Pupulaelämää

Nyt on taas puput keritty. Pojat (ylä- ja alakuvassa) keritsin jo kuukausi sitten, tytöt pääsi villoistaan viime viikolla. Yksi ainoa sätkyilijä joukossa, aihan mahdoton villikko, ruskea pikkutyttö Suffeli. Ei hetkeäkän paikoillaan, koko ajan singahtamassa jonnekin. Muut istuivat enemmän ja vähemmän hienosti sylissä. Mahanalunen tuotti vähän hankaluuksia, ei millään olis haluttu pötköttää selällään sylissä.
Sosiaalisessa mediassa kiersti videoita, joissa näytettiin miten ulkomailla "keritään" angorakanit. Sidotaan jaloista pitkäksi putkulaksi, ja nypitään (revitään) ne villat irti. Pupu kirkuu pelosta ja kivusta, mutta ei auta. Ihan kauheaa. Enpä juuri voi suositella ulkomaisen angoravillan ostoa, missään muodossa. En angoravillaisia vaatteita tai angoralankoja. Meillä kotimaassa puput istuvat kasvattajiensa sylissä, niiltä leikataan saksilla villat kaikessa rauhassa. Ehdottomasti suosi suomalaista, tässäkin.

Minä yritin kasvattaa pupuille mahdollisimman pitkää villaa, joka tietysti sitten kostautui. Vanhemmilla pupuilla oli villa jo huopunutta, suurin osa meni karkeasti roskiin. Harmitti. Ens kerralla fiksumpi, ja ajoissa saksien kans liikenteessä. Nuoremmilla oli onneksi hyvä villa, joka nyt sitten odottaa kehräystä.
 

Poikien puolella on vähän ahdasta. Siellä pomppii tällä hetkellä viis ylimääräistä pupua. Nämä ylimääräiset lähtevät teurastettaviksi mahdollisimman pian. Onneksi ne ovat (ainakin toistaiseksi!) suht sopuisasti. Luonnossahan kanit kastroivat kilpailijansa puremalla pallit irti... Kyllähän nämäkin astuvat toisiaan jatkuvalla syötöllä, koko ajan toistensa kimpussa. Näin on sitten villakin ihan pissassa ja takussa, ei puhettakaan että sitä voisi käyttää. Lihoiksi vain, niin saadaan puput hyötykäyttöön.

Nämä kuvat ovat tyttöjen puolelta. Näissä on vielä tytöilläkin pitkät villat. Tyttöjä on yhteensä viisi, kaksi emoa ja tyttäret. Kolme ruskeaa, yksi luonnonkeltainen ja yksi luonnonharmaa. Keltaisia ja harmaita haluttais lisää, ne on aika hienoja värejä. Mutta eipä hötkyillä...

Astutuksia on suunnitteilla. Josko jo ensi kuussa järkkäisi treffejä. Jostainhan minun täytyy saada uros lainaan, meidän Casper on noiden nuorten tyttöjen isä. Jos olisin oikein fiksu, veisin Casperin pikkupoikien kanssa teuraaksi, ja hommaisin ihan uuden uroksen. No, en ole. Ainakaan vielä (katotaan sitten kun iskä on astunut tyttärensä ja mulla menee hermo...?!). Josko sen sijaan hommaisin Casperille nuoren kaverin? Suunnitellaan...

Huopakorviksia

Vaikka joulu vierähti lapsen sairastaessa vesirokkoa, ehdin kuitenkin vähän puuhailemaan villankin parissa. Olen siis villiintynyt noista korvakoruista. Niitä on mukava tehdä. Laittelin tuonne "Myytävänä"-sivulle jokusen parin, jos jollakulla tekee mieli kivoja huopakorviksia (vaikka kuvat ei kyllä tee niille oikeutta, mun mielestä ne on paljon kivemmat luonnossa korvissa heilumassa).
Lisää todennäköisesti tulossa, jahka aika antaa myöten.

Raivo

Nyt en puhu tunnetilasta, vaan arviolta kolmikymppisestä punakorvakilpikonnaneidosta nimeltä Raivo.
Raivo tuli minulle vuonna 2004 kaverinsa Bööniksen kanssa. Niillä oli silloin eri nimet, ja itseasiassa Raivoa oltiin luultu pojaksi. Tosiasiassa molemmat olivat tyttöjä.
Konnat asuivat samassa altaassa, mutta olivat kovia tappelemaan. Tai se oli Böönis, joka piti Raivoa liian kovassa kurissa. Raivo ei uskaltanut uida vapaasti laisinkaan, vaan se lähinnä ajelehti kilpensä sisässä. Aina kun Böönis lähestyi, käänsi Raivo kilpensä sitä kohti. Mikä olikin ihan fiksua, Bööniksellä oli ikävä tapa haukata ohimennessään Raivoa. Näillä on partaveitsenterävät hampaan (koettu on...), voivat saada ikävääkin jälkeä aikaiseksi niin halutessaan.
Raivo alkoi myös oleilemaan lämmittelytasolla koko ajan. Ei siis uskaltanut mennä enää veteen laisinkaan, mikä ei ole hyvä asia suokilpikonnalle.
Katsoin aiheelliseksi erottaa konnat omiin altaisiinsa.

Näin eleltiin jokunen vuosi, mutta ikäväksi Böönis pääsi karkuun kesällä 2008. Ne oli laitettu juuri uusiin ulkoaltaisiinsa, ja jollain ihmeen kaupalla Böönis oli sieltä päässyt pois. Nämä ovat melkoisia houdineita, ja uskoa saa että oltiin tarkkaan mietitty kaikki mahdolliset ulostuloreitit. Vaan niinpä kuitenkin Böönis pääsi "kesämökistään" ulkomaailmaan, eikä sitä ole sen koommin näkynyt. Tietysti yritettiin haravoida ympäristöä, mutta tehdävä oli lähes mahdoton. Ei mitään hajua, mihin suuntaan se oli lähtenyt, ja tässä tätä lääniä kuitenkin riittää. Ja kaikenhuipuksi tuo pieni lampi, josta menee virtaava puro isoon järveen.

Niinpä Raivo jäi ainoaksi kilpikonnaksi. Ei tämä sitä näytä hetkauttavan. 
Raivo sai nimensä, kun se on niin kertakaikkisen raivokas. Sitä on pidetty joskus aikaisemmassa kodissa  lasten leikeissä mm. jääkiekkona... Onko ihme, ettei konna kauheasti luota ihmisiin? En ole alkanut sitä sen kummemmin kesyttelemään, Raivo elelee omaa mielenkiintoista elämäänsä akvaariossaan. Sähisee kuin viitapiru, kun sen ottaa sieltä pois.

Raivo syö pääasiassa muikkuja, vähän muita kaloja ja toisinaan sisäelimiä. Katkarapuja se saa herkkuina silloin tällöin, kuten myös mustekalaa ja muita äyriäisiä. Konnien pellettejä Raivo saa myös. Kasviksista uppoaa kurkku, tomaatti, viinirypäleet, joskus harvoin salaatti.
Kesällä sen ulkoaltaaseen tippuu milloin mitäkin mönkiäistä, jotka Raivo ilomielin haukkaa parempiin suihin. Hauskaksi ohjelmanumeroksi tuli viime kesänä saalistaa kärpäsiä (joita täällä riittää), ja tiputtaa niitä Raivolle välipalaksi...
Raivo viettää kesät "kesämökillään", ulos rakennettuun neljän neliön terraarioon, jossa sillä on 300-litranen allas.

Joulunjatkoa

Mesi jouluhavujen kimpussa.

Niin se vain joulu mennä hurahti. Onneksi saatiin meillekin valkoinen joulu!Ja pakkasta. Semmosta -10 astetta on ollut mittarissa, olipa eräänä aamuna lukema jo -17. Uunit lämpiää sisällä, elukoilla on lämmintä vettä, hyvää heinää edessä ja lämmin olkipehku alla. Ulkona lumiset puut ja auringostakin pilkahdus. Olipa toissayönä komeat revontuletkin taivaalla!

Miia ja Mesi ihmettelemässä paimenpoikaa.

Usein meille maalaillaan ihanaa kuvaa, miten me syötetään eläimillekin kaikkia jouluherkkuja vatsat - ja pötsit- pullolleen. Vaan eipä syötetäkään. Ei siksi, että oltais jotenkin ilkeitä antijouluihmisiä, vaan ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että tuo lampaan pötsi on hyvin herkkä juttu. Sinne ei sovi tupata yhtäkkiä kaikkea uutta ja erilaista. Ruokinnan täytyy pysyä suht samana, muutokset on tehtävä hitaasti ja maltilla.
Kuten myös kanien ruokinta, vaikkei niillä pötsiä olekaan.

 

Ystäväni jouluhavuja hakemassa.

Mutta yksi jouluperinne meillä sentään elukoidenkin osalta on. Tai kaksi, oikeastaan.
Ensin haetaan jouluhavut. Kuusen- ja männynoksat on lampaille terveellisiä, ja erityistä herkkua. Niitä voi syöttää huoletta. Ja toisekseen elukoille viedään hyvin maltillinen määrä omenan-, lantun- ja porkkanankuoria. Lampaat, vuohet ja kanit pääsevät nauttimaan näistä herkuista. Kanoille viedään kokonaisia omenoita ja kaalinpäitä.

Talonvahti.

Joiku-poika on yhä ainoa koira. Kaveri on sille kyllä etsinnässä ja "tilauksessa", mutta aina nämä jutut ei mene niin kuin itse ne suunnittelisi. Malttia malttia, vaikka välillä meinaa kuume yltyä.

Ja yksi kuva pitää kyllä vielä laittaa näkyville. Nimittäin elämäni ensimmäinen villatakki! Tein sen "kässänopen painajainen" ohjeella, löytynee googlettamalla helpostikin. En ole ikinä ollut mikään käsityöihminen, enemmän olen ollut tekemisissä kovien materiaalien kanssa. Vaan niinpä vain vetas villa mukanaan, sukkia ja vanttuita on tullut tehtyä jo vino pino. Ja nyt on siis pojalle villatakki valmis. Puikoilla on tällä hetkellä oikeat villaousut. Omista langoista tietysti. Tai no, omista ja ostetuista, mutta taattua suomenlampaanvilla kumminkin.
Vielä kun saisi kehräämöön lähetetyt villat lankoina takaisin, voisin alkaa tekemään villahousuja myös itselleni. 

Käsitöden saralla on tapahtunut joku mielennotkahdus. Olen huovutellut korvakoruja. Niihin on tullut oikein valtava into ja himo. En malttaisi odottaa, että pääsen tekemään huopapallo- ja poronsarvikaulakorua. Semmosta pitkää, kahdesti kaulaan kiepautettavaa. Myös muita huovutustuotteita on kehitteillä. Jossain vaiheessa päivitän tuotteita tuonne "Myytävänä"- sivulle.

Ollaan aloitettu suunta kohti valoa, ihan kuin sen tuntisi jo. Ainakin mielessä myllertää suunnitelmia ja haaveita, jotka odottavat malttamattomina alullepanemista. Ei hullumpi olotila.

Lunta!

Lunta tuli, lampaat sekos. Sitä pukiteltiin, kaahattiin ja kohnotettiin. Juostiin ees taas. Hauskoja.

Musta lammas Jumi yrittää poseerata, kun samaan aikaan taustalla Jännä-sisko häröilee minkä ehtii.

Etualalla mäyränvärinen Jännä, takanaan tyttärensä mäyränvärinen Mesi. Mesi on kasvanut hienosti, siitä on tullut oikein kiva lampaanalku.

Ihana ruskea suomenlammasTyyne. Tyyne sai nimensä, kun oli niin cool matkatessaan autossa meille. Kotona se osottautui ihan silmänlumeeksi. Tyyne oli kaikkea muuta kuin tyyne. Kauhea huutaja, etuilija, karkailija. Röyhkeä. Vaan sittenpä luonne tasaantui, ja Tyyne todellakin on tyyne. Erikoislammas, kaikkine ominaisuuksineen rakas.

Säätöä ja koohotusta. Nuo keritsemättömät karvaturrikat odottelee teurastamoon lähtöä. Se tapahtuu vasta loppiaisen jälkeen. En viitsinyt alkaa keritsemään niitä, kun tahdon pitkävillaisia taljoja. Toivottavasti vaan ei tule liian pitkävillaisia. Alkaa olemaan muhkeat villat rouvilla.

Teurastuskurssilla

Olin viikko sitten teurastuskurssilla. Minä. Minä, joka itkeä pillitän jo ajatuksesta, että pitäisi laittaa elukoita pois. No ehken nyt ihan pillitä, mutta ei se kaukana ole.
Teurastuskurssille minut ajoi halu tietää, mitä tehdä, jos jotain sattuu. Jos oikein tiukka paikka tulee, eikä apua lähimaillakaan. Sen lisäksi teurastuskurssilla käytiin läpi lampaan anatomiaa. Opittiin raakapalottelu ja taljan nylkemistä. Ehkä ennen kaikkea opin, että kun henki lähtee, henki myös lähtee. Sen jälkeen eläin on raato. Siltä voi ihan reippaasti alkaa poistelemaan sorkkia ja nylkemään taljaa. Ei se tunne enää.

Pakkohan se on sanoa, että kun ekaa teurastettavaa (viriiliä nuorta pukkia) tuotiin paikalle, otin pari askelta taaksepäin. Kun pulttipyssyä soviteltiin vilkkaan pukin päälaelle, otin vielä pari askelta lisää... Kyllä minua vistottaa se, kun se henki lähtee. Minua vistottaa aukoa puukolla verisuonia. Ennen kaikkea minua vistottaa, kun se eläin sätkii ja potkii. Olkonkin vaikka kuinka refleksit, ja olkoonkin vaikka kuinka taju kankaalla siinä vaiheessa, mutta kun se pieni häntä viputtaa ja ruumis kouristelee niin... Noh, minä hysterisoin ja lietson turhaa tunnetta, siksi minä en varmaan ikinä tule teurastamaan omia lampaitani, ellei ole ihan kauhea pakko.

Eipä sillä, olisi aivan mahtavaa niitä teurastaa. Ei tarvis viedä teurastamolle. Hakisi kaikessa rauhassa eläimen tutusta laumastaan, rapsuttelis vähän, antais kaurakipon nenän eteen. Siihen nopea pulttaus ja verienlasku, ei tarvi eläimen hätäillä eikä kärsiä.
Mutta kun ei niin ei.

Teurastuskurssi oli tervetullut ihan sosiaalisena tapahtumanakin. Oli ihanaa nauraa rätkättää pölhöille jutuille, oli mukavaa jutella lampaista ja eläimistä. Oli mukava tutustua uusiin, samankaltaisiin ihmisiin.

Morrison

Pikkukilit keväällä, Morrison voittajanpallilla

Meidän ihanat pikkupukit kasvoivat isoiksi pojiksi. Kun laidunkausi loppui, joutuivat pojat jakamaan pienemmän elintilan. Ja silloin alkoi taistelu. Morrison vahvana johtajana hermostui tyystin kilpailijastaan. Yhden päivän aikana se oli hakannut ystävänsä Muten tosi huonoon kuntoon.

Valpuri ja Morrison

Menin käymään lampolassa ja huomasin, että jätkillä oli joku tilanne päällä. Mute seistä kyhnötti karsinan ovensuulla, Morrison oli karsinassa eikä päästänyt Mutea sisälle. Joka kerta kun Mute vähän liihahti, Morrison ampui päälle. En tajunnut silloin, miten vakava tilanne siinä oli.

Martta ja Morrison, näillä kahdella on sama isä.

Tuuppasin Muten sisälle karsinaan, jolloin Morrison tosissaan hyökkäsi. Nupoilla sarvillaan se rusikoi Mutea, ja Mute puolustautui parhaansa mukaan. Touhu oli niin totista ja veristä, että nappasin Morrisonin karsinasta pois. Jotenkin älytön tilanne, pikkujätkät siinä enemmän kuin tosissaan.

Kesälaitumilla, Luukaskin taustalla.

Mute löi saman tien maaten, kun pääsi kiusaajastaan eroon. En ollut tajunnut, että se oli aivan loppupoikki. Morrison joutui pässien karsinaan, jossa se muuttui heti tappokoneesta pikkupukiksi. Joutui poika isojen maailmassa nöyrtymään.

Vasemmalla hymyilee Morrison, vieressä kattelee Mute.

Mute sairasti pari päivää. Annoin sille kipulääkettä ja hellää hoivaa. Sillä oli silmät vähän turvonneet ja pää ja niska ihan varmasti kipeä. Sitten kun se alkoi toipumaan, murtautui se ensitöikseen kuttujen puolelle. Vein pojan takaisin omaan loossiinsa, paikkasin karkaamiskohdan ja käänsin selkäni. Samoin tein Mute olikin takaisin kuttujen luona. Tavallaan vähän hymyilytti. Mute oli Mute jo pienenä, aina väärässä paikassa.

Morrison syksyllä, komea poika.

Mulla oli vähän kiire toisaalle, joten tein nopean ratkaisun. Heitin Muten pässien kans ja Morrisonin Muten yksiöön. Siitä muutaman tunnin kuluttua kotiuduin, ja huomasin että Mute oli loikannut pässien puolelta pois ja oli omassa karsinassaan. Siinä, missä oli myös Morrison. Ja kyllä, Mute oli taas rusikoitu...

Pässit ja Morrison

Morrison takaisin pässien karsinaan, Mutelle kipulääkettä ja sitten korottamaan Muten karsinanlaitoja... Näillä mentiin. Vielä yhden karkaamisen Mute teki. Mulla oli tarkoitus astuttaa Irmeli-kuttu Morrisonilla. No, toisin kävi. Mute ehti ensin... Mutta selvää oli, ettei tilanne voinut jatkua niin. Toisesta pukista olisi luovuttava. Pässien puolella ei riitä tila kasvavalle Morrisonille, eikä sen pidossa olisi mitään järkeä jos ne eivät tule Muten kanssa toimeen. Morrisonilla ja Martta-kutulla on sama emo, joten eipä juuri epäselvää kumpi pukeista joutuu lähtemään.

Morrison kikkailee pässien puolella.

Onneksi Morrison löysi viimein oman kodin, jossa sitä odotteli kaksi astuttavaa kuttua. Oli kyllä tosi inhottava paikka luopua siitä. Kyllä siinä vähän tippaa pyrki silmäkulmaan, kun Morrison kaarsi uusein omistajiensa kanssa pois. Sielä se nöpötti takalasissa, katseli meitä niin kauan kuin näkyvissä oltiin...
Se oli hieno pukki, komea ja uljas. Just semmonen, josta voisi tulla koiran kaltainen kumppani ja seuralainen.

Ihana Morrison.