Irmelin pikkupukit

Irmeli-äiti pitää hyvää huolta jälkikasvustaan.

Eilen jännättiin. Irmelin laskettu aika oli toissapäivänä. Eilen aamulla näin, että synnytys oli käynnistynyt. Irmelillä oli silmissä erilainen katse, eikä se tullut syömään aamuheiniä, kuin ehkä vähän hampsien. Nakkasin valkoisen Valpuri-vuohen Martan ja Nastan kanssa samaan karsinaan, antaen Irmelille rauhan synnyttää. Irmelin ulko-oven pidin visusti kiinni, mikä vähän näytti Irmeliä harmittavan. Se katseli haikeana ikkunasta, kun muut nauttivat ihanasta auringonpaisteesta ulkotarhassaan.

Irmeli katselee ikkunasta, kun muut pääsivät ulos keväiseen aurinkokylpyyn.

Itselläni oli hyvin huonosti nukuttu yö takana, meille oli yöllä rantautunut pienen miehen ensimmäinen oksennustauti. Touhusin siinä aamutoimet pitäen silmällä niin synnyttävää Irmeliä, kuin oksennustautista poikaakin (poika oli ulkona tosi reipas, ajeli uudella pyörällään ja tonki vähän traktorilla sulanutta hiekkaa).

Veljekset kuin ilv... vuohekset.

Tyyne-lammas näyttäisi hyvin toipuneen karitsointihalvauksestaan. Ruuvasin kaikkiin karsinoihin kalkkiastian, saavat nyt itse käydä hakemassa, jos siltä tuntuu. Eipä tässä ole Tyynenkään laskettuun aikaan kuin reilu pari viikkoa. Olen ymmärtänyt, että kalkin anto saattaisi vauhdittaa poikimista, joten Tyynekin on tarkan tarkkailun alla.

Tästä tuli Nuutti.

Irmelin synnytys eteni pikkuhiljaa ja rauhallisesti. Kävin kurkkimassa sitä 1,5-2 tunnin välein. Iltapäivällä kävin katsomassa sitä 14 aikoihin. Vähän valutteli limaa, ja päkätti pienesti vatsassa oleville kileilleen. En nähnyt ponnistuksia, enkä ajatellut sen synnyttävän ihan heti.
Sitten 16 aikoihin menin seuraavan kerran, ja siellä olikin kaksi ihanaa vastasyntynyttä kiliä karsinassa! Irmeli oli syömässä jälkeisiään, ja osin kuivatut kilit ihmettelivät maailmaa.
Tulokkaat ovat pukkeja. Kävi vähän kuin toivonkin. Nyt Mute-pukki saa laitumelleen kesäksi kavereita. En tiedä, mitä pikkupukeille tapahtuu syksyllä, jos niitä ei saa myytyä. Tai tiedän, mutten raski sanoa, on ne vielä niin ihania pikkujätkiä.

Kurakelit ei pyöräilyä hidasta.

Laitetaan pitkästä aikaa yks virstanpylväs. Poika sai uuden pyörän. 16 tuumaisen Cresentin. Kateltiin poikaa, kun se sytkytteli hurjaa kyytiä 12 tuumaisellaan, ja todettiin, että on aika ostaa isompi pyörä. Ihan älytöntä, miten tämä aika vierähtää! Ja ihan älytöntä, miten lujaa tuommosella 16 tuumasella pääseekään.

Karitsointihalvaus

No niin. Nyt sekin on sitten koettu. Nimittäin karitsointihalvaus.
Aamulla huomasin, että ruskealla suomenlampaalla Tyynellä ei ole kaikki kunnossa. Se söi normaalisti heinää, mutta väkirehujen aikana se teki jotain täysin ei-tyypillistä Tyyneä. Se jätti väkirehuastiaan kolme kauranjyvää. Näin heti sen ilmeestä, että nyt on jokin vinossa, kun se nosti päänsä väkirehukiposta. Alleviivatakseen tätä huomiota Tyyne käveli lampolan seinustalle, ja asettautui makuulle. Huolimatta siitä, että kaikki muut vetelivät vielä heinää. Ja huolimatta siitä, että sielä väkirehukipossa oli ne kolme kauranjyvää jäljellä.

Tyyne huutaa. Ylläri.

Kuumeinen pohtiminen, että mikä sillä on. Karitsointihalvaus? Raskausmyrkytys? Ihan vain vetämätön olo, kun maha on jo suuri ja poikiminen alle 3 viikon päästä? Hain apua Greta Stenbergin lammaskirjasta. Se vähän tuki tuota viimeistä vaihtoehtoa, ihan vain jalaton mutta muuten ok.
Puolenpäivän jälkeen tajusin, ettei siitä olekaan kysymys. Tyyne hengitti vähän vinkuen ja krohisten, ja minä ymmärsin mitata kuumeen. 37,7. Alilämpö. Karitsointihalvaus.

Soitin eläinlääkärille, että mitä tehään, tulenko hakemaan kalkkia. Tulen.
Karitsointihalvaus johtuu kalsiumepätasapainosta. Iskee yleensä jo useamman kerran poikineisiin, isoja vuonueita tekeviin, hyvämaitoisiin emiin. Näitä kaikkia on meidän Tyyne. Hoitona on joko ihonalle piikitettävä kalkki, tai pidemmälle menneissä tapauksissa suoraan suoneen. Hoitamattomana eläin halvaantuu ja kuolee.
Me saatiin 60ml ruisku, hervottoman isoja piikkejä ja 500ml Parevet Vet- kalkkiliuosta, jota ruuttasin 200ml Tyynen ihon alle.

Muutaman tunnin kuluttua kalkin annosta Tyyne seisoi lampolassa, ja sanoi "mmääää". Silmät oli kirkkaat ja eloisat. Söi iltaheinät, mutta ronkeloi väkirehuissa, koska olin laittanut sinne sekaan pötsiä tukevaa jauhetta.
Annoin sille illalla vielä 20 ml kalkkiliuosta, ja ajattelin antaa huomena samanmoiset tujaukset.

Istuskelin Tyynen kanssa lampolassa pitkän aikaa, kun heinät oli syöty. Rapsuttelin ja juttelin. Tyyne on meidän kolmas uuhi, minun taistelutoveri. Sai nimensä, kun oli automatkalla niin cool, tyyni. Olis pitänyt antaa sen nimeksi Huuto. Tai Ääni. Kova Ääni. Tyyne on röyhkeä, itsepäinen, äärettömän ahne. Mutta myös viisas, herkkä ja minun ehdoton lemppari.
Sen maha on valtavan iso, ja Tyynellä on selkeästi huono olla mahansa kanssa. Voi että kun kaikki menis taas hyvin.

Joiku poropaimennustaipumustestissä

Kuva: Kati Liiri

Joiku-poika käväs sitten tosiaan poropaimennustaipumustestissä Pellon Saajomannussa. Testi hyväksyttiin, pojan todettiin olevan poropaimennustaipuvainen. Tuomareina toimivat Minna Mäntyranta-Mustonen ja Keijo Pirttijärvi.
Olin oikein ylpeä puikkonokastani, joka pääsi paimentamaan poroja elämänsä ensimmäistä kertaa.

Vähän olin huolissani ennen testiä, että mitäköhän mahtaa tapahtua. Joikuhan on ollut mulla lampaiden mukana, saanut toteuttaa paimennusviettiään aika omatoimisesti, minä kun en ole sitä osannut juurikaan opettaa. Pelkäsin etukäteen, että olen pilannut koiran osaamattomuudellani. Joiku on herkkä poika, se muistaa pitkään tilanteet. Jos olen joutunut sille ärähtämään, menee se tietysti epävarmaksi, kun ei tiedä mitä siltä halutaan. Omia jo tehtyjä mokiani siis pelkäsin. Senhän toki tiesin, ettei koirassa itsessään mitään vikaa ole... 

Kuva Mirva Mattila

Hassu kuva. Joikulla meinas jäädä haukku päälle, komennan sitä olemaan hiljaa. Kuva Mirva Mattila

Meidän täytyi lähteä melkein heti suorituksemme jälkeen, joten en ehtinyt saamaan arvostelulappua. Lappu tuli tänään postissa.


SOVELTUVUUSOSIO:
Koira kohtaa tuomarin, tarkastetaan koiran soveltuvuus paimennustestiin

1. Koiran hallittavuus ja asenne:
Hallinnassa, levoton

2. Sosiaalisuus ihmistä kohtaan:
Hieman pidättyväinen, ystävällinen

3. Fyysinen soveltuvuus:
Terve, soveltuva ("Ei ole mithän ylimäärästä tuossa koirassa" :) )

PAIMENNUSTAIPUMUSOSIO:
Ohjaaja ja koira siirtyvät tuomarin ohjeistuksella aitaukseen (koira liinassa), testataan paimennustaipumukset poroilla.

1. Kiinnostus parttioon:
Kiinnostunut, riehakas, hieman epäröivä

2. Hallittavuus, kontakti ohjaajaan:
Hallinnassa, valpas

3. Asenne, olemus:
Tasapainoinen, valpas, rauhallinen, aktiivinen

PAIMENNUSTYYLI
Tarkastellaan koiran pyrkimyksiä vaikuttaa parttion liikkumiseen
(vaihtoehtoina 1. sopivasti, 2. vähän, 3. ei lainkaan)

Sopeuttaa voimankäyttöä parttiota kohtaan:
1. Sopivasti

Pyrkii pitämään parttiota koossa:
1. Sopivasti

Työskentelee liikkumalla:
1. Sopivasti

Seuraavien vaihtoehdot 1. Paljon, 2. Sopivasti, 3. Vähän, 4. Ei lainkaan
Haukkuu:
1. Paljon

Keskittyy tarkkailemaan parttiota:
2. Sopivasti

Tuomarien kommentit:
Ikäisekseen pentumainen suhtautuminen poroihin alussa. Vahva paimenvietti, lähti kiertämään. Haki ja kokeili keinoja hallita poroja. Hyvät taipumukset kokemattomalla koiralla.
(suullisesta palautteesta muistan vielä, että laumanlukutaitoa kehuttiin)

Eli suhteellisen turhaa oli pelkoni. Hienosti se meni. Koira oli vähän epävarma, johtuen siitä ettei se saanut minulta juurikaan tukea. Minä jännitän näitä kaikenmaailman testejä ja kokeita, en tiedä paljonko saan osallistua ja paljonko en. En siis mennyt koirani tueksi sen joutuessa kiperiin paikkoihin.
Kyllähän se niistä yksinkin selviytyi, hauskasti rauhoitteli poroja pentumaisilla elkeillä. Heilutteli häntää ja koko pyllyä.

Valkoinen poro testasi testattavia. Joiku rauhoitti sitä heiluttamalla pentumaisesti häntää. Aika lähelle päästi poron. Kuva Kati Liiri

Neljä vastaan yks... Kuva Kati Liiri

Kuvat Kati Liiri

Palaute kuunnellaan tarkkaavaisesti... Kuva Kati Liiri

Jännittämisen vuoksi varmaan jä huomioimatta paljon asioita. Mies oli ottavinaan suorituksen videolle, mutta jokin meni mönkään, eikä nauhalle tallentunut mitään. Olis ollut mielenkiintoista katsella tapahtumaa kaikessa rauhassa omalla sohvalla. Kerrata, että mitä sielä aidassa oikein tapahtuikaan.

Pientä pyrytystä testissä. Kuva Mirva Mattila

Tapahtuma oli tosi mielenkiintoinen. Toivottavasti päästään ens vuonnakin. Olishan se kiva, jos osais opettaa Joikua käyttämään alkukantaisia viettejään. Ehkäpä päästäis paimennusleirille tulevana kesänä?

Testi ohi. "Hyvä poika, Joiku" Kuva Mirva Mattila

Mukulat kasvaa

Terveisiä kummitädille! :D Nasta se vain kasvaa ja kasvaa. Riiviöiässä ollaan, kaikki paikat tongitaan ja tutkitaan. Joka paikkaan pitää päästä ja ittensä ängetä. Mutta suht fiksukin se on. Parista kerrasta oppi, että pässien puolelle ei kannata vahingossa joutua, sieltä ei meinaa löytää pois. Pari kertaa sen nostin emonsa luo viereiseen karsinaan, eikä sen jälkeen ole sinne mennyt. Tai jos onkin, on löytänyt tiensä ulos.

Pupulassakin alkaa olemaan vilinää. Penikat on tulleet pesästä ulos. Alla erityishuono kuva keltaisesta (tai kanelisa) poikasesta, kun se viuhahti pesän ulkopuolella. Tongin vähän pesää, ja siellä näyttäisi olevan yksi musta, tämä keltainen, ilmeisesti harmaa ja oletettavasti madagaskar/isabella. Olin aiemmin pentuja tutkiessani katsovinani, että siellä olisi ollut ruskeakin, mutta ei ole enää? Joko katsoin väärin, tai sitten sille on tapahtunut jotain.

Nämä penikat ovat ruskean Nastin. Nastin sisko Pella on myös astutettu. Pari viikkoa vielä, ja sitten olisi sen laskettu aika. Varmaan kevään edetessä astutan vielä yhden naaraan, viimekeväisen harmaan poikasen. Ehkäpä kesällä/loppuksesällä astutan vielä lisää. Pakko sanoa, että se kaninliha oli erinomaisen hyvää...!

Joikulainen

Voi tuota Joikulaista. On taas Se aika vuodesta. Se aika, kun tyttöjen sulotuoksut alkaa käydä ylivoimaisiksi. Joiku huokailee ja vikisee hiljaa, on levoton, ulkona se päivystää portinpielessä ja ulvoo. Toistaiseksi on ruoka onneksi maistunut, onpa ollut keväitä, jolloin Joikulainen ei ole syönyt juuri mitään pariin viikkoon. Aina näihin aikoihin minä vannon, että nyt tilataan aika eläinlääkärille ja Joikulta lähtee pallit.

Vaan sittenpä se jo alkaakin taas helpottamaan. Huokailut vähenee, levottomuus laantuu ja se hiljainen piippaus vaikenee. Voi taas luottaa, että Joiku pysyy pihassa. Ja taas on pallit säästyneet. Tietysti meillä olisi toiveissa, että Joiku jonain päivänä jatkaisi sukua. Ensin täytyy käydä vähän lääkärintarkistuksissa, poropaimennustaipumustestissä ja löytää sopiva morsian.
Tässä olisi tarkoitus suunnata taipumustesteihin ihan lähiaikoina. Jänskää. Joikuhan on paimennellut vain noita meidän lampaita, niitäkään ei varmaan oikeaoppisesti, mutta sen verran kuitenkin, että verissä on touhu.

Parasta lääkettä tyttöjen tuoksujen aiheuttamiin levottomuuksiin on kunnon metsälenkit. Siinä tytöt unohtuu, kun saa kaahata tuhatta ja sataa umpihangessa kaikenmaailman hajujen -peurojen, hirvien, jänisten kettujen, EI tyttökoirien...- perässä.Ihana, onnellinen poropoika.

Eihän ne koskaan näytä siltä, miltä luonnossa. Ainakaan minun kamerasta tulleena. Yläkuvassa on hauska kivi, jonka päällä kasvoi kaksi pikkukuusta. Hieno luonnossa, tyhmä kuvassa...

Nasta!

"Moi, mä oon pikkuinen Nasta! Kuvassa olen 4 vuorokautta vanha."

"Tykkään hyppiä ja loikkia, ja kaahata niin lujaa kuin kintuistani pääsen."

"Mun äiti on ihana Martta, joka on mun turvana ihan koko ajan."

"Martan kaverit kävi tutustumassa muhun. Pikkusen jännitti, niillä molemmilla on valtavat sarvet. Harmaa-valkoinen Irmeli oli tosi kiva, haisteli minua Martta-äidin valvovan silmän alla, ja sen jälkeen oltiin ihan kavereita. Ei mitään draamaa ollut."

 "Toinen iso kuttu, Valpuri, on noitten johtaja. Äiskääkin jännitti, kun Valpuri tuli eka kerran haistelemaan minua. Valpuri haisteli minua tosi tarkkaan, ja jatkoi sitten kaikessa rauhassa touhujaan. Meikä-Nasta oli hyväksytty isojen kuttujen jengiin!"

"Tulin siitä niin iloiseksi, että aloitin aivan hurjan kaahailun ees ja taas. Silmissä vaan vilisi, kun meikä sinkoili menemään."
 

"Äippä pitää minua huolellisesti silmällä koko ajan. Se on heti paikalla, jos vähänkään inahan tai eksyn kauemmas."

"Isotkin kutut odottaa jälkeläisiä. Ei millään malttais odottaa, että saan riehumiskavereita!"

Harmaa-valkoinen Paksu-Irmeli.

 Valkoinen Valtava-Valpuri, kuttujen kiistaton pomo ja ikärouva.

Martta-kutun kili!

Meidän teiniäiti Martta poiki eilen aivan itsensä näköisen kuttukilin! Minähän juoksin jo keskiviikosta lähtien lampolassa, taisinpa yhtenä yönä käydä parikin kertaa tarkistamassa tilannetta. Martta valutteli vähän limaa keskiviikkona ja torstaina, olin varma että kohta mennään...
Vaan ei, Martta on täsmällinen kuttu. Tasan laskettuna aikanaan ja minulta lähes salaa se pyöräytti jälkikasvunsa maailmaan.

Kuin kaksi marjaa... Punainen väri pahnoilla on lämpölampusta, ei verta...

Olisin toivonut Martalle pukkikiliä. Kilin isästä kun ei ole täyttä varmuutta, en uskalla laittaa sitä myyntiin. Voi nimittäin olla, että kili on enonsa lapsi, eli Martan velipuolen Morrisonin. Niitä oli kolme pukkia laitumella, Mute, Morrison ja Luukas.
Olen kuitenkin melko varma, että kili on Luukaksen jälkeläinen. Luukas oli suurin ja vanhin pukkiporukassa, Johtaja. Kun huomasin, että Martta oli pukkien puolella, ei Luukas päästänyt pikkujätkiä (Mutea ja Morrisonia) lähellekään Marttaa. Mutta sehän ei takaa mitään.
Pukkikili olisi huomattavasti helpompi laittaa pois, kuin tuo ihana kuttulainen.

Hapuilee, hapuilee, hapuilee... Kunnes viimeinkin oikeassa osoitteessa!

Martta on tosi hyvä emo. Erittäin huolehtivainen. Kilin ei tarvitse päästää kuin ihan pienen pieni ääni, ja Martta on kärppänä tilanteessa. Tissille päästi hyvin, ja putsasikin pientä aivan antaumuksella. Ihan turhaa jännitin teiniraskautta ja teiniäiteyttä. Toivottavasti jatkokin sujuu yhtä hienosti, kuin alku.

Jätkiä kiinnosti viereisessä karsinassa aivan hulluna naapurikarsinan tapahtumat.

Martan naapurikarsinassa on pässit ja Mute-pukki. Pässejähän ei ole nyt kuin kolme. Kaikkia kiinnosti viereisen karsinan touhut aivan tautisen paljon. Ne tunkivat turpaansa aidan raoista niin pitkälle kuin saivat, ja silmät pyöreinä haistelivat tilannetta.

"Huh, viimeinkin onnistuin!" Punainen valo on lämpölampun hohkaa.

Nämä pienet on aivan ihania, kun eivät meinaa hoksia, miten pääsee esim. makuulle... Tuo kuttukilikin yritti niin kovin, mutta hitsi vie kun aina jäi takapää pystyyn... Sitten viimein se sen keksi. Se rojahti minun jalkani vierelle, nojasi leukaansa jalkaani ja nukahti. Pää vain retkahti kun pikkukili uuvahti. Olihan sillä kyllä ollutkin aikamoinen päivä.