Elämä asettuu uomiisa

Pikkuhiljaa alkaa elämä asettua uomiinsa. Osa kukkopojista, kalkkunat ja Luukas-pukki kohtasivat päivänsä lauantaina. Kaikki meni tosi hienosti. Metsästävä ystäväpariskunta tuli hoitamaan teurastukset ja pukin leikkuun, yhdessä  sitten availimme siipikarjan, ja laitoimme riippumaan. Luukaskin sai lähteä omalla kotipihalla pää kauraämpärissä. Voiko parempaa loppua olla?

Luukas

Pikkujätkät (-pukit) Mute ja Morrison olivat vähän ihmeissään, kun Päällikkö lähti. Kulkivat aidanviertä ja mäkättivät hieman. Mutta nytpä ne jo ovat lampolassa nekin, ja ihan eri mäkätykset on mielessä. Pukkipojat ovat seinänaapureita kuttujen kanssa, ja saa nyt nähdä mitä siitä tulee. Armotonta nujakointia on ainakin tämä ensimmäinen lampolavuorokausi ollut. Jos meno ei tuosta rauhoitu, vaan pojat stressaa kutuista koko ajan, pitänee harkita josko ne palautuisivat takaisin laitumelleen. Sielä niillä kumminkin on vanha lantala suojana, ei niillä sielä huono ole olla. Päinvastoin. Itseäni ajatellen olis vaan helpompaa ja mukavampaa ruokkia ja huoltaa ne yhteen paikkaan, eikä juosta pitkin pihoja.

Pukkipoika Mute

Tuo pitkin pihoja juokseminen alkoi jo ihan tosissaan tympiä. Loppusyksyt on aina vähän semmosta, että porukka on ihan hajallaan pitkin tiluksia. Tuossa oli pahimmillaan 7 eri paikkaa, johon viedä heinät, kaurat, puurot, kuivikkeet, vedet ja tämä pari kertaa päivässä. Päivien lyhenemisen myötä myös oma ajankäyttö piti ajatella uudelleen, tuntui että elämä on yhtä elukoiden ruokkimista ja huoltoa, ja jossain välissä pitäis ehtiä koirakin lenkkeilyttämään ja lapsen kanssa leikkimään, kotitöistä puhumattakaan... Helposti tulee ressi...

Morrison

Pässipojat lähti viimeiselle matkalleen eilen. Samassa kyytissä meni nyt sitten Meri ja Milja, ihanat uuhikaritsat. Milja oli vielä laidunkauden jälkeen vähän arahko, mutta Meri alkoi jo tosissaan reipastumaan. Tuli syliin istumaan ja nykimään takinliepeistä. Piti ihan oikeasti laittaa stoppi lampolassa istuskelulle, kun tajusin että teuraaksi joutuvat.
Mutta semmostahan se on. Saadaan sieltä nyt ainakin kauniit taljat ja hyvää lihaa. Lihasta puheenollen, onpa mahtista kun on pakkanen pullollaan kukon- ja kalkkunanlihaa, ja Joikullekin paljon luita kaluttavana sekä herkullista vuohenlihaa ja sisäelimiä. Pelkkiä kalkkunafileitä oli kutakuinkin 7 kg, siihen päälle koivet ja muu liha, joka jauhettiin jauhelihaksi. Ei hullumpaa.

Lampolassa jälleen elämää

"Työhuonenäkymät", uuhet ja kutut eroteltuna lammasverkolla ja parilla sähköpiuhalla.

Onpa mukavaa, kun lampola alkaa taas täyttyä elämästä ja ikkunoista näkee eläimiä. Pukit ovat ainoastaan enää lampolan asukkaista ulkona, uuhet, kutut ja pässit ovat jo otettu sisälle. Tai eihän niitä mihinkään sisälle ole otettu, vapaa kulku niillä on ulos. Pukeilla on niin hyvä suoja laitumella (vanha lantala), ettei niillä ole mitään kiirettä lampolaan.

Kuttulaiset uudella talvilaitumellaan.

Se on jännä juttu, että mikään ei tunnu koskaan riittävän. Elukoilla on ollut ihan hyvät talvitarhat, itseasiassa kuttujen tarhaakin laajennettiin viime vuonna. Vaan ei tarpeeksi, näköjään. Tehtiin uuhille iso laajennus, nyt niillä on mäkisen metsän lisäksi pieni niittykin. Eihän ne lumiseen aikaan juuri paljoa ulkona liikuskele, mutta näin syksyllä ja keväällä kylläkin.
Kun uuhien laajennus oli saatu tehtyä, oli vuoro laajentaa kuttujen tarhaa. Tarhassa on nyt metsäkaistale, pienempiä kiviä ja saatiin Martan kilinä suosima iso kivikin mukaan. On tosi mukavaa kattoa keittiön ikkunasta, kun vuohet kuljeksii metsässään ja hampsii pudonneita lehtiä. Tai kun Martta kikkailee tutulla kivellään.

Martta ja Martan kivi.

Keväällä oli isot haaveet laajentamisesta. Piti hommata ruskea kainuunharmaspässi, ja jättää useampi uuhikaritsa kotiin. Meillähän vaihtui suomenlammaspässi, joten siinä oli hyvä tilaisuus jättää suomenlampaita kotiin. Niitä jäikin sitten loppujen lopuksi kaksi, musta mäyrä Mesi ja ruskea mäyrä Miia. Tosi mukavia ja hyvinkasvaneita karitsoja molemmat.
Kainuunharmaksia piti jättää korkeintaan yksi, jos sitäkään. No niitä jäi kaks... Ihastuin ihan pieneen Miljaan, kun hoidin sen jalkaa. Sillä oli hauska väritys, ja se oli niin reipas pikkurukka jalkansa kanssa. Sanoin miehelle, että jos tuosta jalasta vielä kunnon jalka tulee, saa Milja jäädä kotiin. Se siis oli se korkeintaan yksi kainuunharmas. Sitten sain päähäni sen ruskean harmaspässin. Minä niin kovasti haluaisin sellaisen.
Ja mikä olisikaan mukavampaa, kuin jättää ruskean harmasuuhi Iinan jälkeläinen laumaan. Eihän sitä tiedä, jos sieltä tupsahtaisi sitten ruskean pässin kanssa ruskeita harmaskaritsoita. Näin sitten jäi laumaan myös ihana Meri-karitsa. Meri on tosi vaalea harmas, naamassakin vain pienet tummat laikut silmien ympärillä.

Uuhet siellä jossain talvilaitumellaan.

Vaan niinpä se jäi harmaspässi hommaamatta. Kesän mittaan koko ajan vahvistui ajatus, että en halua laajentaa. Oikeastaan päinvastoin. Sitten kun tuo meidän pieni lampolalaajennus jäi aikapulan takia tekemättä, sinetöi se ajatuksen. Uuhia oli vähennettävä.

Aivan kauheaa. Alusta asti oli selvää, että Kukka joutuu lähtemään. Se on ihan toivottoman arka. Sen oli tarkotus lähteä silloisten pässikaritsojen kanssa teuraaksi, joten en luonut siihen oikeastaan minkäänlaista kontaktia. Kukka on Amin tytär, eli kainuunharmas-jaalanlammas. Sillä oli kumminkin kasvu sen verran huonoa, että jätin sen kotiin kasvamaan. Sitten tuli ajatus, että astutan sen jossain vaiheessa. Se tulee koko ajan kauniimmaksi ja kauniimmaksi, semmosta hitaastikypsyvää laatua.
Mutta en kumminkaan viitsi niin arkaa uuhta astuttaa, periyttäähän se sen kuitenkin. Kukka on yhenlainen väliinputoaja. Kurjaa katella sitä, ja ajatella että tuo tuosta lähtee teuraaksi.
Minä haluaisin jättää Amilta meille jälkeläisen. Ami on niin Erityinen Lammas. Mutta en halua jättää sellaista, joka sinkoaa seinille jos sitä edes vilkasee. Varmaan jos lauma olisi vähän pienempi ja ottaisi sen ihan asiakseen, Kukastakin saisi kesytettyä edes vähän kesymmän. Mutta jos kerran jonkun on lähdettävä, niin Kukka lähtee.

Sitten lähtee myös Sonja ja Siiri. Hyi että kun kylmää pelkkä ajatuskin. Se reissu ei kyllä tule olemaan helppo. Sonja ja Siiri on meidän 4. ja 5. uuhi. Ihanat Sonja ja Siiri. Asiasta tekee vielä inhottavamman se, että Siiri on aivan mahtava emo. Se on saanut aina karitsansa ilman ongelmia, ja karitsat on olleet vahvoja ja elinvoimaisia, hyväkasvuisia ja kauniita. Siirillä vaan on ollut utaretulehdus, josta on jäänyt kovettumia utareeseen niin, ettei sieltä oikeastaan tule maitoa laisinkaan. Sonjalla taas on olleet synnytykset yhä vaikeampia ja vaikeampia. Epäilen, että sillä on vatsanpeitteet repeytyneet. Näitä kumpaakaan ei enää kannata astuttaa.
Ikävä kyllä meillä ei ole tilaa (eikä rahaa?) ns. tarpeettomille uuhille. On tehtävä raakaa karsintaa.
Onneksi meille jää Sonjan tytär Marjatta, ja Siiri ja Hapsu-kullan Justiina.

Vielä on vähän kinttaalla, että mitä tehdään Miljalle ja Merille. Ne on mulla myynnissä Miljan emon Janiksen kanssa. Toivoisin niin, että saisin ne eloon myytyä. Janis on myynnissä siksi, kun ne ovat Miljan kanssa aivan erottamattomat. Illalla kun käyn sammuttamassa valot lampolassa, makaa tämä kaksikko poikkeuksetta kylki kyljessä.

Ihan vähän huojentaa ajatus, että uuhilauma tuosta vähän pienenee. Joku hengähdystauko on nyt paikallaan. Ei ole pienintäkään halua tai aikomusta luopua lampaista kokonaan, mutta 18 uuhta ja 5 pässiä on tähän tilanteeseen liikaa. Jos saisi semmosen reilun kymmenen uuhen lauman, olisin helpottunut.
Ja se karitsavapaa vuosikin piti pitää. No eihän siinä ole mitään mieltä, ettei tällä kummulla kirmaisi keväällä edes pientä määrää karitsoita. Niinpä sitten astutetaan suomenlammas Kumma (joka ei ole vielä koskaan poikinut) ja kainuunharmas Justiina. Ainakin. Ehkä myös Ami pääsee astumaan jonkun. Mutta kolme on sitten ehdoton minimi. Onhan?

Uusi tuttavuus

On ollut kauniita syyspäiviä. Upeita usvaisia aamuja, komeita auringonpaistepäiviä. Kun säätiedotukset povas alkuviikolle kylmiä ja sateisia päiviä, tuli lampureille (taas) kiire ottaa lampaat sisälle laitumilta.
Märehtijät joutuivat olemaan yhden sateisen ja kylmän vuorokauden ulkona, ennen kuin pääsivät puhtaille ja lämpimille pahnoille heinää syömään. Niiden talvilaitumet ei ole vielä valmiit, joten porukka joutuu olemaan sisätiloissa toistaiseksi. Uuhet näyttävät tyytyväisiltä, mutta pässimiehet eivät hevin alistu menetettyyn vapauteen. Heti seuraavana aamuna sisälleotosta olivat ne potkineet oven auki. Vilkasin sisällä ikkunasta ulos, ja siellähän ne ketkut oli kasvimaalla salaatinloppujen kimpussa...
 Pahimmat kelit olivat toistaiseksi takanapäin, joten vein pässykät takaisin metsälaitumelle. Heti lähtivät pojat askeltamaan metsän suojiin, näyttivät oikein tyytyväisiltä. Onhan se tietysti iso muutos, kun on saanut koko kesän mennä vapaasti pitkin laitumia, ja sitten joutuu sisätiloihin.
Eilen illalla oli vähän sadetta ilmassa, joten otin pässimiehet sisälle yöksi. Saapa nähä, noinko on jätkät panhoilla makoilemassa, vai onko ne ulkoistaneet itsensä.

Uuhia

Meidän ensimmäinen lammas, kuohittu suomenlammas Ville

Kainuunharmas siitospässimme Aatu

Viime viikolla meillä oli kanalassa todellinen yllätysvieras. Kaunis isosilmäinen liito-orava! Se nökötti niin tiiviisti kanalan ovenkarmin päällä, että luulin siinä olevan jotain vikaa. Sitä sai vähän töniä kepillä, ja ottaa tosi läheltä kuvia, eikä se liikahtanutkaan. Soitin ystävälleni, joka on luonnonvaraisten eläinten eläinsuojeluneuvoja, että mitä tehdään. Hän lupasi noutaa eläimen, mikäli se on loukkaantunut.

Hain isännän vahvat työhanskat, ja ei muuta kuin oravaa kohti. Se antoi minun laitella tuolin sen alle ihan kaikessa rauhassa, eikä se hätkähtänyt vaikka kipusin ihan sen viereen. Vasta, kun poimin kurren käsiini, tuli siihen eloa. Liukkaana luikkuna se pääsi pakenemaan käsistäni tosi helposti, kipitti pitkin käsivarttani olkapäälleni istumaan. Siitä se katsella killitti minua hetken, ja hyppäsi sitten pystyparruun. Sain poimittua sen vielä käsiini, ja hätäisesti tutkimaan ettei siinä ainakaan ollut mitään näkyvää vikaa tai vammaa. Ja taas mentiin, orava teki hienon loikan samaan pystyparruun, josta se sitten liidähti katonrajaan. Hetken se telmusi ympäri, ei oikein tiennyt minne menisi, kunnes jäi paikoilleen katsomaan minua. Kun vähän liikahdin, liikahti kurre samalla toiseen suuntaan.
Se oli tosi valpas ja reipas, joten ei sillä hätää ollut. Se oli vain ollut päivälevolla vähän epäsuotuisassa paikassa. Soitin eläinsuojeluneuvojalle takaisin, että ei kannata kunnossa olevaa eläintä alkaa mihinkään raahailemaan.
Jännä ajatus, että tuolla se jossain elelee. Seuraavana aamuna kanalaan mennessä oli pieni jännitys, että oliskohan uusi tuttavuus taas asemapaikallaan. Ei se ollut, mutta oli se jättänyt terveisensä. Kauralaarin kannella oli pieni kasa kakkaa...

City-Martta

Voi että oli Martta hienosti Tallipihalla. Ei olis uskonut, että neidin ensimmäinen kerta kylillä ja ihmisten ilmoilla. Vähän välillä ujostutti, mutta ei mitään paniikkia eikä pelkoa. Korvat uteliaasti pystyssä se katteli maailman menoa. Ihmiset olivat ihmeissään, että mikä rotu se tällainen koira on...
Sattuipa paikalle pikkutyttö, joka innoissaan silitteli Marttaa ja kertasi juuri koulussa opittua "siis tämähän on kili, eikö? Vuohen lapsi. Oliko se naarasvuohi kuttu? Onpa jännää, saan sitten koulussa kertoa, että silitin elävää kuttukiliä!"
Tällaisia reissuja melkein jo toivoisi lisää. Martan kanssa on helppo matkustaa, senkun avaa farkun takaluukun, ja käskee Martan autoon. Ami-pässin kanssa piti aina tyhjentää paku, vuorata se muovilla ja oljilla, tehdä karsina. Oma lukunsa oli autoonlaitto.Vastaanhangoittelevaa 90 kg pässiä ei noin vain autoon laitetakaan...

Lampaat ovat yhä laitumella. On ollut niin kauniita syyspäiviä, että olisi synti laittaa ne nyt jo sisälle. Ne saavat laitumelle kutakuinkin kerran viikossa ison pyöröpaalin heinää, jotta varmasti pysyy vatsat pulleina. Vielä olisi yks laidunkin, jonne ne pääsevät kun tämä paali on syöty. Sitten alkaakin olla jo laitumet loppuunkalutut.

Ainahan se vähän mietityttää nämä pimenevät illat. Uskomattomia juttuja kuulee, kuinka lampaita häviää laitumilta. Löytyy vain katkaistuja aidanpätkiä, ja olipa jossain löytynyt läheisestä ojasta muovipussi, jossa kadonneen lampaan jäänteet. Ihmiset on käsittämättömiä.

Tänä vuonna ei olekaan sitten astutusrumbaa. Päätettiin pitää välivuosi karitsoinnissa. Josko sitä sitten maaliskuussa päästäisiin pohjoiseen poropaimennustapahtumaankin. Aina on olleet lasketut ajat juurikin samana viikonloppuna tapahtuman kanssa, ei mitään toivoa päästä mukaan. Puput on tarkoitus astuttaa keväällä, että ihan ilman jälkikasvuja ei jäädä. Ja tietysti alhot hautoo...
Muutenkin olen aivan riehaantunut tuosta angoravillasta. Olen kehrännyt sitä langaksi, ja voi että on pehmeää ja ihanaa lankaa! Katsotaan nyt, josko otetaan keväällä muutama jänö lisää.

Iloinen apulaiseni

Vielä yksi virstanpylväs täytyy tähän laittaa. Nimittäin pian 3v pojalla alkoi syksyn alussa kerho. Sellainen, johon äidit ei saa osallistua. Pari kertaa viikossa se viedään kerhoon kolmeksi tunniksi, sitten saan hakea pojan kotiin. Uskomattoman hienosti se sinne jäi. Ja uskomattoman paljon on äiti saanut aikaseksi, kun innokas apulainen kerhoilee...
(pyöräilykypärä päässä siksi, kun poljettiin pyörällä kerhoon. vielä ei toki poika mennyt omalla pyörällään, vaan istua napotti äidin pyörän kyydissä.)

Martta lähtee kylille

Meidän Ami-pässimmehän on käynyt erilaisissa tapahtumissa rapsuteltavana. Nyt on Ami sairaslomalla sorkkaongelman vuoksi. Sillä on lohjennut pala sorkasta, ja on tietysti vähän kipeä.
Amia pyydettiin sadonkorjuujuhliin Tallipihalle. Koska Ami ei pysty, lähtee tuuraajaksi Martta-kuttunen.

Martasta on kasvanut hurjan kaunis nuori neiti. Sen värit ovat voimistuneet, ja sille on tullut hauska musta kaulus. Martta on tosi osallistuvainen, utelias ja tykkää rapsutuksista. Ensi sunnuntai tulee olemaan sen ensiesiintyminen, se ei ole koskaan poistunut omaa pihaa kauemmas, saati ole ollut hihnassa.
Ollaankin vähän harjoiteltu hihnassakävelyä tuossa meidän kotitiellä. Hyvinhän se sujuu, en usko että Martalla tulee olemaan kauheasti ongelmia olla ihailun keskipisteenä...

Syksy alkaa väistämättä saapumaan, illat pimenemään. Isot pässit laitettiin takapihalle metsää harventamaan, sielä riittää vielä ruokaa. Kaikille muille on jo aloitettu lisäruokinta. Aikuiset saavat heinää ja omenoita, nuoret kasvavat saavat kauraa lisäksi, teuraspässit vähän rypsiäkin.
Toistaiseksi kaikki ovat vielä laitumilla, eikä ole mitään kiirettä niitä saada sisälle. Kauniita ja lämpimiä syyspäiviä on tiedossa, ja kaikilla on sateensuojat, hätäkö heillä. Uuhillekin viritettiin iso pressu puiden väliin, alle kuivaa olkea. Mikäs siellä mahdollisia sadepäiviä vietellessä.

Yksi virstanpylväskin on tällä mäellä taas saavutettu. Nuori isäntä viilettää nykyään pienellä pyörällä ja ilman apurattaita. Koko kesän se treenasi tasapainoa potkupyörällä (jolla muuten saa hurjat vauhdit, ja alamäessä voikin nostaa jalat ilmaan, ja antaa tuulen viuhua korvissa...), loppukesästä se harjoitteli vajaan viikon verran polkimien polkemista, ja sitten heitettiinkin apurattaat menemään. Päivässä se oppi lähtemään liikenteeseenkin, ja pyöräilee nyt kuin vanha tekijä. Voi sitä riemua! Vielä kun saataisiin se jarrutuskin selkäytimeen, niin voisikin viilettää naapurin muksujen kanssa tuhatta ja sataa...

Taistelevat kalkkunat

Meidän kalkkunoista kaksi on ukkoa ja yksi akka. Pojat alkavat miehistymään, eikä nahisteluilta voida välttyä.
Satuin olemaan kameran kanssa asemissa, kun kalkkunoiden kylpyhetki sai toisenlaisen käänteen.

Aluksi vain purut pöllysi, kun jätit kylpi menemään. Ovat itse valinneet tuon tilan, joka ei ole järin suuri kaikille kolmelle. Ja tokihan siinä pitää kylpeä koko kööri kerrallaan, yksin ei kukaan kylve.

Sitten toinen ukoista vetas jostain herneen nokkaan. Antoi pahaa silmää kaverille.

Kaverikin siitä nousi pystyyn, että mitäs mitäs nyt sitten. Tuimaa tuijottelua...

...kunnes kaveria tönäistiin tylysti.

Vaan siitäpä kaveri sisuuntui niin, että tukisti kanssaeläjäänsä. Vaikka tukka puttuu, on takaraivossa sen verran löysää nahkaa, että siitä saa isolla nokalla tiukan otteen. Ja sitten vaan vääntämään...

Vääntöä kesti hetken, kunnes tappelukaveri alistui ihan tyystin. Pyyteli hienovaraisesti armoa toisen varmistaessa, että kaveri tietää paikkansa.

Voiton merkiksi jalka alistuneen kaverin päälle. Tämän jälkeen kylpeminen jatkui. "Ei muistella pahalla"?

Pissavaivoja ja ummetusta

Onpa aikaa vierähtänyt sitten viimekirjoituksen.
Kanalassa on tällä hetkellä kaikki hyvin. Tiput kasvavat hurjaa kyytiä. Kalkkunat alkavat pikku hiljaa olla teuraskunnossa. Ne ovat tosi kovia syömään ja - paskomaan. Ruokaa kuluu isot määrät, mutta myös tulee ulos. Ei tulis mieleenkään päästää niitä vapaaksi pihaan, sen verran isoja läjiä tipauttelevat joka paikkaan.
Kauhean seurallisia ja tuttavallisiahan ne ovat, mutta hiukan yksinkertaisia. Ne vaan rynnii. Jos sattuu vesiastia tielle, ei haittaa. Aina voi kävellä joko sen päältä (jalka astiaan ja vesi paskassa) tai sitten yksinkertaisesti sen yli (läpi?) niin että vedet on maassa. Olen yrittänyt sijoittaa vesiastiaa eri kohtiin tarhassa, mutta ei auta. Aina ne sen löytää ja joko paskottaa tai kaataa.

Kuva on jo kuukauden vanha, kovasti on pitkäkaulat tuosta kasvaneet.

Tuon sonnan kans oli haastavaa löytää kuiviketta. Sitten muistin, että meillä on sahanpurua, semmosta ihan jauhomaista ja pölyävää. Sitä kun heittelee sateenjälkeen tarhan valkoiseksi, niin johan kuivaa. Kalkkunoitten tarha ei haise oikeastaan laisinkaan, ja elukat on puhtaita. Puhtaus kyllä varmaan johtuu siitä, että nämä sankarit nukkuu yhä mökkinsä katolla. Satoi tai paistoi. Kyllä vähän hirvittää tulevat pakkaset. Tosin toiveissa olisi päästä näistä eroon jo heti syyskuulla. Viimeistään syys-lokakuun vaihteessa.

Yllättävän ketteriä - ja itsepäisiä- nämä kalkkunat. Sitkeästi niistä yksi vaan tuli tuohon oven päälle nukkumaan, vaikka laitoin esteeksi vanerinpalasenkin. Tuossa ei voi olla hyvä nukkua... En halunnut niitä tuohon nukkumaan, koska aamulla ne pongahti pihan puolelle, ja en kestä sitä kakan määrää pihassa... Saatikka 5.30 alkavaa kurnutusta avoimen makuuhuoneen ikkunan alta... Lisää barrikadeja siis....

Pässipoikien kanssa oli ongelmia muuan viikko sitten. Pässien kesätyöpaikasta soitettiin, että nyt ei kyllä ole kaikki kunnossa. Pässi oli vaisu, makoili paljon, ei syönyt. Pötsihäiriö? Auringonpistos? Miten kakka/pissa? Eivät ole vielä nähneet, mutta" pässi näyttäis venyttelevän enemmän kuin muut".  Voi ei. Apua. Virtsakivet.
Sovittiin, että pässinvuokraajat aloittavat itse hoidon minun ohjeitten pohjalta. Hienosti he hoitivat, antoivat kipulääkettä ja tuhtia annosta c-vitamiiniä, juottivat paljon nestettä. Kipulääkkeitten jälkeen pässi piristyi sen verran, että laidunsi vähän muiden mukana. Mutta silti pässillä ei kaikki tuntunut olevan ok.
Pissa tuli aluksi ihan tipottain, mutta sitten olikin kuulemma pissannut ihan kunnolla. Innostuin, että kyllä se siitä sitten.

Parempiakin kuvia olisin voinut ottaa, mutta... Potilas on tuo vaaleampi.

Vaan ei. Ei syö, nuupottaa yksinään, makoilee paljon.
Ajattelin, että pötsi ei ole tykännyt syömättömyydestä. Neuvoin antamaan soodaa ja hiivaa. Ei auta.
Sovittiin, että tulen hakemaan pässin kotiin, otan veljensäkin mukaan, ettei tarvi ihan yksin olla.
Tarkkailin pässiä koko sen illan. Se ei pissannut juuri laisinkaan, pikku tippoina vähän kerrallaan. Korvat lurpallaan seisoskeli tai makoili. Siinä kun velipoika laidunsi reippaana, nuljotti tämä makoillen.
Näytti aika huonolta. Ajattelin, että jos se ei ole aamulla yhtään parempi, täytyy se lopettaa. Niinpä annoin sille tuhdin annoksen kipulääkettä sekä vielä tuhdimman annoksen c-vitamiiniä. Siis todellakin tuhdin, jotain 8 kpl vahvoja poretabletteja. Annoin myös pötsiläälettä sekä juotin sille vettä paljon. Valelin pippeliä lämpimällä vedellä, ja hieroin aika kovakouraisesti että kivet lähtisivät liikkeelle. Sitten vain istuin ja tarkkailin. Syömään lähtiessä laitoin pässille vaipan, että näen tuleeko sieltä yhtään mitään.

Aamulla pässi oli kuin olikin parempi.Söi, kulki veljensä mukana, mutta ei siltikään vielä normaali. Korvat pysyivät alhaalla, ja vieläkin se venytteli paljon, oli hiljainen. Uus kipulääke ja reilu c-vitamiiniannos. Juottoa. Pötsilääkettä, energiaa. Ja yhtäkkiä pässi pissas! Oikein kunnon lorottelun! Mutta mikä sitten vielä mättää, miksei korvat nouse ja venyttely lopu?
Yhtäkkiä tajusin, etten ole nähnyt sen kakkaavan. Jos se on kuivunut, on sille voinut tulla ummetus. Onni onnettomuudessa, Pontus-bokserilta jäi melkein pullollinen ummetuslääkettä. Sitä ruiskuun, ja pässin kitusiin. Toisella ruiskulla ruuttasin peräreiästä rypsiöljyä. Jätin aineet vaikuttamaan, ja lähdin porokoiran kans lenkille.
Siitä kun muutaman tunnin kuluttua menin katsomaan pässejä, oli yllätys melkoinen. Pässi oli reipas kuin mikä, määki minut nähdessään (se ei ollut päästänyt ääntäkään koko aikana), korvat oli pystyt ja ilme ihan eri. Ja isoja kuralammikoita (kakkaa) useita pitkin laidunta.
Tarkkailin pässiä päivän, ja koska se oli aivan normaali pikkupässi, laitoin veljekset isojen pässien kans samalle laitumelle.
Kyllä tuli hyvä mieli, kun sain jäpikän pelastettua huonosta tilasta. Ja tuli tosi hyvä mieli, että pässin vuokranneet ihmiset oli heti tilanteen tasalla, osasivat lukea eläintä ja havaitsivat ajoissa, että jokin on vinossa.
Siinä oli ne kuumat jaksot, kun mittari sitkeästi pysyi lähempänä kolmeakymmentä kuin kahta. Tärkeää silloin on juoda, niin ihmisten kuin eläintenkin, ja juoda paljon. Lampailla on laitumella kivennäiskiven lisäksi ihan tavallinen suolakivi. Mutta aina tämä ei riitä. Laitumella saisi mielellään olla erillisessä kipossa myös karkeaa merisuolaa. Mulla on talvellakin pässeillä ja pukeilla merisuolaakin karsinassa. Joskus olen heitellyt heiniinkin lisäsuolaa, jos näyttää että vedenpinta ei ole laskenut tarpeeksi. Harmittaa, etten tajunnut ajoissa sanoa maisemanhoidossa olevien pässien ihmisille, että laittaa merisuolaakin tarjolle.
Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.