Siirin Onni-poika

Siirin Onni-poika on hauska tapaus. Se ei juuri välitä, missä emo menee (ellei sitten tissibaarille ole hinkua). Onni hengailee uuhen kuin uuhen kyljessä, ponnahtaa ketterästi hieromaan nukkuvien mammojen selkiä pienillä sorkillaan. Häätää uuhen kuin uuhen ylös makoilemasta sinnikkäästi sorkallaan takomalla. 

Valvoin viime yönä Kumma-uuhen karitsointia, ja siinä oli hyvää aikaa seurailla Onnin touhuja. Ihan ääneen pisti naurattamaan, kun Onni otti ja haastoi lauman vanhimman uuhen. Korvat vinossa ja silmät hurjasti pyöristyneinä se hyökkäili Iinan edessä. Painoi päätään ja oli puskevinaan. Iinaa selvästi vähän ärsytti, mutta tokihan se tiesi, että tuo pieni junkkari on vasta ihan vauva. Lempeästi mutta päättäväisesti Iina piti mukulan ruodussa.

Onni on käynyt jo ulkoilemassakin. Ei sitä juuri hetkauttanut iso ja avara maailma. Mattosuikaleistakin pujahdettiin tomerasti läpi. Joskus on karitsoja, jotka ei  millään uskalla tulla mattojen lävitse. Ne huutaa hädissään lampolassa, ja emä yrittää  saada niitä tulemaan ulos.
Todella reipas pikkumies tämä Onni.

Ylpeä, uunituore teini-isä, ruskea sarvellinen kainuunharmaspässi Niittymäen Jalo, linjaa T.

Viimeyönä karitsoi ruskea suomenlammas Kumma. Se jätti iltaruualla väkirehut syömättä, josta tiesin että synnytys lähestyy. Laitoin sen omaan yksiöön, ja kävin myöhemmin sitä katsomassa. Synnytys oli alkanut, mutta karitsa niin iso, ettei meinannut tulla ulos. Kumma äänteli karitsalleen, ja yritti ponnistaa sitä ulos. Ulkona oli vain etusorkat ja vähän kuonoa.
Jouduin taas kätilöksi, ja sain tehdä ihan oikeasti hommia, että sain karitsan ulos, niin iso se oli. Pelkäsin ensin, että sieltä on tulossa useita yhtä aikaa, mutta ei siinä ollut kuin yksi pää ja kahdet etujalat.
Rauhallisesti (lujaa) vetämällä karitsa kuitenkin tuli ulos. Valtavan iso ja kauniinruskea valkomerkkinen pässipoika, ihan on äitinsä ja isänsä näköä.

Kumma on aiemmin synnyttänyt kolmoset. Oli outuoa, että nyt tuli vain yksi. Seurailin uutta pikkuperhettä niin kauan, että sieltä tuli jälkeiset, eli ainoaksi karitsaksi jäi. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Nyt on Onnillakin kaveri, jahka uusi tulokas tuosta pikkuisen kasvaa.
Nyt onkin pieni tauko ennen seuraavia synnytyksiä, ensi kuun alussa pitäisi taas tulla karitsoita.

Siirin karitsointi

Ihan nappiin ei lähtenyt tämä karitsointikausi liikkeelle.
Siiri kainuunharmas ohitti iloisesti lasketun aikansa. Siiri on yleensä tehnyt karitsansa kolme päivää lasketun ajan jälkeen, joten en hermoillut. Uuhi oli rauhallinen, söi ja märehti, eli kaikki kunnossa.
Eilen huolestuin. Siirillä oli kipuja, se seisoi nurkassa ja tuijotti tyhjyyteen. Narskutti hampaitaan korvat takana. Välillä makoili. Iltaruualla se jätti heinät ja väkirehut syömättä, ja huomasin sen valuttavan vaaleanpunaista verensekaista limaa. Sitä tuli aika paljon. Aika siis tutkia.

Vatsassa oli kuollut karitsa. Se oli tosi syvällä, ja tuntui ettei Siiri ollut auennut vielä kunnolla. Oli tosi hankalaa päästä karitsaan käsiksi, ja sen lisäksi karitsalla oli etujalat tiukasti koukussa. Olin ihan varma, että vastassa on epämuodostunut karitsa, koska en kertakaikkiaan saanut oikaistuksi jalkoja. Kieltämättä siinä kyllä sydän vähän tykytti, ja kysyinkin Siiriltä, että mikä ihme sieltä on tulossa.
Karitsa oli tosi tiukassa, meinasi jo usko loppua kesken. Mutta niin se vain saatiin ulos, kaunis pieni karitsa. Kovin kauaa se ei ole kuolleena ehtinyt olemaan, muutaman päivän veikkaisin. Se oli ihan valmis, mutta tosi pieni.
Kokeilemalla tunsin, että kohdussa oli vielä yksi karitsa. Olin ihan varma, että sekin olisi kuollut. Vaan eipä mitään, se tunne kun karitsan suu aukesi Siirin kohdussa minun sitä kokeillessani! Tuli kiirus, mutta oli muistettava pysyä rauhallisena.
Tämäkin karitsa oli aika tiukassa, mutta rauhallisesti Siirin polttojen mukaan sain karitsan ulos. Iso ja todella elinvoimainen pässinjötkäle! En ole ikinä nähnyt niin nopeaa tissille pääsyä, kuin mitä tuo pässipoika teki. Ihana, pikimusta poika.
Siiri oli heti hyvä emo, putsasi karitsaa ja antoi imeä. Sitten Siiri söi vähän heinää ja joi vettä, ja putsasi taas.

Hiihtoloman viimeisenä päivänä pääsimme kuin pääsimmekin hiihtämään.  Ihan uskomaton suoritus nelivuotiaalta. Se hiihti hyvin (nelivuotiaaksi), ja jaksoi hiihtää. Ei tullut kuuloonkaan, että olisimme kääntyneet kotiin pikkumutkan jälkeen. Piti hiihtää "kunnon lenkki". Ja tosiaan, mehu ja keksitaukoineen olimme reissussa 1,5 tuntia! Eikä valituksen sanaa pojalta, päinvastoin. Näimme kaikenlaista ihmeellistä, kuten ylitselentävän, yksinäisen joutsenen, näädän pikkuruisen jälkijonon, jonkin eläimen totaalisesti hajottaman muurahaispesän...
Oli tosi mukava hiihtoreissu, ja ihan mahtavaa huomata, että pikkusälli on jo niin iso poika, että sen kanssa voi tehdä tuollaisia hiihtoreissuja.

Valtava onkalo kaivettuna muurahaispesään.

Toinen hajoitettu muurahaispesä, intternetti tiesi kertoa, että palokärki tekisi tällaista. Palokärjen ääntä kyllä on usein kuulunut juuri tuolta suunnalta, että helppo uskoa.

Laitetaan vielä kuva Joikusta ja Joikun tulevasta tyttöystävästä. Olen niin onnellinen, jos Joiku saa jälkikasvua. Joiku on ollut täysin terve koira. Se on luotettava melkeinpä tilanteessa kuin tilanteessa "Melkeinpä" siksi, että se kuitenkin on eläin. Voisin sanoa että Joiku on 99.9% luotettava kaikissa tilanteissa. Se antaa minun ottaa vastuun kaikesta. Se kyllä komppaa ja on mukana heti jos osoitan tarvitsevani sitä, mutta ei ole mikään itsekseen säätävä höyrypää.
Se tottelee hyvin, on nöyrä (välillä tuntuu että liiankin,näin entisenä bokseri-ihmisenä...), ei lähde pihasta enää näin aikuisena (nuorena kloppina lähti muutaman kerran naapureiden lapinkoirien perään). Paimennusviettikin sillä on voimissaan. Joiku on kertakaikkiaan niin uskollinen ja luotettava koira. Oikea kultakimpale.

Flunssan kourissa

Mäyränvärinen suomenlammas Mesi, takanaan ruskea suomenlammas Kumma ja vieressä kurkottamassa kainuunharmas Joni

Lampolassa alkaa olemaan ähinää ja puhinaa, isoja mammoja. Siiri-kainuunharmas on ensimmänen, sen laskettu aika oli 1.3. Yhä se puuskuttaa yhtenä kappaleena. Toivottavasti karitsat tulee tänään päivällä, ettei mene yövalvomiseksi.

Iina, ruskea kainuunharmas

Meillä on ollut oikea kipeysaalto. Kuukausi sitten oltiin pojan kanssa kovassa kuumeessa. Se alkoi monta päivää kestävällä pikkulämmöllä. Just sillä ärsyttävällä, et ole oikeasti kipeä, mutta et normaali reipas itsesikään. Sitten paukahti kunnon lukemat mittariin. Mulla oli yhden päivän 40 astetta, lääkkeillä aleni hetkeksi, mutta muutaman tunnin kuluttua taas mentiin. Pojalla oli korkeimmillaan reilu 39.
Sitten se lähti tippumaan, mutta jäi taas usean päivän kestäväksi pikkulämmöksi.
Ukkokulta oli kovilla, kun töiden jälkeen piti huoltaa elukat, lenkittää koirat ja vähän hoivata potilaitakin.

Onneksi ehdin ennen sairastumista erottaa joutilaat uuhet omaan karsinaansa. Näin tiineet jäi keskenään, ja niiden ruokinta oli huimasti helpompaa. Tiineet kun saavat väkirehua heinän lisäksi, ja jos ne ovat kaikki samassa karsinassa, joutuu kyhäilemään porteilla tilan väkirehua syöville, koska luonnollisesti myös joutilaat haluaisivat herkkuja. Se on aikamoista säätämistä, joka ilta sama kyhäily.

Rouvat lounaalla.

Mutta paranihan se flunssa pikkuhiljaa, ja palattiin takaisin arkeen. Kunnes sitten koitti kauan odotettu talviloma... Heti sunnuntaina aamulla huomattiin, että onpa se poika kuuma. Ei muuta kuin mittari kainaloon ja 38 oli lukemat. Voi pettymys! Meillä oli juuri samana viikonloppuna pari poikaa yökylässä, ja sunnuntaille oli suunniteltu pulkkamäki- ja makkaranpaistoretki. Se nyt sitten peruuntui.
Koko tämän talviloman alkuviikon poika oli sisällä pienessä kuumeessa. Katseltiin ikkunasta ihanaa keväistä auringonpaistetta. Nyt vain kovasti toivotaan, ettei talvi ollut tässä. Kovastihan sitä on luvattu vesisateita ja plusasteita. Tekis mieli huutaa että "ei vielä!!"Hiihtämäänkään en kunnolla ehtinyt.

Jäähyväiset joulukuuselle...

Vaan eihän se auta. Näillä mennään. Onhan se tietysti hyvä, ettei ole mitkään tulipalopakkaset karitsointien kynnyksellä. Yksi angorapupukin on astutettu, luonnonharmaa Malviina. Seuraavaksi urokselle saa mennä ruskea Nasti. Enempää en varmaan astutakaan. Ja alhot hautoo... Just kun kananmunia alkoi taas kunnolla tulemaan, läsähti naiset pesiin.  Vielä en anna munia alle,  maaliskuun lopulla sitten.
Lisääntymisen aikaa tämä kevät. Joikullakin kävi tyttöystäväehdokas, ihana sirpakka porokoiratyttö. Sovittiin treffit, jahka aika on oikea. Joikusta tulee isä! On sitä odotettukin. On se semmoinen epeli, että kyllä sen soisin sukua jatkavan. 

Eläinvierailut

Tsekatkaas, päivitin tuonne "Vierailevat eläimet"-sivulle juttua meidän vierailevista eläimistä.
Näitähän on siis Ami-pässi, Siiri- ja Tyyne-lampaat (tällähetkellä tosin mammalomalla), Martta-kuttu, Sisu-kissa, angorakaneja sekä porokoirat Joiku ja Runne, joita voi tilata tapahtumiin ja laitoksiin vierailemaan.

Näiden kanssa voidaan tulla sisälle tai olla ulkona. Onnistuu tulla myös ihan vuodepotilaidenkin rapsuteltaviksi. Koirat ja kissa on sisäsiistejä, muille voi sattua vahinko. Papanat on kuitenkin helppo siivota kihvelillä ja harjalla, ja lopuksi pyyhkäistä vaikka kostealla rätillä.
Puput ovat vähän arkoja, joten niitä silitellään pupun oman ihmisen sylistä.

On myös mahdollista järjestää vaikkapa metsäretkiä, jonne kävelyttäjäksi tulee vuohi tai lammas, tai vaikka koirat tai kissa. Märehtijät tykkää käydä metsäkävelyillä, vuohet varsinkin. Reissun voi kruunata vaikkapa makkaranpaistohetkellä. Makkaraa märehtijät eivät tosin syö, mutta kuivattua leipää hiukopalana oikein mielellään.
Vanhuksille ulkoiluun hyvä kannustin on eläin. Pienikin ulkoilu tekee hyvää, ja ulkoilun päätteeksi mieli rauhoittuu eläintä silittäessä.

Mikäli eläinvierailut kiinnostaa, ota reippaasti yhteyttä. Olemme avoimia lähes kaikelle, ideoita saa heitellä.
Numerosta 040-7022570/Jatta Loueranta saa kiinni, tai sitten sähköpostilla jatta ät kolumbus.fi

Keväiset kilit laitettu tilaukseen

 

Tulee näköjään päivitettyä noita facebook-sivuja enemmän, kuin tätä blogia. Yritän ryhdistäytyä.
Pakkaset sahas koko tammikuun -30 ja -20 asteen välimaastossa. Kolattiin meidän takapihan lampeen luistinrata. Miten ihmeessä me ei olla aiemmin sitä tajuttu?! Aivan ihana luistella omassa rauhassa, ja saa pitää koirat mukana telmuamassa.

Kutut ja uuhet ovat poteneet kiimojaan yllättävän pitkälle. En muista, että kovin useana talvena kiimat olisi pyörineet vielä tammikuun lopullakin. Kyllä ne on tupanneet loppumaan talven alettua.
Yläkuvassa Mutea huutelevan Valpurin kutsuhuudot ei tuottaneet tulosta, kukaan ei tullut. Kiima laittaa Valputin huutamaan kuin henkeä vietäisiin. Huutoa kestää pari päivää, sitten kiimat alkavat menemään ohitse. Tullakseen taas kolmen viikon päästä uudelleen...
Sen sijaan Valpurin tytär Irmeli sai Mute-pukin heilastelemaan kanssaan. Valpuri oli täynnä inhoa ja epäuskoa, kun tuo sarveton adonis asteli kuttujen karsinasta sisään. Se meni karsinan perimmäiseen nurkkaan mulkoilemaan, ja märehtimään alkaessaan se asettautui samaan nurkkaan makuulleen, selkä tiiviisti käännettynä nuorelleparille.
Mute heilasteli Irmelin kanssa vuorokauden, ja sitten se lähti toisiin naisiin toisille tiloille. Mute palautunee takaisin kotiin seikkailtuaan aikansa maailmalla.

Ilmat lauhtui yhtäkkiä n. 30 astetta. Lähestulkoon yhdessä yössä.  Sade vain ropisi pupulan peltikattoon, kun keritsin pupuja. Ihmeellistä. Lauhtumisten ja vesisateiden myötä saadaan sanoa hyvästit hiihtokeleille ja luisteluradalle. Kyllä alkaa pohjoisen ihmisille olemaan vähän turhan extremeä nämä etelän talvet.

Lauhtumisessa oli yksi hyvä puoli. Sain kerittyä angorakanit. Villa alkoi olemaan jo aika pitkää, mutta paukkupakkasilla pupuja ei voi keritä. Nyt kerintä osui just nappiin, villa oli pitkää mutta hyväkuntoista, ei yhtään takussa eikä huopunutta. Yläkuvassa on Pörröturkki (4v pojan ristimä) juuri parturoituna, saavissa on sen villat. Ihanaa, valkoista angoravillaa.
Ei voi kun ihmetellä, miten mukavaa nykyään tuo kerintä onkaan. Olen aiemmin kerinnyt puput sylissä, ja se on ollut semmosta venkoilua ja paikallaanpysymättömyyttä, ihan hermostuttavaa touhua. Aikaa on mennyt tunti/eläin. Nyt, kun keritsen puput pienellä pöydällä, on homma huomattavasti helpompaa. Puput oikein asettautuvat makuulle siihen pöydälle, saan kaikessa rauhassa keriä villat pois. Ostin Fiskarssin parturisakset hommaa varten, oli hyvä ostos. Parturointi mani- ja pedikyyreineen kesti nyt 30 min/eläin. Mikään aikajuoksuhan tuo toimenpide ei ole, mutta mukavahan se on jos nyt ei ihan tuntia yhdessä eläimessä mene.
Kerinnän päätteeksi kärräsin kottikärryillä ison osan pehkuista pois. Sitä olikin ehtinyt kertyä talven aikana aikamoinen patja. Vielä kun laitoin puhtaat oljet pinnalle, oli pupulassa tyytyväisiä pupuja. Ja tyytyväinen emäntä.

 

Yläkuvissa pari angoravillatuotetta. Tein muutamat vauvantumput myyntiin. Toivottavasti ovat juurikin niin lämpimät ja pehmeät käytössä, kuin miltä kutoessa tuntui. Toinen kuva on hassu. Ei juuri tuo oikeutta huiville, mutta laitan sen silti. Olen tehnyt tuon tuubihuivin viimevuonna. On uskomattoman lämmin.
Olin koirien kans lenkillä reilussa 20 asteen pakkasessa. Pipo olikin yllättäen liian ohut varuste (vaikka ihan paksu korvaläpällinen pipo onkin). Onneksi oli tuo huivi mukana. Siitä kun kietasi osan pipon kaveriksi päätä ja korvia lämmittämään, ei palellut enää yhtään. Päinvastoin, hiki tuli.

Vielä yksi kuva tammikuulta. Kuka arvaa?
Teema näytti yhden lauantai-illan pelkkää Bowieta. Me ollaan miehen kanssa oltu ajat ja iät suuria Bowie-faneja, ja tuo yllättävä poismeno kosketti ja puhutti ja mietitytti kyllä aika lailla. Otettiin suuren taiteilijan muistoksi viinilasilliset, ja nautittiin Teeman annista.

Vuoden ensimmäisenä päivänä

Vuoden ensimmäisenä päivänä käytiin vuoden ensimmäinen metsäretki. Mukana oli muutama keksi ja mehua, eli siis ihan oikea eväsretki... Pakkasta ei juuri ollut, mutta kylmä tuuli oli.

Näitä vanhoja piikkilankoja löytyy mitä ihmeellisimmistä paikoista.

Melko pian vuoden vaihtumisen jälkeen tuli tulipalopakkaset meillekin. Puuta kului, kun uuneja piti lämmittää niin aamulla kuin illallakin. Eläimille aloitettiin taas lämpimän veden kantaminen, ylimääräiset heinä- ja kaura-annokset, olkea lapettiin urakalla, jotta olisi lämmin märehtiä. Kanalassa lisättiin lämmitystä rakennuspuhaltimilla.
Ja hyvinhän se meni. Kukaan ei paleltunut, eikä kenelläkään ollut huono olla.

Kun pakkanen lauhtui sieltä -30 asteen tuntumasta lähemmäs -20 astetta, pääsivät pääsit ja Mute ulos havuja syömään. Pässien kerintä vaan viivästyi turhan pitkälle syksyyn, josta syystä niillä on vähän turhan lyhyt villa. Kauaa ne eivät siis saaneet ulkoilla, mutta sen verran nyt kuitenkin, että vähän sai nauttia kauniista pakkaspäivästä.

Ja sitten nappitekele. Nimittäin 100% villaa olevat villahousut! Näillä ei tule kylmä. Ja huolimatta siitä, että ovat täyttä villaa, ei ole poika valittanut että kutittaisi. Ihanat pöksyt, olen ihan kateellinen noista.. Kun olisi puhtia, aikaa ja kärsivällisyyttä, niin tekisin itsellenikin samanlaiset villapökät. Näissä on se(kin) hyvä puoli, että joustavat hyvin sivusuunnassa ( =kasvuvaraa hyvin). Jos (KUN!) ovat ensi talvena jo pienet, ei tarvitse kuin jatkaa lahkeita vähän, ja ehkä vyötäröä, ja avot, taas on lämpimät housut käytössä!

Vuoden viimeinen päivä

Ihana Marjatta kainuunharmas, kaunis ja viisas.

Vuoden viimeinen päivä. Mittarissa  -0,5. Maa hienoisessa kuurassa, pikkulätäköt pihassa jäässä. Lintulaudoilla käy kova kuhina, perus sini- ja talitiaisia, yllätysvieraita ei ole käynyt. Käpytikka toisinaan piipahtaa, mutta kauan kaipaamiani punatulkkuja ei ole loppusyksyn jälkeen näkynyt. Missä lie naapurissa paremmat eväät?

Äiti ja tytär, Justiina harmas ja Nelli, keväällinen karitsa. Nellin isä on meidän edesmennyt Aatu-pässi.

Vuoden viimeinen päivitys ansaitsee kunnon lammaspläjäyksen. Kuvat on otettu muutama päivä sitten kun maa jäätyi. Lampaat, meidän hienohelmat ainakaan, ei tykkää mennä kovin mutaisessa maassa. Ne ovatkin lähinnä pötktelleet lampolassa tämän loppusyksyn ja alkutalven, kun on ollut niin märkää ja kuraista.
Nyt oli juhlaa, kun maa jäätyi. Kannoin lampaille alkutalven tykkylumen tiputtamia männynoksia, joita ne mielellään kaluavat. Talvitarhassa on myös samaisen tykkylumen jäljiltä muutama katkennun koivunlatvus, joista lampaat oli tosi tohkeissaan, söivät silmuja ja repivät kaarnaa.

 

Justiinan mummi Iina, ainoa ruskea kainuunharmasuuhemme. Toinen meidän ensimmäisistä uuhistamme.

Uuhia on astutettu kahdeksan kappaletta, niin suomenlampaita kuin harmaksiakin. On jännä nähdä, mitä pikkupässit on saaneet aikaseksi. Molemmat astujapässit on viimekeväisiä poikia.  Toiveissa on saada ainakin ruskealle kainuunharmasuuhelle Iinalle ruskeita harmaksia. Isä Niittymäen Jalohan on myös ruskea kainuunharmas, T-linjaa. Jalolla on sarvet, toinen sarvi on katkennut kesällä, mutta toinen on oikein komea sarvenalku. Saa nähdä, onko pysyvä.
Suomenlampaita oli astumassa ruskea pässi Topi. Topi on linjaa 14. Topihan on se pässi, joka haettiin kesällä Ahvenanmaalta.

Irja, tuli Iinan kanssa samaan aikaan, laumamme johtajatar.

Mäyräpyllyt.

Musta mäyrä Mesi 1,5v, toivottavasti kantava, ensimmäistä kertaa.

 

Ruskea Tyyne, minun taistelutoveri ja viisas matriarkka, tyttärensä musta Jumi sekä ruskea Liina.

Tältähän ne useimmat kuvat näyttää, kyykistyn kuvaa ottaekseni, niin eiköhän ole jonkun turpa lähikuvassa.

Ulkoilut ulkoiltu taas tälle kertaa, tie käy lampolan pahnoille märehtimään.

Paimenpojat kyttää toiveikkaana, josko näkyisi naapurin ihanaa lapinkoirtyttöä, jolla on juoksut.

Rauhallista uutta vuotta kaikille lukijoille! Ja kaikkea hyvää, ihanaa ja mukavaa vuoteen 2016!