Valpurin epäonninen raskaus

Kuva otettu tammikuussa.

Meidän oli tarkoitus viime syksynä astuttaa vain toinen vuohistamme, harmaa-valkoinen Irmeli. Kuttujen viimeisen laidunpäivän aamuna löysin kumminkin Luukas- pukkimme tyttöjen laitumelta. Oli riiviö vissiin ajatellut, että nyt tai ei koskaan, ja jotenkin päässyt oman aitansa yli kuttujen aitaukseen.
Laitoin onneksi päivän kalenteriin ylös. Ja niinhän siinä kävi, että Valpurille ei tullut enää kiimoja, ja alkoihan se vatsakin kasvamaan. En ollut loppujen lopuksi asiasta yhtään pahoillani. Kilit on aivan mahtavia pakkauksia, kyllä niitä tälle mäelle mahtuu!

Mutta mutta. Lasketun ajan käydessä lähemmäs huomasin, ettei Valpurin vatsa ole kasvanut sitä tahtia, mitä sen kuuluisi kasvaa. Yleensä se on ollut loppuajasta kauhea valtamerilaiva, joka vaan vyöryy karsinassa. Utareetkin ovat lähteneet täyttymään jo hyvissä ajoin, nyt ne ovat lähes tyhjät pussit.

Tammikuun 15.päivän ulkoilua, selkeästi kantavia ovat molemmat.

Valpurin laskettu aika on tänään. Olen heittänyt jo toivoni, ei siellä enää mitään ole. Ilmeisesti meidän kutturouvammekin on joutunut schmallenber-viruksen uhriksi. Kyseinen virus on ollut Euroopan vitsaus, leviää polttiaisten kautta. Aiheuttaa märehtijöillä tyhjäksi jäämistä, luomisia, epämuodostuneita jälkeläisiä. Ja nyt se on levinnyt ilmeisen odottamattoman laajasti myös Suomeen.
Viime syksyhän oli meilläkin aivan kauhea polttiaisten kanssa. Niitä oli tuhottomasti! Pojallakin oli koko syksyn punainen rantu piponrajassa, kun polttiaiset kuppasivat sen otsan. Ja muistan, että vuohien laitumellakin niitä oli aivan tolkuttomasti. Oli yhtä tuskaa käydä lypsämässä Irmeliä, kun polttiaiset riehuivat ympärillä.

Tietystihän Valpurin kohtalo surettaa, mutta samalla ristin käteni kyynärpäitä myöten yhteen ja kiitän. Sieltä sun täältä kuulee epämuodostuneista karitsoista/kileistä. Osa on pahoin mädäntyneet märehtijän niitä synnyttäessä, osa muuten vain avaruusolion näköisiä. Osa vielä hengissä, joten joutuu nekin vielä kaiken lisäksi lopettamaan. Joillain emoilla tulee tulehduksia, poikimahalvauksia, menevät huonoon kuntoon.
Jos me päästään tästä viruksesta näin vähällä, että Valpuri on kaikessa hiljaisuudessaan luonut kilinsä, olen kyllä äärettömän kiitollinen. Ja helpottunut.
Valpuri itse voi hyvin. On reipas ja ruoka maistuu. Tarkkailemme tilannetta. Ja yritämme pitää huolen (kauhun?!) kurissa, sillä parin viikon päästä alkaa meillä karitsoinnit.

Tämä kuva on otettu vain muutama päivä sitten. Missä maha?

(vastaisuudessa tältä virukselta voi välttyä astuttamalla märehtijät myöhään syksyllä/alkutalvesta, kun polttiaisia ei enää ole)

Terhakkaat tiput

Vaikka lähtö haudonnoille ja tipuille olikin huono, on tämän hetkinen tilanne erittäin hyvä. Kanalassa vilistää kahdeksan terhakkaa ja reipasta kananpoikasta.
Ylläolevassa kuvassa on tipujen ruokailuhäkki. Sinne on pari kulkuaukkoa, ja tiput ovat oppineet käyttämään niitä hyvin. Häkin tarkoitus on pitää tipujen saatavilla koko ajan ruokaa. Kulkuaukot on just sen verran isoja, että tiput mahtuu mutta kanat ei. Kanan kaula venyy ja yltää yllättän pitkälle, joka täytyy ottaa kulkuaukkojen suunnittelussa huomioon... Ei ole tarkoitus, että kanat vetelevät tipujen ruuat parempiin nokkiin.

Näillä kahdeksalla tipulla on älytön määrä emoja. On oikeita emoja ja sitten wanna-be emoja. Nämä wanna-be emot ovat oikein hyviä emoja, jo vähän vanhempia konkareita. Niillä oli kova haudontavietti, mutta en antanut niille munia alle. Niinpä ne sitten sujahtivat huolehtijan rooleihinsa mutkattomasti, kun tipuja alkoi kuoriutumaan.
Toisinaan se aiheuttaa vähän nokkapokkaa, mutta ei mitään suurta draamaa kumminkaan.

Yläkuvassa on Saima ja tipunsa. Saima on ensikertalainen. Saima aloitti koko tämän haudontabuumin. Sille kuoriutui neljä tipua, joista on jäljellä enää yksi. Tämä yksi tipu saa erinomaista huolenpitoa, Saima on tosi hyvä emo. Ne menevät kylki kyljessä pitkin kanalaa, ja Saima opettaa tipulle millaista on olla kana. Melkein tulee jo toivo, että tipu olisi kana ja sen voisi jättää kotikanalaan...
Lupasin kyllä itselleni, että yhtään ei aleta tähän "onpa ihana, voinko pitää sen!" -juttuun tänä vuonna ollenkaan. Katsotaan nyt. Jos hyvin käy, Saiman tipu on kukko ja se saa hyvän kodin jonkun kanaparven vartijana.

Teuraspässin elämää

Kuinkakohan moni teuraskaritsa pääsee puusavottaan lyhyen elämänsä aikana...?

Meillä on neljä teuraspässiä kasvamassa pääsiäistä silmällä pitäen. Ei sen enempää, kun emme tienneet miten tilat ja aika antaa myöten kasvatella karitsoita sisällä. Eipä tuo ole ollut ongelma, siinähän ne menevät missä muutkin elukat.

Pikkupässit pääsevät joka aamu pihalle. Niiden oli tarkoitus päästä omatoimisesti ulkoilemaan talvitarhaan, mutta sinne kosahti niin paljon lunta yhtäkkiä, että pässykät hyppäävät aidan yli mennen tullen. Joten ulos vain valvotusti.

Pässit pysyvät hyvin tontilla sen ajan, kun ruokin muita eläimiä. Ne pyörivät pihassa ihmetellen ihmisten touhuja ja koirien meuhkaamista. Välillä ne ottavat hurjia spurtteja ja juoksevat juoksemisen ilosta. Sitten vähän pusketaan ja mitellään voimia, kunnes taas mennään.

Melkeinpä joka kerta ne suuntaavat metsään syömään havuja ja varpuja, mutta tulevat kyllä pian takaisin. Jos eivät tule, riittää kun niitä vähän huhuilee. Joka ikinen kerta hymyilyttää, kun nelikko tulee juoksujalkaa milloin mistäkin pihan perältä kutsuhuudon kuullessaan. Tokihan ne on ehdollistettu, että huuto tarkoittaa väkirehuannosta.
Aamujaloittelu kestää tunnin, toisinaan vähän yli.

Vaikka pässejä ei olekaan juuri rapsuteltu eikä lellitty, on tietysti tärkeää että ne saavat elää miellyttävän elämän. Silloin on hyvä mieli viedä ne teuraaksi. Ja vielä parempi mieli saada lihat lautaselle.

Usein kuulee kauhistuneita ihmettelyjä, että "miten sinä voit syödä noita!?" Niin. Helpompaahan se olisi ostaa sitä nimetöntä ja kasvotonta kylmää lihaa kaupan lihahyllystä? Josta et tiedä mitään. Et tiedä missä se on elänyt ja miten. Miten sitä on ruokittu ja kohdeltu. Onko elänyt ahtaasti vai väljästi. Onko saanut toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistään.
Minusta on mukavaa, kun pakastin on täynnä omaa kukkopoikaa (jotka on juosseet pitkin pihoja vapaana koko kesän), omaa pässiä sekä pohjoisesta sukulaisilta tuotua poroa. 

Taljat!

Tsekatkaa "Myytävänä"-sivulta myynnissä olevat ihanat uudet taljat!

Epäonnea haudonnoissa

Tipuja on alkanut syntymään. Mitä lähemmäksi kuoriutumispäivä tuli, sitä innokkaammaksi kävin. Mukava saada taas tipusia!
Mutta mutta. Onpa ollut epäonnea näiden kanssa. Ensin kuoriutui viisi ihanaa alhotipua nuorelle Saima-emolle. Kaikki meni hyvin. Tiput olivat emonsa kanssa pari päivää pesässä, kunnes laitoin ne isoon häkkiin. Siellä olivat muutaman päivän, ja sitten avasin häkin luukut että saavat tulla ja mennä.

Tipuja katsellessani huomasin yhden rääpäleen. Sillä ei ollut juurikaan pyrstöä (edes sitä pientä), se seistä tönötti aika paljon paikoillaan ja silmät kiinni piipitti. Ja niinhän siinä kävi, että seuraavana aamuna löysin sen kuolleena kanalan lattialta.
Neljä jäljellä. Elinvoimaisia, terhakkaita. Kunnes... Nuori emo oli ottanut tavaksi viedä jälkikasvunsa yöksi yhdenlaiseen pesään, nimittäin tuhkakylpyastiaan. Meillä on autonrenkaassa tuhkaa ja turvetta, kanat on aivan tohkeissaan tästä kylpypaikasta. En tiedä miten se on käynyt, mutta niin vain löysin yks aamu yhden keltaisista tipuista puoliksi autonrenkaan alta. Jotenkin se oli sinne litistynyt ja tukehtunut. Kolme jäljellä.

Olin jättänyt tipuille ruokintapaikaksi ison kaninhäkin. Se on ollut tipulana jo useamman vuoden. Ideana on, että jätän häkkiin pienen kulkuaukon, josta tiput pääsee syömään ruokaansa, mutta rohmut kanat ei. Näin tipuilla on koko ajan ruokaa ja vettä tarjolla.
Iltatarkastukselle mennessäni huomasin, että kaksi tipua oli jäänyt päällekäin puristuksiin häkin kaltereihin! Olivat yrittäneet emon luokse kaltereiden välistä, mutta olivat jääneet "hartioistaan" kiinni. Sain toisen, päälimmäisen tipun melko vaivattomasti irti, ja se kipitti heti emon suojiin.
Toista tipua sai hetken irrotella. Se oli ihan veltto. Silmät oli kiinni eikä ääntäkään päästänyt. Luulin, että se oli kuollut. Hieroin sitä kumminkin ja annoin tekohengitystä. Lämmitin sitä käsieni välissä ja laitoin lämpölampun alle lämpenemään (sen jalat olivat ihan kylmät).
Ja voi ihmettä, tipu virkosi! Ensin kuului ihan pieni "piip", sitten vähän isompi ja sitten avautuivat jo silmätkin. Hetken mietin, olisiko parempi ottaa se sisälle virkoamaan, mutta päätin että emo saa hoitaa. Kun tipu oli terhakkaasti silmät avoinna ja huusi emonsa perään, laitoin sen emon siiven alle. Seuraavana aamuna se touhusi muiden mukana hyvinkin terhakkaasti. Oli tosi tyytyväinen ja iloinen.

Naapurihäkissä, alho-brahmaparvessa, oli myös emoja hautomassa. Kolmella oli munat alla. Samoihin aikoihin kanalaan ilmestyi kutsumaton ja hyvin ei toivottu vieras (toivottavasti on vain yksikössä, ei monikossa). Nimittäin rotta. Se on tehnyt pehkuun käytäviä ja surukseni huomasin, että se käy varastamassa hautovien emojen alta munia!
Loppujen lopuksi jäljelle jäi kaksi kehittymään lähtenyttä munaa. Että otti pattiin! Mutta surullisinta oli, ettei nämäkään tiput saaneet jatkaa elämää. Kanat hautoivat pesintäkoppien päälle pahvilaatikkoon tehdyssä pesässä. En todellakaan ollut huomannut, että laatikkoon oli tullut pieni repeämä seinään. Ja miten huonoa tuuria voi olla, että molemmat kuoriutuneet tiput olivat pudonneet reiästä lattialle! Ihanat, rotevat brahmatiput! Toinen oli ihan vastakuoriutunut, märkä ja kylmä. Toisella oli jo kuivunut untuvapeite. Emot (näitä hautoi siis kaksi emoa yhdessä) olivat sinnikkäästi pesässä. Melkein kyllä itku tuli, kun näin tiput lattialla.

Hjalmar-kukko pitää huolta omistaan

Eikä vastoinkäymiset tähän loppuneet. Se pikkuinen urhea tipu, jonka pelastin kaltereiden välistä, oli kuollut eilen. Iltatarkistuksella näin sen makaavan kylmänä lattialla. Ottaa niin paljon pattiin, että tulee olo heittää hanskat naulaan. Todeta, ettei yhtään tipua enää tälle mäelle.
Kanalassa on nyt siis jäljellä 8 tipua kolmella emolla. Vielä on kuoriutumatta muutama muna. Saa nähdä. 

Haudon, haudon, haudon

Itsepäinen Thelma

Kurkiniemessä haudotaan. Juuri kun iloittiin muninnan alkamisesta, läsähtää yks sun toinen rouva pannukakkuna pesään, ja taas jää munat saamatta.
Sinnikkäin oli Saima. Saima hautoi ja hautoi. Otin siltä aina munat pois ja illalla nosti orrelle nukkumaan, mutta eiköhän se aamulla ollut taas lättynä pesässä. Se hautoi tyhjääkin pesää semmosella tarmokkuudella, että laitoin sille 10 kpl munia alle. Olkoot. Hautokoot.

En olisi halunnut antaa munia alle vielä tässä vaiheessa. Olen varma, että kunnon pakkaset on vasta edessäpäin, enkä muutenkaan jaksaisi sitä poikasrumbaa vielä. Olisi nyt rauhassa nautittu seesteisestä ja mukavasta talvesta... Poikaset kun kumminkin aina tuottaa lisävaivaa ja huolta, vaikka kuinka emo itse hoitaisi ja olisi hyvä emo.

EdithPiaf on hyvä emo ja sinnikäs hautoja.

Kun yhden antaa hautoa, tarttuu se kuin rutto toisiin kanoihin. Louise, vanha munarosvo, alkoi omimaan Saiman pesää ja munia kun Saima oli hautonut reilun viikon. Yksi kehittymään lähtenyt muna oli jo mennyt pesätaistelun tuoksinnassa rikki. Kokeilin ensin siirtää Louisea pois, mutta eihän se auttanut. Luovutin, ja annoin Louiselle ihan omat munat, aloittakoot alusta sen sijaan että varastaisi toisen huolella hautomat munat.

Annoin Saimalle sen hautomat munat toiseen pesään. Mutta tilanne elää kanalassa koko ajan. Louisen "sisko" Thelmakin haluaa hautoa... Ja vanhemman oikeudella Thelma oli ajanut Saiman pois rakkaiden muniensa päältä, ja ominut pesän itselleen. Ja taas Saima-rukka hautoo tyhjää pesää...

Saima haluaisi vain hautoa.

Saapa nähdä mitä tästä vielä tulee. Thelma ja Louise on sellainen parivaljakko, että ne hautoo aina yhtä aikaa. Kuoriutuneet poikaset ne hoitaa yhdessä, siinä ei aleta erittelemään että mikä on sinun ja mikä minun... (Sinänsä jännä, koska ostin nämä kaksi kanaa säilyttäjältä, ja ne siis tulivat yhdessä meille. Onko kanoilla siis tämmösiä kauan kestäviä kumppanuussuhteita?)
Kunhan nyt Saima valitsisi jonkin pesän omakseen, laittaisin sille sen alkuperäiset munat. Se on kumminkin kovaa hommaa kanalla tuo hautominen, mielellään sitä raskaan uurastuksen palkitsisi.

Kanahan hautoo sen kolme viikkoa. Makaa läsöttää pesässä munien päällä päivästä toiseen. Kerran päivässä käy hätäseen syömässä, juomassa, ottamassa vähän turvekylpyä ja venyttelemässä orrella. Sitten kiiruusti pesään munien luo, etteivät pääse kylmettymään.
Jotkut kanat ovat niin itsepintaisia (vieteiltään siis voimakkaita, mikä tietysti on lajin säilymisen kannalta erittäin hyvä asia), että saattavat hautoa tyhjää pesää vaikka kuinka kauan, jopa näännyksiin asti. Muutaman kerran olen tehnyt niin, että olen antanut hautoa tyhjää pesää. Moni kana on itse luovuttanut, kun aloittamisesta on kulunut reilu kolme viikkoa. Jos ei luovuta, laitan sitten munat alle.
Toisaalta, tämän kanaparvensa kun on oppinut jo tuntemaa, tietää kuka ei tule luovuttamaan. Silloin sitä lykkää suosiolla heti vaan munat alle ja onnittelee kolmen viikon päästä perheenlisäyksestä...

Kireitä pakkaspäiviä

Sadekelien jälkeen tuli pakkaset. Muutama päivä sitten säätiedotuksessa lupailtiin, että lämpötila laskee yön aikana -24 asteen tietämille. Kanala sai illalla lisälämmitystä ja märehtijät olkipatjan ja ylimääräistä heinää. Vaan yllätys oli aamulla suuri, kun mittari näyttikin alle -30 astetta!

Meiltä on usein kyselty, miten lampaat ja vuohet pärjäävät eristämättömässä lampolassa. Eikö ne palele?
Kun eläin on saanut syksyn mittaan totutella talven tuloon, kasvattaa se muhkean talvikarvan. Vuohetkin ovat oikeita turrukoita, kun valmistautuvat talven tuloon. Tästä syystä lampaatkin olisi hyvä keritä syksyllä, että saavat sitten kasvatettua tiiviimmän ja lämmittävämmän talvivillan.

Mutta yksin turkin turvin ne eivät pärjää kovilla pakkasilla. Lampaalle on annettava ruokaa, ruokaa ja ruokaa. Ja nimenomaan heinää. Siitä ne saavat energiaa, ja pötsi toiminnallaan tuottaa lämpöä. Jotain energiarehua on hyvä antaa lisäksi (esim. kauraa), kunhan muistaa että lammas on korsirehun syöjä, sitä heinää on oltava edessä pakkasilla.

Ruuan lisäksi eläimellä on oltava lämmin ja kuiva makuualusta. Tarkoittaa, että kuivikkeen määrää ja laatua tarkkaillaan koko ajan, ja lisätään heti kun siltä näyttää. Kokeeksi voi käydä itse istumassa pehkuilla. Jos on kuivaa ja lämmintä, niin mikäs siinä on lampaiden kanssa istuskellessa ja turistessa. Jos taas tuntuu viileältä, tai pahimmillaan märältä, on kuivittamiseen ryhdyttävä viipymättä.

Vettä ei tietystikään saa unohtaa. Lämmintä vettä on kannettava pari-kolme kertaa päivässä, ja huolehdittava ettei vesi pääse jäätymään. Tosin yön aikanahan se vetää itsensä tiukkaankin jäähän, mutta sitten sitä aamulla kopistellaan irti ja lisätään kuumaa vettä joukkoon.

Lampaan ja vuohen asunnollakin on tietysti väliä. Suurin osa lampoloista taitaa olla eristämättömiä, mutta kaikkien täytyisi olla vedottomia, pitää tuulta ja vettä. Kuivassa ja vedottomassa lampolassa kuivituksen, veden ja ruuan ollessa kunnossa ei kireät paukkupakkasetkaan haittaa.

Kovien -30 asteisten pakkasten aikana Kurkiniemessä tehtiin niin, että aamulla ennenkuin isäntä lähti muualle töihin, singahti emäntä elukoita huoltamaan. Laitoin lämmintä vettä, annoin kauraa ja heinää. Katsoin, että kaikki on kunnossa ja elukoilla hyvä. Sitten nopeasti sisälle, että isäntä pääsee töihin.

Uus kierros tehtiin sitten päivällä pojan kanssa. Lämmintä villaa ylle, ja pihalle! Poikakaan ei ollut pakkasesta moksiskaan. Touhusi koirien kanssa ulkona, kunnes tuli minun kanssani lampolaan. Lampolassa kumminkin oli yli 10 astetta lämpimämpää kuin ulkona, joten eipä ollut hätäpäivääkään.
Saimme kierroksen tehtyä alle puolessa tunnissa.
Illalla sain sitten tehdä kierrokseni rauhassa, kuivittaa kunnolla ja laitella kaikki aamua varten valmiiksi.

Eli meillä pakkasilla eläimet saivat kolme kertaa heinää päivässä, niin että aina oli heinähäkissä heinää jäljellä, kun uutta vietiin. Kolme kertaa päivässä lisättiin lämmintä vettä, ja aamulla ja illalla saivat vielä ylimääräisen kaura-annoksen. Lampaat nukkuivat osa yhtenä tiiviinä kasana, osa makoili yksistään. Vuohet kaivautuivat syvälle olkipehkuun, tekivät oikein kivoja pikku pesiä.
Ovet ulkotarhoihin pidettiin luonnollisesti pakkasilla kiinni.

En ole havainnut, että kukaan palelisi tai olis jotenkin huono olla. Eniten elukat näyttävät tykkäävän semmosista -10- -15 asteen pakkasista. Silloin loikitaan ulkotarhoissakin ja kalutaan sinne vietyjä havunoksia. Onneksi pakkaset ei tällä kertaa kestäneet kuin muutaman päivän. Kauhulla muistelen sitä talvea, kun pakkaset kaesti ja kesti ja kesti. Kun mittari huitelee jo kolmatta viikkoa siellä -30 asteen hujakoilla, ei ole enää kivaa ihmisillä eikä elukoilla.