Ystävänpäivä

Ystävyys.
Minulla on yksi ystävä, joka on ollut mukana elämässäni siitä lähtien, kun täytin 5vuotta. Nykyään nähdään harvoin, mutta silti ollaan mukana toistemme elämissä. Myös muutama lapsuuden/nuoruuden/teini-ikäisyyden ystäväkin on säilynyt. Ei montaa, mutta muutama. Heidänkin kanssa nähdään harvoin, mutta ihmeellisesti sitä kuitenkin  toistemme mukana kuljetaan.
Nuoren aikuisena sain taas uusia ystäviä, heistäkin osa on jäänyt elämääni tavalla tai toisella mukaan. On mahtavaa, että vaikka ei kauhean usein nähdäkään, kaikki jatkuu nähdessämme kuin aikaa välissä ei olisi ollut laisinkaan. Tuntuu hyvältä, kun elämässä on paljon erilaisia ihmisiä.
Toisaalta sitten taas, kauhean harvoin tässä varsinaisesti ketään tapaa. Elämä pyörii sen oman arjen ja perheen parissa. Aika hurahtaa ihan huomaamattomasti, ihan hullua vauhtia. Yhtäkkiä tajuaa, että rakkaan ystävän tapaamisesta on kulunut vuosi.
Mutta täytyy sanoa, että ystäviksi luen myös tämän perheeni. Näiden jätkien kanssa on mukava viettää aikaa, tehdä kaikkea kivaa, reissata tai olla vain.
Tietenkään se ei poista sitä, että olisi kiva nähdä ystäviäkin useammin.

Myös eläimet ystävystyy keskenään. Esimerkkinä nyt vaikkapa meidän kuohitut pässiveljekset Ville ja Veeti. Ne on kuin paita ja peppu. Olen ne pariin kertaan joutunut erottamaan, ja voi sitä huolta ja hermostuneisuutta, joiden valtaan pässirievut joutuivat. Ne määkivät toisilleen, ja pysyivät näkökontaktissa niin pitkään, kuin vain voivat.

Laitoin syksyllä Veetin uuhien joukkoon kiimoja synkronoimaan (Ville ja Veeti ovat molemmat kuohittuja). Ville jäi pässilään. Jätkät malttoivat juuri ja juuri syödä, kun piti jo mennä aidalle notkumaan, että näkisi velipojan  (pässien ja uuhien talvitarhan välissä on strategisesti kutut. Eipähän tule hinkua pässeillä vierailla kiimaisen uuhen luona, kun vartijana toimii sarvellinen Valpuri-kuttu...).
Kun muu lauma meni sisälle lampolaan päivälevolle ja märehtimiselle, Ville ja Veeti jäivät ulos. Ne tuijottivat toisiaan, ja märehtivät seisaaltaan. Jos toinen hävisi näkyvistä, tuli toiselle hätä. Se määki ja juoksi sisälle ja takasin ulos, etsi veljeään. Kumpaakaan ei hetkauta laisinkaan, jos joku muu lähtee pässilaumasta pois. Mutta annas olla, jos velipoika lähtee... Olenkin mietttinyt, että jos näistä jommalle kummalle tapahtuu jotain, pitänee toinenkin laittaa pois. Ovat kuitenkin ikänsä olleet yhdessä.

Kuvissa Ville ja Veeti halaavat. Lampaat halaa painamalla poskensa yhteen. Usein myös silmät suljetaan, ja siinä voidaan olla ihan hyväkin tovi, läheisyyttä tankkaamassa.

Hyvää ystävänpäivän iltaa/yötä lukijoille. Halailkaa toisianne!

Talven ylistystä

Hiihtoretkellä. Huomaa porokoirat pisteinä jään reunikolla...

Hiihtoretken eväshetki.

Minä rakastan tätä maalla asumista. En aina, enkä varauksettomasti, mutta muulla tavalla en osaisi asua.
Rakastan lampea meidän takapihalla. Se on pieni lampi, jossa ei voi uida (koirat välillä puljaa siinä kesäpäivinä, ja se haju on kyllä aika karsea, mikä lammesta jää koiriin). Mutta talvisin siinä voi hiihtää ja luistella. Tai vain istua penkillä, ja imeä luontoa ja hiljaisuutta itseensä.

Takapihan lammelle on kolattu luistinkenttä.

Kun ihmiset luistelee, voi poropojat toteuttaa itseään hangessa...

Tässä tulee usein istuttua.

Ja rakastan myös sitä, että takapihalta lähtee latu, joka kiertelee lammenjäillä, metsissä ja pelloilla. Eihän se mitään tasaista, tehtyä latua ole, mutta tällaiselle metsänkulkijalle aivan täydellinen. Meidän hiihtoretkiin kuuluu tietysti myös eväät. Kahvia, kuumaa kaakaota, leipää ja keksiä. Usein reissussa vierähtää helposti parituntinen. Siihen kun on vielä illalla sauna, on elo lähes täydellistä.

Taas hiihtoretkellä, peltojen poikki metsään. Porokoirat taas pisteinä metsänrajassa.

Pakkohan se on huomata, että näiden kiireettömien ulkoilupäivien jälkeen kaikilla on hyvä mieli. Kukaan ei hermoile eikä stressaa turhia. Mieli on virkistynyt, rauhoittunut. Ruumis hyvällä tavalla rasittunut, uni maistuu. Niin se vain luonto hoitaa.
Tätä kun voisi jakaa sitä haluaville. Tarvitseville. Ehkä tulevaisuudessa.

Oma ja kylän lapset luistelemassa.

Nuotio ja eväät vahvasti mukana. Ja poropojat sitä mieltä, että myös heidän kuuluu saada evästää.

Olenkos maininnut, että toimimme tukiperheenä? Olemme olleet sitä nyt noin vuoden verran. Luonamme vierailee "lainalapset" kerran kuussa, yhden viikonlopun verran. Kesällä on sitten vähän pidempi jakso tiedossa.

Oman lapsen ja lainalasten kamppeet kuivumassa. Lienee turha sanoa, että ulkoilun ilosanomaa toetutamme myös lainalasten meillä ollessa.

On ollut rikastuttava kokemus olla tukiperheenä. Niin meille aikuisille, kuin omalle lapsellekin. Toivottavasti myös tuettaville lapsille. Ja heidän vanhemmilleen. Yksilapsisesta perheestä tuleekin hetkeksi kolmilapsinen. Eteen tulee ongelmia ja tilanteita, joihin ei yhden lapsen kanssa juurikaan ajaudu. Kärsivällisyyttä koetellaan toisinaan, mutta paljon uutta opitaan koko ajan. Tukiviikonloput on ihan odotettuja viikonloppuja meidän perheessä.

Lampi täyden kuun valossa.

Mikähän tämän postauksen pointti nyt sitten oli? Maalailla maaseudun ihanuutta? Tuoda luonnon elvyttävää voimaa esille? Tukilapset?
En tiedä, mutta tällainen syntyi oltuani koirien kanssa 1,5 tunnin lenkillä lähes täydellisessä kevätpakkassäässä.

Tulevaisuuden haaveita

Vuosi 2017.
Huikeita suunnitelmia tälle vuodelle. Suunnitelmia, haaveita ja unelmia.
Osa haaveista todennäköisesti jää haaveiksi, unelmat unelmoitaviksi ja suunnitelmatkin varmaan ehtivät muuttumaan useaan kertaan, mutta silti odotan innostuneena ja jännittyneenä tulevaa.

Olen liittynyt Green Care- ryhmään, jossa suunnittelemme oman palvelukuvauksen luomista. On ihanaa, kun saa jäsentää omia haaveitaan, puhua ääneen ja saada mielipiteitä.
Aina on tämä meidän tila tuntunut ihan liian pieneltä nykymaailmaan sijoitettuna. On tuntunut, että täytyisi olla todella paljon suurempaa, että tilasta saisi edes pienen osan tuloista. Tähän asti meidän tila on ollut pelkästään harrastustoimintaa. Harrastustoimintaa, joka mielellään nielaisee rahat kitusiinsa. Olemme ehkä päässeet tilanteeseen, jossa elukat maksavat ite itsensä, mutta mitään ylimääräistä ei kyllä piironginpohjalle jää.

Luonto- ja eläinavusteinen toiminta voisikin yhtäkkiä olla se meidän juttu. Olen asiasta todella innoissani, ja kirjoitellut paperille kymmeniä erilaisia palvelukuvauksia. Pohtinut, mihin meidän pientilan rahkeet riittää, ja mitä minä haluaisin tehdä "isona".
Luonnon parantavasta ja elvyttävästä voimasta on tiedetty jo ikiajoista lähtien. Jotenkin vain olemme päässeet unohtamaan sen tässä kehityksen huumassa. Uskon vakaasti, että luonto, eläimet ja järkevä, "oikea", tekeminen voi olla suurena apuna kuntoutumisessa tai ennaltaehkäisyssä. Ihminen tarvitsee tunnetta että on tärkeä, elossa.  Luonnosta ja eläimistä huolen pitäminen tarjoaa juuri tätä. Eläin tarvitsee ihmistä pysyäkseen hengissä. Lampaat kuolisivat aika pian lampolaan, jos ihminen ei veisi niille vettä ja ruokaa.

Ihmisten hyvinvoinnista huolehtiminen on tullut ihan sydämen asiaksi. Etenkin heidän, jotka syystä tai toisesta ovat heikommassa asemassa. Oli hienoja hetkiä hoivakodissa, kun muistisairaille lukupiiriä pitäessäni saimme aikaan kunnon juttelu- ja muistelutuokion. Nauroimme, kerroimme tarinoita, muistelimme menneitä. Vanhukset pingahtivat eloon yksi toisensa jälkeen. Kirjassa emme päässeet muutamaa riviä pidemmälle, mutta saimme jotain paljon tärkeämpää.
Jos tätä pystyisin tarjoamaan työkseni, ja ottamaan vielä mukaan pikkuruisen tilamme eläimineen, olisin erittäin onnellinen nainen.

Martan kanssa Tallipihalla

Martta-kuttu oli taas viime lauantaina Tampereen Tallipihalla suuressa käsityöläistapahtumassa. Ilma oli erittäin kauniin syksyinen ja ihmisiä liikkeellä todella paljon.

Martta on hienosti reipastunut. Ei väistä enää niin paljon ihmisiä ujona minun seläntaakse. Se oli koko ajan korvat pystyssä havannoimassa kaupunkielämää. Ja mikäs siinä havannoidessa, kun Tallipihalla ihmiset osaa hienosti kunnioittaa eläintä. Ei tungeta väkisin silittämään, vaan ymmärretään että eläin on aivan toisenlaisessa ympäristössä, kuin missä se normaalisti aikaansa viettää. Eikä otetan henkilökohtaisena loukkauksena, jos Martta ei anna sille täysin vieraan ihmisen tulla sen tilaan saatikka silittämään. Ja mikä parasta, aikuiset opettavat tätä eläimen kunnioittamista myös lapsilleen.
Ei mene hukkaan meidän kaupunkivierailut! 

Tallipihalla liikkuu paljon koiria. Lähes kaikki ovat jollain tasolla kiinnostuneita Martasta. Ja Martta tietysti koirista. Siinä katsellaan puolin ja toisin, että onko tuo olento ystävä vai vihollinen. Martta saaliseläimenä puolustautuu nostamalla selkäkarvansa pystyyn, ja tuijottamalla tiukasti korvat pystyssä. Jos vieras olento tulee liian lähelle liian innokkaasti, valmistautuu Martta puskemaan.
Kuten teki tuolle kuvassa olevalle ihanalle lapinkoiranpennulle. Pentu haukkui ja ihmetteli Marttaa, ja Martta pentua. Pennun omistajat olivat hyvin kohteliaita, ja opettivat pennulle, miten uuden, omituisen otuksen lähellä kuuluu käyttäytyä. Kun pentu pääsi Martan mielestä liian lähelle, pukkas Martta sitä otsallaan. Ei mitenkään kovasti, mutta muistutti nyt kuitenkin, että älä tule...

Kotona Marttaa odotti tuttu kuttulauma, eli Valpuri, Irmeli ja Neilikka. Mahtaa olla Martalla jännitäviä juttuja tuomisinaan! Terveiset isolta kirkolta.

Lampolassa taas elämää

Pässit, etualalla ihana Ami. Keskellä on kuttujen ulkotarha ja taimmaisena uuhet.

Lampaat ja vuohet on siirtyneet takaisin lampolaan, ja paluu "normaali arkeen" voi alkaa.
Sitä aina odottaa, että tulis kesä ja laidunkausi. Hetken on innoissaan, kun pääsee vähän helpommalla ruokkimisen ja muun huollon kanssa. Sitten kesän edetessä alkaa ahistamaan... Viimeistään alkusyksyllä, kun illat alkaa pimentyä, sitä huomaa odottavansa että saa elukat lampolaan.

Uuhet ihmettelee uusia naapureita.

Ensin haettiin laitumilta uuhet. Uuhilla oli laidun jo loppumassa, eikä niillä ole kunnon sääsuojaa. Ahistaa, kun elukat joutuu makoilemaan viilesässä syyssateessa, hyvässä lykyssä kylmän pohjoistuulen puhaltaessa. Onhan niillä montakin metsäsaareketta laitumella, mutta eihän se kunnon sateen osuessa kastumiselta estä.
Niinpä otettiin lampaat lampolaan syyskuun alkupuolella.

Kuttuja ketuttaa, kun joutuvat olemaan lampaiden keskellä...

Sitten oli vuorossa pässit. Pässeillä on ihan hyvä laidunkatos laitumella, mutta niidenkin laitumelta alkoi ruoka loppumaan. Kuskailin sinnekin heinää ja kakaroille kauraa, mutta helpommalla pääsee, kun kuskailee ruuat lampolaan.
Viimeisinä kotiin pääsivät kutut, muutaman päivän pässien jälkeen. Kutuille tehtiin vähän isompi karsina, johon laitettiin monta heinähäkkiä. Meidän 8v matriarkka Valpuri on käynyt vähän äkeäksi ikää saatuaan. Se mielellään pomottaa muita kuttuja, ei anna niiden syödä ja pitää ne muutenkin herran nuhteessa.
Laitettiin kuttujen karsinaan kahden heinähäkin väliin pieni väliseinäke. Semmonen 1/3 karsinan leveydestä, pieni tilanjakaja. Karsinassa on myös kaksi ovea ulkoaitaukseen. Huomasin viime talvena kun oli vain yksi ovi, että Valpuri saatoi usein pomottaa ovella. Ei päästänyt Irmeliä ja Marttaa sisälle...
Tämä uus ratkaisu tuntuu toimivan tosi hyvin. Kaikilla on tilaa syödä, ja pieni väliseinä rajaa tilaa hienosti.
Toivottavasti systeemi toimii talvellakin, muuten joudutaan laittamaan Valpuri omaan yksiöön.

Uuhet on kerääntyneet ihmettelemään sarvipäitä.

On kiva, kun märehtijät ovat taas yhden katon alla. Lampolassa on kiva tunnelma. Saa taas istuskella ja rapsutella eläimiä kaikessa rauhassa.

Hei hei ankat

Ankka ja ankka. Lisää ankkajuttuja, mutta todennäköisesti ne loppuu tähän, koska ankat kohtasivat päivänsä eilen. Teurastus piti tehdä jo reilu viikko sitten, mutta silloin tuli mutkia matkaan. Mehän ei ite näitä teurasteta, joten ollaan toisten armoilla.

Toissapäivänä meidän "ankkakaivo" ( =meidän matala kakkoskaivo) tyhjeni. Heti vaikeutui ankkojen päivittäinen hoito. Alkoi kauhea pähkäily, että kuka voisi tulla nopealla varoitusajalla teurastamaan ankat. Soitto puhelimella, ja aika oli sovittuna heti seuraavalle päivälle. Mahtavaa!

 

Ja eilen oli tuo päivä. Ankkojen teurastus kävi todella nopeasti ja kivuttomasti. Minä ojentelin ankkoja ja teurastaja otti vastaan. Hän riiputti hetken ankkoja pää alaspäin, jolloin ankat rauhoittuivat. Sitten vain pää pölkylle ja vesurilla kaulat poikki. Hienosti ja ilman ongelmia meni se vaihe. Sisuskalut hoidimme yhdessä pois, ja minä jäin jatkamaan lihojen irrotusta.Oli siinä miehellä ja pojalla ihmettelemistä, kun tulivat kotiin uimakoulusta...

Yhtään ankkaa en siinä tohinassa muistanut punnita. Tai no, olisin muistanut, mutta yhtäkkiä siinä ympärillä oli ihan julmettu polttiaisparvi. Tuli hätä ja kiire, polttiaiset teki hyökkäyksiä ja puri kipeästi. Ja toki oli kiire saada lihat sisälle turvaan, pelkäsin koko ajan että kärpäset huomaa meidät. Ei onneksi huomanneet, yksi sitkeä siinä pörräsi, ei onneksi enempää (muistissa on se kerta, kun teurastettiin kukkopoikia ja ympärillä alkoi ihan tosissaan häärimään kärpäsiä, kauhea pelko että lihat menee pilalle).

Ankat oli kyllä aika rasvaisia. Liha oli hyvän näköistä, ja osin ihan punaista. Yllättävän pienet koipilihakset niillä oli. Koirat pyöri ympärillä ihan innoissaan, ja tietysti nekin sai osansa tästä todellisesta lähiruuasta. 

 

Lihaahan niistä tuli huomattavasti vähemmän, kuin kalkkunoista, mutta ei haittaa. Näin ekan kesän kokemuksella jäi tosi hyvä mieli ankoista. Ei mennyt hermo kertaakaan, toisin kuin kalkkunoiden kanssa... Ankat oli tosi helppohoitoisia ja aika ihania vaapottajia. Nyt sitten vain reseptit esiin, ja pekingin ankkaa kokkailemaan.

Ihan oma postaus ankoille

Pikkuvaakut juuri kotiutuneina, 1.7.

Kuva otettu 3.7.

Ankat. Ihanat ankat.
Olen tyytyväinen näihin pikku vaakkujiin. Olen tyytyväinen, että otettiin ankkoja kalkkunoiden sijaan.
Lihaahan näistä tulee paljon vähemmän, kuin mitä tuli kalkkunoista, mutta totta puhuakseni olen jo kurkkua myöten täynnä kalkkunanlihaa, ja sitä on vieläkin pakastin puolillaan...

Tällaista menoa oli 18.7., kylpemisen riemua.

Pikkuvaakut uudessa ulkotarhassaan, ahkiossa kylpemässä... Pienen kallion päällä näkyy näiden mökki, jonne vaakut laitetaan yöksi ketulta piiloon.

Ankkoja on viisi kappaletta. Äänestä päätellen niin uroksia kuin naaraitakin. Ne on kasvaneet ihan huimasti parin kuukauden aikana. Iltaisin laitan ne mökkiin yöksi, ihan siltä varalta, ettei kettu vie. Ne on usein iltauinnillaan, mutta tulevat pois kylvystä vaakkuen kun näkevät minun tulevan, ja kivassa rivissä vaapottavat mökkiinsä nukkumaan...

Ankat 12.8. iltauinnille menossa.

Vähän aikaa jo mietin, että mitä jos pidettäisiin pari akkaa ja yksi ukko talven yli... Pää kuumana mietin niille tiloja. Mutta on ne niin sottaavia isoine kakkaläjineen ja vesialtaineen, että järki voittaa ja ankat kohtaavat määränpäänsä muutaman viikon kuluttua.

Allas yhden uintikerran jälkeen.

Piti viritellä verkkoa altaan ympärille, koska ankat poistuivat altaasta reunalle nousemalla (vaikka poismenoramppikin oli olemassa). Reuna antoi periksi ja se oli yks hujaus, kun allas tyhjeni. Tuo verkotus toimii hyvin, ja nyt altaassa pysyy vesi.
Yläkuvassa altaan vesi on yhden kylvyn jäljiltä... Vesi vaihdetaan päivittäin. Jos haluaisi, että vesi on kirkasta koko ajan, pitäisi se vaihtaa joka kylvyn jälkeen. Mahdoton homma.
Allas on yllättävän helppohoitoinen. Menen tuonne sisälle, painan reunan alas, harjaan vähän tiskiharjalla ja pian on allas tyhjä. Meillä on vesiletku koko ajan tuossa hollilla, ei tarvi mennä kuin nappia painamaan, niin uutta vettä tulee altaaseen. Tosi helppo homma.

Kyllä tulee ensi kesäksikin meille ankkoja, on ne niin helppohoitoisia ja veiketä otuksia.