lauantai 25. heinäkuuta 2015

Kettu repolainen


Tuossa kuukausi sitten, ennen kuin lähdimme pohjoiseen sukuloimaan, heräsin outoon ääneen. Tajusin, että puput hakkaa takajaloillaan varoitusääniä. Niiden ulkohäkit on meidän makuuhuoneen ikkunan lähellä, ja ulkohäkkien mökeissä on "hattuhylly", jos joku haluaa vetäytyä omiin oloihin pönöttämään. Tämä hattuhyllyn levy kumisee hienosti, kun sitä paukuttaa. Ja nyt paukutettiin. Toistuvasti pam, pam, pam, pam... "Vaara!"
Väsytti ihan hulluna, kello oli kolme, mutta pakkohan se oli nousta kattomaan.


Pupujen häkillä ei ollut mitään hälyttävää, mutta kutut seisoivat kaikki kalliolla, kaulat pitkinä ja korvat höröllään. Kattelivat kanalan taakse mettään. Jotain siellä oli.
Siispä vaatteet päälle ja ulos.
Ja siellähän se oli, Kettu Repolainen, norkoili jättien ulkohäkin takana. Hetki katsottiin toisiamme silmiin, sitten kettu kääntyi hitaasti poispäin. Mikään kiire sille ei tullut. Ajatin sen vähän kauemmas, ja hain Joiku-porokoiran hätiin. Joiku huomas heti, että kutsumaton vieras oli käynyt. Se haisteli vimmatusti maata, ja seurasi ketun jälkiä jonkin matkaa.
Pupujen ulkohäkeissä ei ole verkkopohjaa. Tiedän, paha moka. Niillä on siellä vahvaa messumattoa. Mutta näin tosipaikan tullen, en usko että messumatto kauaa pidättelis kettua. Sitten kuitenkaan.


Sukuloimasta palattuamme siirsin tyttöpuput ja Casperin sisälle. Eivät nuo näyttäneet pahastuvan. Mutta näyttää siltä, että siirto aiheutti Nasti-kanille keskenmenon. Kanit on aika herkkiä muutoksille ennen laskettua aikaa. Nyt siirto tapahtui noin viikkoa ennen kyseistä aikaa. Mutta oli pakko ottaa riski. Astuttaa voi aina uudelleen, mutta uusia pupuja ei saa (tai no tietysti saa, mutta ei näitä samoja), jos kettu vierailee.
Haaveissahan se olisi, että heti kun ehditään, tehdään pupuille ulkohäkki kanilan yhteyteen. Katettu, verkkopohjainen häkki, josta kanit saa laitettua pupulaan ovien taakse yöksi turvaan.

Ja kas vain, eilen kun käytin koirat iltapissalla, katsoin taas silmästä silmään kettua. Oli kanalan takana metsässä. Sama hyväkuntoinen ja iso, kaunis kettu. Onneksi oli Joiku tällä kertaa mukana, se ajatti ketun kauas rantaan asti.
Toistaiseksi ollaan säilytty ilman suurempia menetyksiä. Kanoja en ole nyt sitten enää uskaltanut pitää vapaana, alkukesästä ne vielä pääsivät juoksemaan pitkin pihoja. Viime kesänä joku vei jalkapuoli pikkukukon. Pelkästään pieni kasa höyheniä ja nokka löytyi rannasta. Yllättävän vähällä ollaan kyllä selvitty. Toivottavasti näin myös jatkuu.

PEEÄS! Kirjoitettuani yllä olevan menin pupulaan. Siellä oli poikaset! Kolme päivää lasketun ajan jälkeen Nasti on kuin onkin pyöräyttänyt poikueen. Ihana Nasti!

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Vahdit portilla


Kalkkunat kasvaa ja komistuu... Rakennettiin niille isompi tarha, ihan meidän portinpieleen, ulkosaunan taakse. Sielä kasvoi vaikka mitä, myös nokkosia, joihin kalkkunat ovat ihan hulluina. No, ei juuri kasva enää. Näille pitäisi olla moninkertaisesti isompi laidun, jotta riittäisi tuoretta koko kesäksi.
Saapa nähdä, onko vihreästä syksyn tullen jäljellä enää yhtään haiventa. 


Kalkkunoilla on niitten mökki tuommoisen pikku kallion päällä. Kuva on otettu portin edestä. Siinä on kiva tuoda kalkuille rehua, kun ne ovat loikoilemassa katoksessaan. Nehän eivät lennä, mutta kovasti yrittävät. Se on näky (ja kokemus...), kun nämä viisi huimapäätä lähtevät siivet räpisten juoksulentoon kalliota alas kohti ruokasankkoa.
Kuttujen laidunta näkyy taustalla, taitaa siellä valkoinen Valpurikin makoilla.  Tuomi on kaluttu ihan pystyynkuolleeksi kuttujen toimesta.No, eipähän tarvi katella tuomenkehrääjien ahkeroimia kummituspuita.

PS. Pitäähän sitä nyt yks Rannukin laittaa... Tai itseasiassa monta... Nämä on sen verran jo vanhoja kuvia (muutaman päivän), että Rannulla on vielä molemmat korvat lurpallaan. Sillähän on noussut toinen korva jo pystyyn.
Rannu tapaa Irmelin ja muut vuohet.






JA VIELÄ YKS PEEÄS: Päivitin tuonne "myytävänä"-sivulle uusia taljoja.  Käykääs tsekkaamassa.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Rannun elämää


Yhtä Rannua nyt nämä päivitykset...
Rannun eka päivä meillä oli kuin se olis aina ollut. Aamulla syötiin, ja lähdettiin ulos. Välillä tuli pikkuitku, selvästi oli emo Mansi, kasvattiäiti Pipari ja leikkikaveri Unna hukassa, puhumattakaan velipojista.  Mutta sitten meno jatkui taas, itkut oli itketty.

Muistan, kuinka oltiin Joikusta huolissaan, kun se ei meinannut malttaa pentuna nukkua laisinkaan. Piti oikein järjestää päiväunet pienelle. Rannulla ei tätä näytä olevan. Se nukkui milloin keittiön pöydän alla, milloin koirien pedillä makuuhuoneessa. Hauska juttu, me laitettiin se banaanilaatikko makkariin Rannulle pediksi. Se ei ole kertaakaan käynyt siellä, vaan meni heti koirien pedille kuin omalle, tutulle paikalleen.


Pieniä villiintymiskohtauksiakin saatiin jo ekana päivänä. Lelu suuhun ja menoksi. Vuohiakin Rannu näki. Irmelin lypsyt meinas mennä ihan harakoille, kun Rannulainen olis iosallistunut touhuun. Rohkeasti se meni vuohia katsomaan, kun kuljetin ne pihan poikki uudelle laitumelle. Haukkui vähän ja oli utelias.


Kissoihin Rannu on tottunut jo kasvattajalla. Ja sen kyllä huomasi. Hienosti kävi tervehtimässä kissat (Sissi tosin livahtelee karkuun, ei halua tutustua vielä), ja antoi tilaa pienimmästäkin varoitusmerkistä.
Myös kanat oli tuttu juttu. Itku tuli, kun menin kanojen ulkohäkkiä siivoamaan. Rannu roikkui häkissä ja haukkui ja vikisi. Sama juttu kalkkunoitten häkillä.


Joiku-rukka oli aivan haltioitunut uudesta kaverista. Se yritti saada pikkukoiraa leikkimään kanssaan, tarjos palloa ja houkutteli toista takaa-ajo leikkiin. Olen kyllä niin ylpeä ja onnellinen Joikun suhtautumisesta, siitä miten hienosti se otti Rannun vastaan.

Tuo Joikun ilme on kertakaikkisen hellyttävä.

Myös pikkuisäntä (kuvassa korjaamassa siimaleikkuriaan, joka oli mennyt rikki...) näyttää saaneen kaverin. 


Rannu vaikuttaa tosi reippaalta. Siinä missä Joiku pinkoi kuistille pakoon kun bokserit ilmoitti haukulla jostain oudosta, pinkoo Rannu Joikun perässä haukkuen. Muutenkin Rannu pitää vahtia. Sisällä jos huomaa jotain omituista, haukahtelee se heti korvat pystyssä varoitushaukkuja. Se näki eilen naapurin lapinkoiratytöt. Ensin oli vähän nöyränä kauempana, sitten rohkaistui ja meni leikkeihin mukaan. Uutterasti se myös yritti astua toista tytöistä... Uskoi heti, kun sai kipakat pakit.


sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Joikun uusi pikkuveli

Joiku otti pennut vastaan avoimen ystävällisenä. Tuo koira on kyllä kultaa.
Ollaan oltu pari viikkoa pohjoisessa sukuloimassa. Ystävä piti huolta kodista ja eläimistä sillä aikaa, ja vähän naapuritkin.
Käytiin merillä, tunturissa ja maalla. Festareilla ja ulkomailla (Haaparannassa...). Nähtiin kavereita ja sukulaisia. Reissu oli hyvä, joskin auttamatta liian lyhyt.
Reissun kruunasi pikkuinen Rannu-porokoira, joka haettiin kotimatkalla Kolilta.


Meidän nuori isäntä oli pennun kanssa ihan omistajan elkein. Niistä tulikin heti ystävät. Hauska on, että pennuista juuri Rannu tuli meitä tervehtimään. Jäljellä oleva Sahfi katseli ensin vähän kauempaa.  Kun Kirsti-kasvattaja vei pennut sisälle, vain Sahfi meni. Rannu jäi meidän kanssa. Sitä helposti tulee tunne, että tuo todellakin on meidän koira.


Rannu laitettiin banaanilaatikkoon, ja laatikko minun jalkatilaan. Matkattiin pakulla, joten tilaa onneksi oli. Rannu sinnitteli Mikkeliin asti, ennen kuin antoi periksi ja simahti.


Käytiin jalottelemassa monta kertaa.


Isännän uusi ystävä...


Poika ja koira. Nämä olivat heti oiva kaksikko. Tauoilla ne juoksivat peräkanaa ja kilpaa, pyörivät hiekassa ja laskettelivat hiekkamäkeä.


Väsynyt porokoirapoika nukahti viimein. Pidin jalkaani banaanilaatikossa, ja siihenhän se käpertyi.



Koska päivä oli lämmin, valelin Rannun pään vedellä. Vähänhän se meinasi mieltänsä pahoittaa moisesta, mutta taisi ymmärtää että ihanasti viilensi.
Yhtään ei voinut huonosti, kaiken kaikkiaan Rannu oli tosi reipas pikkukoira. Kotona se kävi huoneet läpi Joikun kanssa, riehui pihassa ja söi ison annoksen ruokaa. Ensimmäisen yönsä nukkui kuin tukki Joikun kanssa sängyn alla. Jossain vaiheessa oli tehnyt pissat paperille, niin hiljaa ettei kukaan siihen herännyt.
Valloittava pikkumies.

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Valon juhla






Huolimatta sateesta ja vaatimattomasta +12 asteesta mittarissa Kurkiniemi toivottaa kaikille rauhallista keskikesän juhlaa! Kyllä tästä vielä kesä tulee.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Kesän touhuja


No onpa aikaa vierähtänyt viime päivityksestä. Kevät ja kesän alku on aina niin kiireistä ja puuhaa täynnä, ettei ehdi päivittelemäänkään.
Laitumet on kunnostettu ja kaikki eläimet on ulkona, lampolasta lampaiden iso karsina tyhjennetty (kiitos pohjoisen apujoukoille!!), puput on saaneet kesäkampaukset, kalkkunat haettu, vuohille tehty uus laidunmökki, pässeille aidattu uus metsälaidun... mitä vielä?

Ihana vaalea pupupoika kesätukassaan.

Eniten aikaa ja ennen kaikkea hermoja on kuitenkin käytetty Muten-pukin kanssa. Se kun ei tahtonut olla omalla laitumellaan laisinkaan. Yhä uudelleen se keksi minun laittamista aidoista porsaanreikiä (pukinreikiä?), ja pinkas kuttujen luo.
Se vietti monta aurinkoista loppukevään päivää kaverinsa Nappi-kilin kanssa sisällä karsinassa, kun minä virittelin talvilaidunta pukinvarmaksi paikaksi. Kun päästin sen tutustumaan aikaansaannoksiini, mittaili se hetken tekeleitäni, ja roiskas yli... Voi että oli kirosanat herkässä, kerran kiireessä ja nälkäisenä myös itku. Olihan kerran myös puhelinkin jo kädessä, ja teurastajan numero valittuna. Vaan silti ajattelin vielä kerran kokeilla...
Kun sain talvilaitumesta Mutenkestävän, saatoin keskittyä kesälaitumen fiksaamiseen. Sähköä Mute kyllä kunnioittaa, mutta heti jos se saa sorkillaan jostain ponnistettua, tulee se yli että heilahtaa.
Pukkilaidun rajoittuu yhdeltä sivultaan puuliiteriin, ja siitä seinää vasten viistosti ponnistamalla Mute tuli yli. Eli aidan korotusta parilla sähköpiuhalla. Sitten seuraavaksi vuorossa puinen laidunportti. Korotin ensin porttia laudoilla ja aitaverkolla, vaan tämä pukin ja hämähäkkimiehen ilmiselvä risteytys tuli siitäkin yli. Pariin kertaan laittelin portin päälle sähköpiuhat, ja kas, Mute tuli silti yli. Nyt viimeisenä epätoivon tekona on portin eteen viritetty säälittävä viritelmä, joka ihme kyllä toimii!
Vedin siis portin eteen kolmella sähköpiuhalla alueen, eli Mute ei enää pääse portillekaan.

Martta, Muten kaveriksi muuttanut Nappi-pukki ja Irmeli

Se on jännä juttu, jos en olis ollut niin saakutin kiukkuinen, olisin syvästi ihaillut vuohen älykkyyttä. Mute nimittäin kokeili joka raon ja reiän, mitä kuvitella saattaa. Kun päästin sen fiksattuun aitaukseen, se meni keskelle seisomaan ja mittaili aitaa. Se siis seurasi katseellaan sähköpiuhaa, mietti mihin se menee. Kun se löysi pienenkin katkoksen, tuli se heilahtamalla yli. Valehtelematta kymmeniä kertoja minä olen tälle keväälle aitoja fiksaillut. Nyt tuo porttiviritelmä tuntuisi pitävän, Mute on ollut yli viikon omalla puolellaan.
Sormet ristissä...

Juuri tulleet kalkkunalapset

Ja tosiaan kalkkunat on haettu. Viis kappaletta tällä kertaa. Aluksi olivat sisällä ajaan viikon. Nyt ovat jo siirtyneet ulos, edelliskesäiseen kalkkunahäkkiin. Vielä pitäisi tehdä isompi kalkkunalaidun ja sinne kalkkunamökki.


Karitsoille tehtiin karitsabaari laitumelle. Ajatuksena oli, että saavat käydä siellä syömässä karitsarehua. Eipä ole maistunut. Vihreää sen sijaan syövät kuin lampaat konsanaan. Juhannuksena vieroitetaan karitsat emoistaan, ja osa karitsoista matkaa jo uusiin koteihinsa.

Uskollinen paimenpoikani Joiku ja lampaat

Pässilauma on myös saanut täydennystä. Käytiin hakemassa Ahvenanmaalta uus suomenlammaspässi, Topi. Topi on linjan 14 ruskea pässipoika. Vähän ujo, mutta utelias ja rohkea.
Topi sai kaverikseen kainuunharmaspässikaritsa Jalon. Jalo on kauan haaveilemani ruskea kainuunharmas. Jalo on ollut osittain pulloruokinnalla, joten se on hirmu kesy ja rapsutusperso. Nätisti niiaa ihan maahan asti, kun vähänkään rapsuttelee.
Isot pässit ottivat tosi hienosti uudet tulokkaat vastaan. Mitään ahdisteluja tai kahnauksia ei ole ollut. Ja Topista ja Jalosta tuli heti kaverit. Ne kulkee kimpassa ja nukkuu vierekkäin. Ihanat pässipojat!

Harmaspässi Jalo.
Suomenlammaspässi Topi.
Topi, Veeti ja Ami suolaisella iltapalalla.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Tyhjä lampola


Nyt on lampola tyhjä, ja kaikki märehtijät laitumilla. Ajateltiin jättää emot karitsoineen tähän lähilaitumelle, niin että saisivat mennä aina yöksi lampolaan. Olis helpompi vierotus, jos olisivat lampolan lähellä. Vaan eihän se mennytkään niin. Lampaat ahmaisivat laitumensa tyhjäksi hetkessä...
Niinpä sitten eilen kiikutettiin emot ja karitsat muiden luo isolle laitumelle.

Vasemmalla kotiin jäävä ihana Nelli.

Ensin kuitenkin punnittiin ja merkittiin loput merkittömät karitsat. Poika istuskeli vielä viimeisen kerran karitsarykelmän kera lampolassa.

Nestori, Nellin veli.

Koska emoja ei ole kuin neljä, otettiin varman päälle ja vietiin jengi kahdessa erässä. Karitsoista kun ei koskaan tiedä, jos joku rukka kokee eksyvänsä porukasta, lähtee se sinkoilemaan vähän sinne ja tänne. Kyllähän ne aina kiinni on saatu, mutta jos vain mahollista selvitä ilman ylimääräistä draamaa ja säätämistä, niin mieluummin niin.
Hienosti meni eka erä, Tyyne ja Justiina. Nämä ovat tottuneet hihnassa kulkemiseen, ja karitsat seuras tiiviinä ryhmänä emojen vieressä. Jos joku uhkasi jäädä porukasta jälkeen, ohjas hiljaa takana tuleva Joiku-poika eksyneen takasin porukkaan. Ohjasko omasta halustaan, vai pelkällä olemisellaan...



Toinen erä sitten olikin vähän haasteellisempi. Tässä oli vuorossa Irja, vanha konkari, sekä Kumma, ekaa kertaa pidemmällä reissulla hihnassa. Vähän meinas vikuroida, ja ottaa niitä ärsyttäviä spurtteja, jotka saa melkein käden lähtemään irti. Irjan pieni vaalea uuhikaritsa (alakuvassa) oli koko ajan jäädä jälkeen, pysähteli ja katsoi taakseen. Ihmetteli, että mihinkäs tässä nyt, kun kotilampolakin jää selän taakse. Tällä kertaa mulla oli apuna kaksi paimenta... Joiku ja poika. Poika tuli tosi hienosti kädet levällään ja rauhassa, painosti pientä karitsaa eteenpäin.


Jengi saatiin viimein laitumelle, mutta tämä pieni vaalea uuhikaritsa ei ollut uuteen paikkaansa tyytyväinen. Se meni nojailemaan sähköpiuhaan kaula pitkällä, sai sätkyn ja lampaalle ominaiseen tyyliin puski heti eteenpäin. Jos mitä tahansa sattuu, on se aina eteenpäin, täysiä ja voimalla. Ei ikinä pakitusta. Saaliseläin.
Sieltä se sitten hujahti piuhoista ulos. Huuteli eksyneenä emoa, ei antanut kiinni. Irja-emo oli niin haltioissaan tuosta ihanasta laitumesta, ettei se korvaansa lotkauttanut lapsensa huudoille.
Ja mihinpä suuntasi lapsi? No kotiin tietysti.
Määrätietoisesti se lähti kipittämään samaa reittiä takaisin, mistä oli juuri tullut. Ei sitä hetkauttanut naapurin vastantulevat lapsetkaan. Kotiin oli päästävä.

Kävelin kaikessa rauhassa sen perässä. En alkanut jahtaamaan, siitähän se vasta olis riemastunut ja juossut paniikissa ties mihin. Kieltämättä jo ihan liikutti se pieni otus siinä minun edellä kipittämässä. Se ei hämmentynyt edes matkan varrella huutelevista vuohista, korvat pystyssä vain katteli ja jatkoi matkaansa.
Ja ihan oikein se kulki, suoraan lampolan ovelle. Siitä se oli sitten helppo kopata kainaloon, ja viedä takaisin laitumelle. Nyt oli jo Irjallakin eri ääni kellossa, kun kuuli karitsansa huudon.



Yläkuvassa on Marjatta. Minun ihana Marjatta. Lampolassa tulee aina ihan hiljaa viereen kiinni. Odottaa rapsutuksia ja niiaa nätisti niitä saatuaan. Mutta laitumella...
Meillä on yks arka uuhi, Iina. Tai ei arka, vaan se ei kertakaikkiaan luota. Hirveän fiksu ja ajattelevainen, mutta ei luota. Iina kerää aina laitumella parin uuhen porukan, jotka se "villiinnyttää". Jo toista kesää peräkkäin tässä porukassa on näköjään myös minun Marjatta.

Ärsyttää, kun Iina vie porukkansa heti kauemmas, kun minä menen laitumelle. Siinä kun muut tulevat syliin kuulumisia vaihtamaan, tämä Iinan jengi katselee epäluuloisena kauempana.
Paitsi eilen. Istuin illalla kauan aikaa laitumella kivellä, rapsuttelin lampaita ja kattelin karitsoita. Huomasin, että Marjatta katteli siinä jonkun matkan päässä. Juttelin sille rauhallisesti. Pyysin tulemaan luo, mutta ei se tullut. Ei suoraan. Yhtäkkiä tunsin selän takana jonkun hönkimässä korvaan olan yli. Marjattahan se siellä. Olipa kiva hetki. Rapsuttelin Marjattaa niin kauan, että takamus puutui ja oli lähdettävä kotiin.
Jännä nähdä, miten se reagoi tänään, kun menen laitumelle. Onko se taas Iinan vietävissä, vai jokohan älyäis, että sama ihan ihminen minä olen kuin lampolassakin...