Sataa, sataa ropisee

Niin se hurahti juhannus koleassa sadesäässä. On ollut niin viileitä kelejä, ettei laidunkaan kunnolla kasva. Molemmat lohkot ovat siinä kunnossa, että kasvurauhaa toivottais. Ja silti on lampaiden saatava laiduntaa, eli mitä tehdä? No aidataan tietysti lisää laidunta.
Aitasimme ihan liian pitkään ja kortiseen niittyyn sähköpiuhoilla laitumen. Laitumeen tuli oikein kiva metsäsaareke, jossa on paljon pajua ja muuta lehtipuuta ja pensasta. Olin tyytyväinen aherrukseemme. Tai miehen aherrukseen. Hän se siellä raivaussahalla raivasi linjat, nakutteli pojan kanssa tolpat ja veti sähköt. Vajaa 3v poika meni sähköpiuharullan kans edeltä ja mies pyöräytti piuhat eristysnapukkaan. Lapsityövoiman käyttö on siis alkanut.
Ihan laakereillahan en minäkään maannut miesten puuhatessa laidunta. Kanala sai kunnon suursiivouksen. Poistin sieltä kaiken irtilähtevän. Orret, tasot, kupit ja kipot. Osan pesistä. Kupit ja kipot pesin, muut meni vaihtoon. Kuurasin seinät ja pysyvät pesät, maalasin lattian, nikkaroin uudet orret ja laitoin lisäpesiä pahvilaatikoista. Kyllä siinä ihan reilu työpäivä tuli tehtyä.

Vaan lampaatpa eivät olleetkaan yhtä innoissaan uudesta laitumesta. Niitä pelotti sähköpiuha. Meillä on nuo ensimmäiset laitumet aidattu verkkoaidalla, jonka alareunassa kulkee yksi sähköpiuha. Avasin verkosta sauman ja laskin sähköpiuhan maahan. Mielikuvissani lampaat juosisivat uudelle laitumelle silmät innosta loistaen. Todellisuudessa vain osa tuli, ja sekin hurjan maanittelun jälkeen. Osa ei tullut. Mitä enemmän niitä maanittelee, sitä epäluuloisemmiksi ne käyvät, kunnes normaalisti rapsutuksia hakemaan tulevat lampaat eivät anna edes koskea itseensä...Ne pelkäsivät sähköpiuhaa. Ei auttanut, vaikka nostin piuhan tolppien nokkaan  niin, etteivät ne olleet lampaiden välittömässä näkökentässä.
Isojen ja pienen lampureiden nälkä ja väsy pakottivat jättämään operaation asemasotaan. Eripuolille jäivät. Seuraavana iltana kävimme avaamassa sauman ja ruuvaamassa sähköpiuhan tolppien nokkaan. Tutkikoon itse kaikessa rauhassa. Totuushan on se, että jos meillä olisi aidassa tuollainen aukko niin että me ihmiset emme sitä tietäisi, viilettäisi meidän lampaat jo kovaa kyytiä pitkin naapureiden pihamaita. Eivätköhän ne pian tajua, että piuhaa ei ole, iskua ei tule, ei muuta kuin rehevälle laitumelle pajuja tuhoamaan.

Niin on ollut kylmiä ja sateisia päiviä, että kasvihuone- ja avomaakurkut paleltuivat. Kesäkurpitsa ei näköjään niin herkästi ole ottanut itseensa. Vielä en ole toivoa menettänyt. Sain vinkin, että avomaakurkut ehtii vielä, kun kylvää kaksinkertaisen harson alle. Se siis ohjelmassa tänään. Yritän myös metsästää paria kasvihuonekurkun tainta, josko saatais sittenkin omat kurkut. Viime kesänä sato oli mahtava, ei ollut kyllä kurkuista pulaa koko kesänä.

Pupujen kesämökki

Puputkin pääsivät viikonlopuna ulos. Meillähän tuppaa olemaan nuo eläinsuojat nopeasti rakennettuja "tilapäisratkaisuja",  pressuviritelmiä jotka sitten kuitenkin jää käyttöön. Pupuille tehtiin nyt sitten ihan ajan ja ajatuksen kanssa ulkohäkki. Ja olen kyllä tosi tyytyväinen, ainakin vielä toistaiseksi.

Toista päätyä asuttaa emot ja tytöt. Kaikkia pupuja ei ole vielä vierotettu, jakauma tulee siis muuttumaan. Kotiin on tarkoitus jättää yksi keltainen tyttö, ei enempää.

Isä ja poika

Toisessa päädyssä on sitten Casper-isä ja pojat. Toivottavasti nämä tulee juttuun syksyn saakka, jolloin pojat lähtevät viimeiselle matkalleen. Vaihtoehto B on tehdä väliseinä ja laittaa iskä ja pojat erilleen. Se taas tarkottaa sitä, että pomppimatila kapenee, olis kiva jos tähän ei tarvis mennä. Ainakin toistaiseksi tilanne on hyvä, eikä mitään nahistelua tai alistamista ole.

Viimeistelyä vailla

Lahjoituksena saatu vanha emakonkuljetuskoppa sai uuden elämän kanien kaksikerroksisena rivitalona... Alaosa on levytetty tuulenpitäväksi ja siellä on oljet pehmikkeenä, yläkerta on tuulettuvaisempi malli... Pelkkä taso vaan, jos joku haluaa siellä loikoilla.

Kalkkunat

Kurkiniemen uudet asukkaat, kesäkalkkunat, kotiutuivat viikonloppuna. Kolme kaunista 6 viikon ikäistä akkakalkkunaa. Rodultaan ovat butteja, lihakalkkunoiksi jalostettuja. Vähän oli eettisyyden kans neuvoteltava ennen ottoa. Miksi kannattaa rotua, joka on jalostettu kasvamaan nopeasti ja voimallisesti, niin ettei ruumis ja sisäelimet tahdo pysyä mukana? Muunlaisiakin kalkkunoita kun on kuitenkin olemassa.
En tiedä, oli niin tai näin, kalkut saavat elellä maata kuopsuttaen kanaparvessa kesän, syksyllä ne kohtaavat määränpäänsä.

Ollaan usein mietitty kesäpossujen ottoa. Tai sonnipoikien. Possujen kans arveluttaa se työmäärä, pottujen keitto ja ruokkiminen yleensä. Kunnon lätinkin ne tarvii, ja hyvät aidat... Sonnipojat olis muuten hyvä juttu, mutta mistä talviasumus? Ja siksi toiseksi, ollaan käyty läheiseltä lihakarjatilalta ostamassa 10 kg:n satsi naudanlihaa. En tiiä kumpi tulis halvemmaksi, kasvattaa itse omat lihat, vai ostaa läheltä suoramyyntinä. Suoramyyntinä ostaminen on ainakin huomattavasti vaivattomampaa...

Koska aika ei tunnu olevan kypsä possulle tahi sonnille, otettiin kesäkalkkunoita. Ne menevät kanojen kanssa samassa, ja jos eivät mene, ei ole iso homma rakentaa niille oma aitaus pikkumökkeineen. Teollisella ruualla ei ole tarkoitus näitä turvottaa, vaan saavat syödä kauraa ja ohraa, rypsiä ja hernettä, sekä ruuanjämät ja vartavasten kokatut puurot. Lihan lisäksi arvostan hyvää ja lajityypillistä elämää.

Kalkkunatiput on aika kauniita. Ja pitävät aivan tolkuttoman ihanaa, melodista kujerrusta. Vai piipitystäkö se nyt sitten on. Aika arkojahan ne ovat, mutta onhan meillä koko kesä aikaa tutustua. Mitään lellikkejä en niistä haluakaan, helpompi sitten syksyllä laittaa ne lihoiksi kun ei olla ihan parhaiksi ystäviksi tultu.

Juuso-pässi

Juuso-pässimme pääsi paremmille laidunmaille. Päätös oli vaikea, mutta oikea.
Juusolle tuli viimekeväänä iso paise (kuvassa vasemman kainalon takana). Eläinlääkäri sanoi, että se kyllä räjähtää sitten omia aikojaan. Käski putsailla räjähtänyttä paisetta Betadinella. No näin kävi, tuo mieletön paise oli eräs yö puhjennut. Siitä valui valtavasti majoneesin tapaista eritettä. Siis valtavasti. Ja sitten alkoikin kilpajuoksu kärpästen kanssa. Puhdistin reikää (ja sitä valtavan isoa taskua) aamuin illoin. Suihkuttelin jos mitäkin aineita, joiden oli tarkoitus pitää kärpäset loitolla. Vaan ei auttanut. Aina havahduin siihen, että Juuson ympärillä pörräsi taas kärpäsiä, vaikka luulin haavan jo umpeutuneen. Pahin niitti oli se, kun päästelin sitten tilanteeseen hermostuneena puutarhaletkulla vettä sinne "majoneesin" jättämään taskuun. Sieltä tuli kärpäsentoukkia. Hyi.

Tätä taistelua tehtiin siis koko kesä. Syksyn myötä kärpäset vähenivät ja homma helpottui. Mutta minä päätin, että jos Juusolle tulee vielä yksikin paise, se joutuu lähtemään. Homma on ihan mahdotonta, eikä taatusti kivaa Juusollekaan. Ja tulihan sille lisää paiseita. Vuoden vaihteessa yksi, ja nyt keväällä keritessä huomasin yhden ison jo puhjenneen, ja pari pienen pientä.

Juuso oli erittäin hyväluonteinen pässi. Villa oli hyvää ja rakenne kunnossa. Se jätti hyviä, kauniita ja elinvoimaisia karitsoita. Juuson jälkeläisiä on jäänyt kotiin jo aiemmin ruskea Kumma-uuhi valkoisilla merkeillä, ja tämän kevään karitsoista jäi musta mäyräuuhi Mesi ja ruskea mäyräuuhi Miia.
Juuson työtä siitospässinä tuli jatkamaan Väänälän Veli-Veikko eli Manu. Manu on musta mäyräpässi, linjaa 68 eli ns. jaalanlinjaa. Vuoden päästä näemme, miten Manu onnistuu suurien saappaiden täyttämisessä.

Muutoksen tuulia

Lalli

Alhoparvi on saanut uuden johtajan, komean kukon nimeltä Lalli. Teimme vaihtokaupat, meidän Piiparinen meni pääkukoksi Lallin parveen. Lalli sai apupojiksi pari nuorta kukkopoikaa, toinen on kaunis harmaaruskea kukko ja toinen enempi perinteisen aapiskukon oloinen, mustaruskea kukkopoika.
Myös kanat lisääntyvät, kotiin jää viisi siitosmunista haudottua kanatipua, sekä alho-brahmaparvesta siirretyt ehdat alhorouvat. Nokkaluku on siis kutakuinkin 20 alhokanaa ja heidän 3 kukkoa.
Jättikanojen parveen on hakusessa siitosmunia, noita lempeitä sulkajalkoja pitäisi lisätä. Brahmoja ja jättikochineja nyt etupäässä.

Hellettä on riittänyt.  Hiki virraten laitettiin elukoille laitumia kuntoon. Onneksi saatiin apujoukkojakin pohjoisesta, ilman heitä olis tässä kyllä nyt vähän hätä kädessä. Mutta sielä ne nyt on, joka sorkka laitumella.
Ja nyt on joka laitumella sähköt, ja pukeilla ihan uus metsälaidunkin. Ainoastaan kerran on pikkupukki (Mute, kukas muukaan...) tullut sähkölangoista läpi. Sekin oli heti ensimmäisen laitumellaolotunnin jälkeen. Pikkupukit on tottuneet olemaan kuttujen kans, Luukasta ne vähän vierastaa. Ilmeisesti (toivottavasti!) on tärsky ollut kumminkin sen verran iso, ettei sieltä ole kukaan enää tullut ulos.
Meillä on neljässä kerroksessa sähköpiuhaa. Tien viereen laitettiin lammasaita, jonka edessä ja yläpuolella on sähköpiuha. Saapa nähdä kesemmällä, kun laidun on tuttu, miten on tuon aitojensisälläpysymisen laita...

Martta, Valpuri ja Irmeli laitumella.

Martta ottaa rennosti, nokkospuskan keskellä...

Pukit laitumella, Mute, Morrison ja Luukas.

Luukas laitumella.

Satoi tai paistoi...

Kukkaislapsi Ville...

Pupupupupupu

Voi elämä näitä pikku palleroita! Pikkupuput ovat siis tulleet ulos pesistään. Sielä käy melkoinen vilske, kun 12 pikkupupua kirmailee elämisen riemusta...!

 

Vanhemmassa poikueessa on kolme luonnonkeltaista, yksi ruskea ja kaksi madagaskarin (?) väristä. Toinen noista ehkä madagaskareista taitaa olla värivirheellinen, kun sillä on valkosta naamassa. En niin ole perehtynyt näihin väreihin, mutta näin luulisin.

Nuorempien väritys on jännä. Sielä on kaksi luonnonharmaata, musta, pari ruskeaa ja muistaakseni yksi luonnonkeltainen. Sukupuolia yritin eilen tiirailla, mutta mutta... Pitänee tiirailla vielä pikkusen lisää...

Ollappa nyt sitten jättämättä näitä kotiin...?
 

Kauheat kevätkiireet painaa päälle. Laitumet vielä osin kunnostamatta (tosin uuhet on jo laitumilla), tolppia täytyy uusia ja joka laitumelle on vedettää sähköä. Olis kiva, kun saisi rauhassa laittaa nätiksi ja kivaksi, mutta aina se menee kiireellä väliaikaista tehden... Kyllä nämä väliaikasratkaisut tiedetään. Olen tilannut netistä pari sähköpaimenta lisää, ja niitäkin tässä kuumeisesti odotellaan.

Pupuille tehdään ulos häkit. Toivottavasti päästään viikonloppuna niihin puuhiin. Rakennetaan pienisilmäisestä kanaverkosta aitaus ja katetaan se. Tehdään vanhasta emakonkuljetuslaatikosta pupuille mökki. Seinä vaan väliin, niin saavat urokset ja naaraat asustella naapureina.

Uusi mies muonavahvuuteen

Meille tuli uus mäyräpässi, Väänälän Veli-Veikko, tuttavallisemmin Manu vaan. Manu on linjan 68 suomenlammas. Manu tuli siis ottamaan Juuson paikan. Juuson, joka vielä on laumassa mukana, kun en ole raskinut viedä vielä teurastamolle. Katsotaan vaan, niin Juuso roikkuu vielä syksylläkin laumassa...
Manu tuli Juvalta asti, kävin hakemassa sen eilen Parkanosta. Vähän se on äitiä itkeskellyt tänään, mutta muuten se on oikein reipas ja rohkea pieni mies.

Manu ja Mikael

Hauska tuo yläkuva. Siinä on päivälleen samanikäiset suomenlammaspässipojat. Miten erilaiset ruumiinrakenteet! Manu on tuommonen kiva, kompakti paketti, ruskea Mikael taas pitkä ja kaulaisa.

Masi, Manu ja Mesi.

Manu on oikein oiva sulho varsinkin tuolle kotiinjäävälle mustalle mäyrätyttö Mesille. Niin ovat kuin kaksi marjaa. Minä olen oita kotiinjääviä pallotellut. Nuo mäyrät nyt oli helppo valinta, mutta jostain syystä haluan jättää myös kainuunharmasuuhikaritsan kotiin. Haave ruskeasta harmaspässipojasta elää vahvasti...
Ensin ajattelin, että jätän kotiin pandasilmäisen Miljan. Miljan, jonka jalka meni huonoon kuntoon aika pian Miljan syntymän jälkeen. Oli kai kolauttanut sen johonkin, nivel oli vähän turvonnut ja lämmin. Sinnikkään hoidon tuloksena Milja on nyt ihan normaali pikkulammas, ei huomaa että olisi ollut mitään vikaa.
Nyt olen kumminkin tullut toisiin aatoksiin. Haluan jättää kotiin ruskean Iinan jälkeläisen. Ihan sitä ruskeaa harmaspässiä silmälläpitäen. Siinä olisi sopivasti vapaana yksi tosi vaalea pandasilmä.

Jännä ja uuhikaritsansa Mesi

 Kovasti on karitsoita luovuteltu taas uusiin koteihin. Ja voi että säälittää taas. Säälittää pikkuset, jotka joutuu yhtäkkiä suureen maailmaan ilman äitiä ja omaa lampolaa. Ja säälittää emot, jotka jää tänne huutamaan karitsansa perään. "Missä olet!?!?"- ne huutaa. Eihän sitä huutoa kauaa kestä, kyllä ne pian ymmärtää, mutta silti...
Aivan mahtavia hetkiä on ne, kun saa luotua lampaaseen yhteyden. Oikein voimakkaasti tämä tapahtui, kun Marjatalta lähti molemmat uuhikaritsat samalla kertaa. Kannoin karitsat yksitellen pois. Näytin Marjatalle, että nyt ne lähtee. Palasin tyhjin käsin lampolaan, ja annoin Marjatan haistella minun käsiä. Ja se totisesti haistelikin, pitkään ja hartaasti. Sitten se painoi poskensa minun poskea vasten, ja oli siinä todella kauan. Ihan hiljaa, hengittää puuskutteli vain. Eikä se sen jälkeen kauheasti karitsojensa perään huudellut. Enemmän tais huudella täyttyviä tissejään, lypsin ne kerran tyhjiksi ja huuto loppui.

Mäyräpyllyt... Musta Mesi ja ruskea Miia.