleinen syyttäjä, jos sillä on poikaset huollettavanaan).

Jukka-kana piti poikasia hoteissaan huomattavan kauan. Siinä kun muut kanat potkivat pikkuhiljaa jälkeläisiään kohti itsenäistä elämää, levitti Jukka-kana siipensä leveämmälle että isot aikamiespojat mahtuvat paremmin alle nukkumaan...

Ihana persoona.

Jukka-kana etummaisena, tuo vaalea.

Kanat aloittivat munintataukonsa rytinällä vuoden vaihteessa. Munia tuli 12-16 päivässä. Kunnes. Niin, kunnes emo toisensa perään on läsähtänyt pesiin hautomaan... Voi elämä, en kestä! Munien tulo tyssäs taas, nyt tulee hyvä jos 7 kpl/päivä. Kyllähän tuolla määrällä itse munissa pysyy, mutta kun halukkaita olis ihan jonoksi asti. Olis kiva, jos kanaset pystyis ansaitsemaan edes osan kauroistaan, ja ennen kaikkea olis kiva, jos pystyis antamaan ihmisille kunnon kananmunia.
Olen luvannut rouville, että maaliskuussa saa alkaa hautomaan sitten oikein urakalla. Ajatuksena olis kasvattaa kesän aikana talveksi kukkopoikaa. Rakennan niille oman tarhan, jossa saavat kuopsutella kesän. Syksyn viileiden myötä otetaan kukot sitten hengiltä. Näin ei tarvitse kasvatella niitä sisällä, tilat on kumminkin rajalliset.